Jacques Anquetilin ihmetupla – 1900-luvun kovin urheiluteko!

Ennätykselliset viisi Tour de Francea voittaneella Jacques Anquetilillä oli vuoden 1965 alussa mietinnän paikka. »Mestari Jacquesin» palkintokaappi oli täyttynyt usean vuoden jatkuneessa voittosateessa. Suurvoittojakin oli tullut roppakaupalla. Vuonna 1963 Anquetil oli napannut Tour–Vuelta-tuplan ja seuraavana vuonna hän oli saavuttanut Giro–Tour-tuplan. Näin hän oli ensimmäinen kaikki kolme grand touria voittanut ajaja, ensimmäinen samana vuonna Vueltan ja Tourin voittanut kuski sekä ensimmäinen ranskalainen Giron valloittaja.

Anquetilin tallipäällikkö Raphaël Géminiani oli taiturimainen strategi, joka sai »la Caravelle» -lempinimen saaneen mestariajajan nousemaan aina yhä huimempaan lentoon. »Gem» mietti kuumeisesti mihin temppuihin hän saisi suojattinsa innostumaan tällä kertaa.

Anquetilin voimilla ei näyttänyt olevan mitään rajoja, joten oli aika keksiä jotain aivan käsittämättömän kovaa; jotakin, joka todella jäisi historiankirjoihin ylittämättömänä saavutuksena. Mikä haaste olisi riittävän kova? Semminkin kun Anquetil oli päättänyt jättää kaudella 1965 väliin kaikki grand tourit (Giro, Tour, Vuelta). Mitä keksiä kun Tour ja muut grand tourit eivät riitä?

Tässä kohtaa täytyy taas muistaa, että tuolloin ammattipyöräilijöiden tulot kertyivät eri tavalla kuin nykyään. Grand tour -kisojen voitoista saadut palkkiot eivät olleet vielä nousseet nykypäivän tasolle, joten suuri osa huippuajajien tuloista tuli Tourin jälkeen järjestettävien Criterium-kisojen osallistumispalkkioista. Nämä kisat olivat todella suosittuja, sillä kaikki pyöräilynystävät halusivat nähdä sankarinsa livenä kisailemassa omalla kotiseudullaan. Monet maantiekuskit ajoivat lisäksi ratakisoja ja cyclocrosskisoja. Ammattiajajat joutuivat siten polkemaan paljon kisoja, eikä sellaiset 220–250 kisapäivää vuodessa ollut ollenkaan tavatonta.

Géminiani – joka sai oman menestyksekkään ammattilaisuransa aikana nimen le Grand Fusil, »Iso Kivääri» – löysi kisakalenteria selatessaan Anquetilin kaliiberille sopivan haasteen. Dauphiné Libéré, tuo viikon verran kestävien kisojen helmi, päättyi siten, että muutamaa tuntia sen jälkeen alkaisi Bordeaux–Paris-kisa, tuo yhden vuorokauden kisojen kunkku, 557 kilometriä pitkä jättiläinen! Eihän kukaan voisi yrittää voittaa raatelevaa Bordeaux–Paris-kisaa suoraan vuoristossa ajettevan viikon etappikisan perään?

Kuinka mestari taivutellaan riskipeliin?

Anquetil oli oman arvonsa erittäin hyvin tunteva. Hän halusi myös vimmaisesti voittaa, mutta vielä sitäkin enemmän hän inhosi häviämistä. Hän osasi myös sodankäynnin yhden tärkeimmän taidon eli mestari osasi valita taistelunsa hyvin: siis vain ne, jotka voi ja kannattaa voittaa. Mestari Jacquesille ei niinkään merkinnyt mitään pelkät tittelit ja niiden voittaminen, vaan pyöräily oli hänelle ammatti ja liiketoimintaa, jonka tarvitsi olla myös rahallisesti kannattavaa. Miten laskelmoiva Anquetil saataisiin ryhtymään näin riskialttiiseen yritykseen?

Anquetiliä oli vaivannut se, ettei hän ollut saanut pyöräilevän Ranskan kansan jakamatonta ihailua, vaikka hän oli kaiverruttanut historiankirjoihin ennennäkemättömän voittolistan. Erityisesti normandialaista sapetti se, että »ikuinen kakkonen», kansansuosikki Raymond Poulidor oli noussut criterium-kisojen starttimaksuissa samaan kategoriaan kuin hän. Anquetilhan oli voittanut kahdeksan grand tour -kisaa eikä Poulidor yhtään!

Eräänä päivänä Jacques kysyi rakkaalta vaimoltaan Janinelta: »Se Géminianin hullu idea. Luuletko, että pystyisin siihen?» Janine, joka oli mukana Géminianin pelissä, vastasi: »Ei se niin hullu idea ole. Kukaan muu kuin sinä ei siihen pysty, se on selvä. Mutta tiedän, että sinä pystyt.» Taas Janine osasi asettaa sanansa oikein ja juuri sopivalla hetkellä, sillä tämän jälkeen asia oli selvä. Jacques vastasi: »Onko niin? No, jos niin ajattelet, homma on selvä.» Tämän keskustelun jälkeen Géminiani sai haluamansa myöntävän vastauksen.

Mysteerimies soittaa

Kun lehdistö sai vihiä suunnitelmasta, sitä pidettiin pähkähulluna tai täysin mahdottomana. Sen sijaan Anquetilin uusi sponsori Ford France innostui uhkarohkeasta yrityksestä. He jo haaveilivat, että Anquetil kaahaisi Ford Mustangillaan Dauphiné Libérén maalikaupungista Avignonista toiselle puolelle maata Bordeaux’hon. Aikaa siirtymiseen oli vain muutama tunti. Dauphiné loppuisi noin kello 17 ja hyvissä ajoin ennen puolta yötä piti olla jo valmiina toiseen koitokseen.

Matkaa oli taitettavaksi kuutisensataa kilometriä eikä välillä ollut tuolloin moottoritietä. Ranskassa ajaneet tietävät, että matka edistyy vielä nykyäänkin varsin hitaasti, jos ei käytä moottoriteitä. Nationale-tasonkin tiet (route nationale, tiet, joiden numerot alkavat N-kirjaimella, esim. N7) kun kulkevat miltei aina kaikkien kylien ja kaupunkien keskustojen läpi. Autoilu ei siis kuulostanut mahdolliselta, saati turvalliselta siirtymistavalta. Edes poliisimoottoripyörien saattamana aika ei riittäisi. Täytyi saada järjestettyä lentokyyti, mikä ei ollut niin helppoa vuonna 1965.

Juuri ennen Dauphiné-kisan alkua asia järjestyi erikoisen puhelinsoiton avulla. Soittaja, joka halusi pysyä nimettömänä, lausui puhelimessa Géminianille: »Monsieur Géminiani, minä olen tukenanne. Mystère 20 -lentokone odottaa teitä Nîmes’in sotilaslentokentällä. Se vie teidät Bordeaux’hon. Älkää olko huolissanne, minä pidän huolen kaikesta.» Joidenkin huhujen mukaan itse presidentti Charles de Gaulle olisi ollut tämän mystisen järjestelyn takana.

Yhdeksän päivän lämmittely?

Anquetil, tuo supermies ja Casanova, oli aloittanut kautensa oikein mallikkaasti. Ensin hän oli voittanut »Kisan aurinkoon» eli Pariisi–Nizza-kisan, sitten ensimmäistä kertaa elämässään kuulun Mont Faron ylämäkitempon (ja teki vielä reittiennätyksenkin) sekä sitten National Criterium -kisan.

Anquetil toivoi tietenkin ensimmäisestä tuplan kisastaan mahdollisimman helppoa. Riittäisi kun voiton varmistaisi. Dauphiné Libéré oli kuitenkin jo tuolloin kova kisa, viikon verran kestävien kisojen eliittiä. Varsinkin kun viivalle asettui nippu ykkösluokan ajajia, etunenässä Anquetilin kovin kilpailija Raymond Poulidor, joka oli kuulemma aivan hirmuisessa kunnossa.

Vastassa olivat myös elementit, sillä kun kisa alkoi, oli vuodenaikaan nähden oli järjettömän kylmää ja sateista. Anquetilin joukkuetoveri Lucien Aimar muistelee kuinka hän oli toisella Alppi-etapilla aivan jäässä: kulmakarvat ja silmäripset valkoisena huurteesta ja ajopaitakin ihan jäässä. Aimar yritti lämmitellä ajaen välillä autojen pakoputkien takana, nauttien lämpimistä pakokaasuista (tuon ajan autojen kaasut varmasti olivatkin tosi nautittavia). Jos mestari Jacques vielä vilustuisi näissä napajäätikkömäisissä olosuhteissa, tuplatemppu ei ikinä onnistuisi.

Vaikeuksien kautta voittoon. Anquetil taisteli hikisen voiton Poulidorista etapeilla neljä ja kuusi, mutta vain 38 kilometriä pitkässä aika-ajossa tempon mestari sai kiskottua kunnolla eroa edukseen. Lopulta Jacques vei voiton minuutin ja 43:n sekuntin erolla. Ensimmäinen temppu oli tehty, nyt oli kiire seuraavaan.

Kisa päättyy 16:58. Kello 17.10 Anquetil on jo pokannut palkinnot ja kukat podiumilla suudelmineen päivineen ja juoksee joukkueen autolle. Kymmenen minuuttia myöhemmin hän on jo hotellilla, jossa pikainen kylpy, hieronta ja päivällinen muutamine oluineen. 17.55. teamin auto kiitää jo pyörät katolla ja poliisisaattueen suojeluksessa kohti sotilaslentokenttää. Aikuiset komentavat lapsiaan suojaan, kun saattue kaahaa renkaat vinkuen, parhaimmillaan 140 km/h vauhtia 60 kilometrin matkan Avignonista Nîmes’in kentälle. Reportterit ja televisiokamerat ovat seuraamassa kun kello 18:50 Mystère 20 -businessjetin ovet sulkeutuvat ja kone pian katoaa taivaalle.

Rankin yhden päivän kisa

Kun Anquetil oli asettautunut Dauphinén lähtöviivalle Mâconissa, kaksi hänen Ford-tallin joukkuetoveria – aina uskollinen Jean Stablinski ja engelsmanni Vin Denson – suuntasivat jo Bordeaux’hon harjoittelemaan tähän yhden päivän kisojen kunkkuun. Tässä kisassa Poulidorin sijaan Ford-tallin miehillä oli päävastustajaan Peugeot-talli ja britti Tom Simpson, joka janosi toista Bordeaux–Paris-voittoa vyölleen.

Jos Anquetil olisi tiennyt kuinka paljon hän joutui kärsimään Dauphiné Libéréssä, hän ei olisi ikinä leikkiin ryhtynyt. Kun toinen ihmetempun kisa yöllä alkoi, Anquetil oli kuolemanväsynyt ja meinasi nukahtaa satulaan. Yö oli kylmä. Anquetil inhosi kylmyyttä. Ja hän oli jo Dauphinéssä joutunut palelemaan ihan riittävästi. Yö tuntui jatkuvan ikuisesti. Jatkuva sade kastelli ajajat täysin ja Anquetil oli katkeamaisillaan.

Seitsemältä aamulla oli pissa- ja ruokahuoltotauon aika. Anquetil oli saanut tarpeekseen. Hän sanoi mekaanikolleen, että tämä nostaisi hänen pyöränsä huoltoauton katolle. Hänen kisansa oli tässä, nyt sai kärsimys riittää! Tallipäällikkö Géminiani sen sijaan ei ollut valmis antamaan periksi, vaan rohkesi pilkata suurmestaria:

»Minun ei olisi ikinä pitänyt luottaa tuollaiseen isoon tyttöön. Jacques, sinä olet yksi iso tyttö! Iso tyttö etkä mitään muuta.»

Ja kas, johan loukkaus osui Anquetilin omanarvontuntoon. Pian oli pyörä taas laskettu alas ja vihainen mestari sitä vimmatusti polkemassa.

Bordeaux–Paris-kisassa joukkueilla oli käytössään derny-mopoilla ajavia vetomiehiä, mutta se ei paljon helpottanut liki 600 km pitkän kisan raatelevuutta.

Koville joutui myös Anquetilin joukkuetoveri Denson, jonka tehtävä oli jonkun toisen joukkueen ajajan iskiessä yrittää ajaa irtiottoa kiinni. Denson ei ollut ehtinyt käymään pissalla ja joutui tuntitolkulla pidättelemään, koska hänen oli saatava irtiotto kiinni. Tässä kisassa kun ei ollut tapana pysähtyä tarpeilleen kuin ainoastaan merkityille aluille, joissa ei saanut iskeä. Densonin oli lopulta pakko pysähtyä tyhjennykselle, mutta eihän siitä mitään tullut, kun monen maan televisioryhmät pysähtyivät kuvaamaan puun vieressä ähisevää ajajaa. Hänen oli pakko hypätä takaisin satulaan ja kiitää Anquetiliä auttamaan.

Pian alkoi isojen poikien välienselvittely. Tom Simpson alkoi tehdä omia iskujaan ja lopulta onnistui irroittautumaan mukanaan ainoastaan Stablinski ja Anquetil. Denson tiesi tehneensä jo oman osuutensa, joten nyt oli aikaa pysähtyä tarpeilleen. Ei se onnistunut kylmästä ja lihaskrampeista kankealta mieheltä vieläkään. Silloin mekaanikko sai kuningasidean. Hän kaatoi kuumaa kahvia pesusieneen ja iski sienen Densonin kiveksiin. Joku hermo taisi päästä pinteestä ja helpottava suihku vapauttti vihdoin kovin koetellun kilpailijan. Joku toimittaja kellotti kuulemma, että Denson olisi lasketellut paineitaan 38:n sekuntin ajan.

Kisan kärjessä Anquetil alkoi palata elävien kirjoihin ja löysi taas kisajalkansa. 11 km ennen maalia hän kiristi vauhtia. Aina kun Anquetil lisäsi vauhtia, se tiesi kärsimystä muille kilpailijoille – sillä se on menoa silloin, aivan loppuun asti. Taas hän jatkoi vauhdinnostoa niin pitkään, ettei kukaan pysynyt perässä.

Tälläkin kertaa mestari Jacques oli Parc de Princesin stadionilla ensimmäisenä leikkaamassa maaliviivaa, 57 sekuntia ennen toiseksi kirinyttä tallikaveriaan Stablinskia ja pettynyttä Simpsonia.

Anquetil oli niin otettu Densonin uhrautuvuudesta, että antoi voittorahansa apumiehelleen. »Se oli todellinen kärsimyksen koulu», tunnusti Anquetil myöhemmin.

Kaikkien aikojen kovin?

15 h 2 min 3 sec – 557 kilometriä – keskinopeus 37,007 km/h. Täysi stadion hurrasi normandialaiselle kurkku suorana tämän kaartaessa loppusuoralle. Eikä ylistyksestä meinannut tulla loppua myöskään lehdistön parissa. Anquetil nostettiin jopa kaikkien aikojen ajajaksi.

Päästyään Janine-vaimonsa kanssa autoon ja yleisön katseilta piiloon, Anquetil itki, ensimmäisen kerran urallansa. Hän oli vihdoin saavuttanut kaipaamansa kansansuosion ja jakamattoman arvostuksen. Normaalisti hän ei ottanut turhia riskejä, vaan oli tunnettu kylmän laskelmoivasta ajotavastaan, jonka päämäärä oli vain voitto. Nyt Mestari oli ottanut hirmuisen riskin ja onnistunut ihmetuplassaan. Tällä tempulla hän vihdoin oli voittanut puolelleen myös kaikkien sydämet. Sitä voittoa hän oli pitkään janonnut.

Vielä vuosikymmeniä myöhemminkin Ranskan arvostetuin urheilulehti L’Équipe valitsi Anquetilin Dauphiné & Bordeaux–Paris -ihmetuplan viime vuosisadan kaikkein kovimmaksi urheilusuoritukseksi. Siis kaikkien 1900-luvun urheilutekojen ja kaikkien lajien joukosta!

Kirjallisuus

Aimar, Lucien & Jean-Paul Vespini, Le temps des Champions. Mareuil Éditions, Paris 2016.

Anquetil, Jacques & Pierre Joly, En brûlant les étapes. Calmann-Lévy, Paris 1966.

Fournel, Paul, Anquetil tout seul. Seuil, Paris 2012.

Géminiani, Raphaël, Les années Anquetil. Éditions Denoël, Paris 1990.

Jean, Yves, Anquetil – le mal-aimé. Artaud/Flammarion, Paris 2015.

Howard, Paul, Sex, Lies and Handlebar Tape: The Remarkable Life of Jacques Anquetil. Mainstream Publishing / Transworld Publishers, London 2008.

Ollivier, Jean-Paul, Anquetil – l’Homme des Défis. Flammarion, Paris 1986.

Sevin, Benoît, Anquetil : Jusqu’au bout du courage. Éditions Michel Lafon, Paris 1987.

Yates, Richard, Master Jacques: The Enigma of Jacques Anquetil. Foreword by Phil Liggett. Mousehold Press, Norwich 2001.

• • •

Tämä kirjoitus on hieman muunneltu versio Vanhat Velot -yhdistyksen Pikajalka-lehteen kirjoittamastani artikkelista.
Pikajalka 39, 4/2016, s. 18–21.