Aihearkisto: Tour de Francen historia

Tour de Francen historiaa

Tuupattiinko Roger Lapébie Tourin 1937 voittajaksi? Pilasiko Mussolini kisan?

Roger Lapébien syntymäpäivänä tuli mieleeni tsekata onko tälle Tour-voittajalle tehty suomenkielistä Wikipedia-sivua. Ei ollut, mutta ranskankielinen sivu oli oikein merkitty »hyväksi artikkeliksi». Lapébie ei löydy hakusanana edes kaikista Tour-sanakirjoista, mutta joissakin Tour-kirjoissa hänestä löytyy hauskoja tarinoita ja anekdootteja, joten hän on pienen kirjoitelman ansainnut. Tai oikeastaan kirjoitelman, joka käsittelee häntä sekä sitä hänen voittamaa Touria eli vuoden 1937 Touria, sillä tuolloin sattui ja tapahtui kummia oikein urakalla. Miten Lapébie voitti lopulta Tourin, jossa oli mukana ensimmäistä kertaa pyöräilyn yksi suurimmista, Gino Bartali, ja väkivahva Belgian joukkue, jonka kapteenina oli edellisvuoden voittaja Sylvère Maes? Maajoukkueteittain ajettu kisa Euroopan räjähdysherkässä poliittisessa tilanteessa nosti ristiriitoja pintaan, lopulta jopa Italian diktaattori Benito Mussolini pisti näppinsä kisaan! 

Mutta katsotaan ensin mikä mies oli tämä Lapébie ja kuinka hän oli päätynyt Ranskan joukkueen kapteeniksi.

Vuoden 1937 Tourin voittaja Roger Lapébie.

Kuka Roger Lapébie?

Roger Lapébie syntyi Ranskan puoleisessa Baskimaassa Bayonnen kaupungissa 16. 1. 1911. Perhe muutti rautastieläisisän työn perässä Bordeaux’n seudulle, jossa Roger tulikin asumaan koko ikäänsä. Kolmilapsisen perheen keskimäinen Roger oli nuorena urheilullinen ja harjoitteli juoksua. Hän oli oppisopimuksella peilitehtaassa, jossa hänen pyöräilyä harrastava oppipoikatoverinsa innosti 14-vuotiasta Rogeria ottamaan osaa paikallisella radalla ajettavaan nopeuskilpailuun. Roger otti osaa kisaan. Ja voitti. Seuraavana vuonna Roger päätti vaihtaa juoksun pyöräilyyn ja otti osaa radalla ajettavaan nuorten nopeuskilpailuun »La Médaille». Taas hän voitti kisan, mutta hänet disktattiin, sillä paljastui, että hän oli valehdellut ikänsä. Kisan alaikäraja oli 16, mutta Lapébie oli vasta 15-vuotias. Eikös nuori Lance Armstrong käyttänyt samaa taktiikkaa, että pääsi osallistumaan triathlonkisaan?

Lapébie hankki kisalisenssin. Hän ajoi ensin radalla, mutta pari vuotta myöhemmin alkoi harjoitella myös maantieajoa. Kisamenestyksiä tuli niin radalta kuin maantieltäkin, joten vuonna 1931 hän pääsi vaihtamaan aikansa kovimpaan amatööriseuraan Vélo Club de Levallois. Heti seuraavana vuonna Lapébie pääsi ammattilaiseksi La Française -talliin. Ensimmäisen ammattilaiskaudenkin tulokset olivat sen verran hyviä, että hänet valittiin ajamaan vuoden 1932 Tour de Francea Ranskan joukkueen kapteenin André Leduqcin apuajajana. 

Vuodesta 1930 alkaen Tour oli ajettu pyörävalmistajien sponsoroimien tallien sijaan maajoukkueittain. Tourin johtaja Henri Desgrange oli kyllästynyt tallien valtaan, joten sääntöjä rukattiin niin, että kilpailijat ajoivat kahdeksan ajajan maajoukkueittain. Kisajärjestäjä antoi kaikille ajajille samanlaiset ajopelit sekä maksoi heidän kulunsa. Maajoukkueiden ajajien lisäksi mukaan pääsi myös »tourist-routier»-nimikkeellä ajaneita itsenäisiä kilpailijoita, jotka maksoivat itse kaikki kulunsa. Maajoukkueittain Tour ajettiin vuodesta 1930 aina vuoteen 1961 asti (sodan vuoksi kisaa ei ajettu 1940–1946).

Lapébie hoiti vuoden 1932 Tourilla maajoukkueen apuajajan hommansa mallikkaasti, sillä kapteeni Leduqc voitti Tourin. Leduqcille tämä oli hänen toinen kokonaiskilpailun voittonsa. Lapébie voitti samalla ensimmäisen Tour-etappinsa sekä sijoittui kokonaiskisassa sijalle 23. 

Seuraavaksi kaudeksi Lapébie siirtyi Alcyonin, toisen aikansa huipputallin, leipiin. Hän voitti useita kilpailuja, ehkä kauden 1933 komein saavutus oli Ranskan maantiepyöräilyn mestaruus. Seuraavana vuonna hän ylitti Paris–Roubaix-kisan maaliviivan ensimmäisenä, mutta hänet hylättiin luvattoman pyöränvaihdon vuoksi. Lapébielta oli hajonnut rengas, joten hän oli jatkanut matkaa katsojalta lainaamallaan pyörällä – ja sehän ei ollut sallittua. Kesällä Lapébien oma pyörä kulki taas kovaa, sillä vuoden 1934 Tourilla hän voitti viisi etappia ja nousi kokonaiskilpailussa kolmannelle sijalle.

Vuodet 1935–1936 olivat sitten hankalampia, sillä hänelle sattui kaatumisia ja sairasteluja, eikä menestystä oikein tullut. Vuoden 1935 Tourin hän joutui keskeyttämään, seuraavana vuonna häntä ei huonon kisamenestyksen takia edes valittu Ranskan joukkueeseen. 

Tour 1937: Petollisen rauhan Tour

Vuoden 1937 Tourille tuli taas uudistuksia, joista pienin ei ollut vaihtajan salliminen. Kisa isä Desgrange oli pitkään jarruttanut takavaihtajien sallimista, joten kisa oli ajettu vaihteettomilla pyörillä, joista takakiekon iroittamalla ja kääntämällä sai kuitenkin hieman erikokoisen takarattaan käyttön ja näin mäkien kanssa painiminen oli aavistuksen verran helpompaa. Mutta nyt kisan uutena johtajana aloittanut Jacques Goddet antoi periksi maailman muuttumiselle. Kaikkien kilpailijoiden L’Auto-merkkisissä keltaisissa pyörissä oli kolmivaihteinen Super-Champion-takavaihtaja. Itse asiassa pyörät vain näyttivät samanlaisilta, sillä joukkueiden pyörät oli vain maalattu keltaisiksi ja niiden merkiksi oli vaihdettu L’Auto.

Tour 1937. Joukkueiden esittely L’Auto-lehden toimitilojen edessä.

Eurooppa oli poliittisen epävarmuuden kourissa: Pyreneiden toisella puolen Espanjassa käytiin sisällissotaa, Reinin toisella puolen natsit nostivat painetta naapurienkin suuntaan, Alppien takana Italiassa Mussolini oli aloittanut sotaseikkailunsa. Kansojen välillä oli jännitteitä, mutta sisäisiäkin jännitteitä riitti myös Ranskassa, siitä esimerkkinä kansallisen rintaman hallituksen kaatuminen juuri kahdeksan päivää ennen Tourin alkua. 

Italia oli Etiopian sotaretkensä vuoksi jättänyt vuoden 1936 Tourin väliin, mutta nyt Mussolini halusi osoittaa Italian suuruutta myös Tourilla, olihan Italialla mahdollisuus saada squadraansa mukaan myös pyöräilymaailman uusi kiintotähti, jo kaksi Giroa voittanut, mutta vain 23-vuotias Gino Bartali. Bartali oli kuitenkin ollut vakavassa keuhkokuumeessa, eikä lääkäri ollut suositellut hänelle edes hieman ennen Touria ajetulle Girolle osallistumista. Bartali oli kuitenkin tehnyt Italian ympäriajon – ja voittanut sen. Lääkärinsä mukaan tämä oli kuitenkin ollut jo tulella leikkimistä, joten Tourin ajaminen vielä perään olisi taannut varman takapakin sairaudesta toipumiselle. Eihän tuohon aikaan ollut edes antibiootteja keuhkokuumeen taltuttamiseen, siksi sairaus oli todella vakava uhka, jopa kuolemanvakava, eikä siitä toipumisen kanssa ollut leikkimistä. Bartalin osallistumisen epävarmuutta lisäsi vielä poliittinen ja uskonnollinen vääntö, sillä fasistit eivät katsoneet hyvällä Bartalin katolilaisuutta ja yhteyksiä Azione Cattolica -järjestöön. Viimein Bartali, myös lempinimellä »Harras»-tunnettu, suostui ylittämään Rubikonin ja johtamaan joukkueensa Tourin valloitukselle – mutta yhtenäinen ei italialaisten joukkio ollut.

Belgialaiset jyrää meitin

Ranskalaiset ja belgialaiset olivat hallinneet Touria edelliset vuodet, joten molemmat halusivat saada lähtöviivalle voittavan ja samaan hiileen puhaltavan ryhmän. Ranskalaisilla oli kuitenkin ongelmia joukkueensa kanssa, sillä matkaan ei saatu kaksinkertaisia Tour-voittajia Antonin Magnea eikä André Leducqia. Myös Lapébie harkitsi lähteekö kisaan, sillä hän oli pitkään kärsinyt lannenikaman pullistumasta, joka vaivasi häntä erityisesti mäkiä kiivetessä. Lääkärit suosittelivat kirurgisia toimenpiteitä, ja lehdistö lisäsi vettä myllyyn epäilemällä, että kannattaako Ranskan joukkueeseen ottaa ajajaa, joka ei ehkä selviydy vuoristoista.

Lähtöviivalle saatiin lopulta niin Bartali kuin Lapébiekin. 30. 6. 1937 Pariisista starttasi 98 ajajaa, joista 31 kisaili yksistään, 67 kilpailijaa edusti yhdeksän eri maajoukkueen värejä. Tällä kertaa reitti oli 4415 km. Ainoa kurvaus ulkomaille oli Geneveen, tuohon »rauhan kaupunkiin».

Belgialla oli asettaa kisaan väkivahva kymmenikkö, olihan mukana myös edellisvuoden voittaja Sylvère Maes. Vuodesta 1930 lähtien Tour oli siis ajettu maajoukkueittain, jolloin yksi Desgrangesin sääntömuutokselle asetettu tavoite oli saavutettu: ranskalaisia nousi korkeimmalle palkintokorokkeelle, tulipa alkuun oikein viiden vuoden voittoputki. 1930 voittaja oli André Leducq, 1931 Antonin Magne, 1932 toista kertaa Leducq, 1933 Georges Speicher, 1934 Magne toisen kerran. Sitten tuli belgialaisten vuoro. Ensin Romain Maes voitti 1935, seuraavana vuonna Sylvère Maes. On melkoinen Tourin historian oikku, että kahtena peräkkäisenä vuotena voittajalla on sama kansalaisuus ja sukunimi, mutta he eivät ole mitään sukua keskenään.

Toscanan leijona näyttää kyntensä

Ympäriajon alussa keltapaita vaihtoi omistajaa tiheään. Ensin sen puki päällensä luxemburgilainen Jean Majerus, sitten belgialainen Marcel Kint, sen jälkeen saksalainen Erich Bautz kantoi paitaa Alpeille asti. Alpeilla Gino Bartali näytti kykynsä. Grenobleen päättyneellä seitsemännellä etapilla Bartali tiputti muut kisan korkeimman vuoren – joka oli taas kerran mahtava Col du Galibier (2556 m) – valloituksessa ja siirtyi kisan kärkeen. L’Auto-lehti kirjoitti: »Bartalia ei saada ikinä kiinni … päin vastoin hän tulee lisäämään johtoaan jokaisella vuoristoetapilla.»

23-vuotiaan »Toscanan leijonan» kyvyt mäkimiehenä tulivat todistettua nyt myös Ranskassa, jossa pantiin heti merkille miehen voima tehdä useita iskuja mäessä. Georges »Papy» Briquet, »radioreporterien kuningas», kuvaili Bartalia: »Italialaisen tyyli on merkillinen, siitä tulee mieleen czardaksen rytmi: [Csárdás on unkarilainen musiikki- ja tanssityyli, jolle on tyypillistä tempon vaihtelu: se alkaa hitaasti, mutta loppua kohti kiihtyy nopeaksi] hitaita vaiheita hyvin pehmeästi, ja äkkinäisiä sprinttejä, entisaikojen Henri Pélissierin tyyliin, jotka saavat hänet ravistelemaan pyöräänsä joka suuntaan.» Bartalin kerrotaan pystyneen jyrkässä mäessä vaihtamaan isommalle välitykselle, kun taas muut joutuivat pistämään silmään pienempää vaihdetta, joten muut jäivät kuin seisomaan. »Vuoristo on voimaton häntä vastaan», kirjoitti Petit Parisien -lehti.

Tour de France 8. 7. 1937. Ranskalainen Pierre Gallien Galibierin nousussa Alpeilla.

Bartali tyrmätään

Mutta heti ensimmäisen etappivoiton jälkeen fortuna käänsi selkänsä Bartalille. Edes Bartalin ajopaidan taskussa aina pitämä pymimyksen (Jeesus-lapsen Teresan) kuva ei tällä kertaa häntä suojellut kaatumiselta. Keltapaidassa ajanut Bartali sai päivän ensimmäisen mäen päällä jaetut hyvityssekunnit, mutta sen jälkeen saksalainen Otto Weckerling iski karkuun. Noin kolmenkymmenen ajajan porukka ajoi häntä takaa. Sitten alkoi sataa. Pölyinen tie muuttui luistinradaksi. Gino lasketteli joukkuetoverinsa Giulio Rossin perässä, mutta juuri kun tie kaventui ylittääkseen Colau-joen, Rossi kaatui. Bartali yritti väistää, mutta hän törmäsi sillan reunaan, lensi kertoman mukaan kolmen metrin korkeuteen ja siitä suoraan kivikkoiseen ja jääkylmään alppipuroon. Pari muutakin italialaista kaatui samaan kasaan. Yksi heistä ryntäsi puroon katsomaan kuinka kapteenin kävi. Verta vuosi Bartalin polvesta ja kädestä, ja hän oli saanut aimo tällin keuhkoihinsa. Bartali oli tyrmätty, hänen oli vaikea hengittää. Hänet autettiin ylös tielle ja pyöränsä selkään, ja joukkuetoverit tuuppasivat häntä eteenpäin. Rossille kävi vielä huonommin, sillä hänet vietiin ambulanssilla sairaalaan – hänen Tourinsa oli ohi.

Italian fasistihallinto oli Italian pyöräilyliiton kautta painostanut Bartalia lähtemään Tourille, joten Bartalin oman kunnian lisäksi kyseessä olivat isommat asiat. Fasistit ihannoivat maskuliinisuutta ja urheilumenestystä, mutta vuoden 1932 Los Angelesin loistavan olympiamenestyksen jälkeen fasistimaan urheilumenestys oli laskussa; saksalaisetkin onnistuivat kotikisoissaan Berliinissä 1936 saamaan neljä kertaa enemmän mitaleja kuin italialaiset. Nyt Il Duce janosi uutta italialaista urheilusankaria, joka toisi heille kunniaa voittamalla maailman suurimman pyöräilykilpailun. Ihan hevillä Bartali ei voisi kisaa jättää kesken. 

Etappia oli vielä jäljellä kolmisenkymmentä kilometriä, mutta Bartali taisteli joukkueensa avustamana maaliin asti. Bartalin keltapaita oli veren ja mudan peitossa, kun hän saapui Briançoniin. Hän oli yhä kisan johdossa, vaikka menetti onnettomuudessa jotain yhdeksisen minuuttia. Tohtori Marcel Petit on tullut kaupunkiin varta vasten tutkimaan mestariajajan vammoja: »Gino, sinulla ei ole mitään poikki. Tarvitset vain lepoa.» Illalla Bartali laskeutui hotellihuoneestaan illalliselle ja väitti voivansa paremmin: »Huomenna näytän heille kuka olen. Kisa jatkuu.» Seuraavana päivänä edessä oli kolme kovaa kukkulaa: Izoard, Vars ja Allos! Kaikki kolme ovat nykymittapuun mukaan hors catégorie -mäkiä eli kaikkein raatelevimpia.

Mutta Bartali nukkui yönsä huonosti. Aamulla hän heräsi 39 asteen kuumeeseen, hengitti vaivalloisesti ja yski. Petit Journalin erikoiskirjeenvaihtaja Robert Bré näki miehen olemuksessa muutoksen: »Gino kärsii, tämä näkyy hänen kasvoistaan, jotka ovat menettäneet edellisten päivien kauniin seesteisyytensä.» Päivän etappi oli tuskaa. Bartalilla ei ole jalkoja eikä keuhkoja ajaa mäkiä omaan tyyliinsä. Col d’Izoardin jälkeen eroa kärkijoukkoon oli jo kuusi minuuttia, Col de Varsin jälkeen 10 minuuttia, Col d’Allosin jälkeen 14 minuuttia. Roger Lapédie voitti etapin, Maes taas nappasi keltapaidan. Bartali rahjusti maaliin 22 minuuttia voittajan jälkeen, mutta ei ollut valmis luovuttamaan: »En ole vielä hävinnyt Touria, tulen kostamaan Pyreneillä.»

Hieman aikaa palautua Bartalille toi Dignessä vietetty lepopäivä. Gino kamppaili 251 km etapin Dignestä Nizzaan, jonka jälkeen oli jälleen lepopäivä Nizzassa. Tuona kesänä Tourilla oli kaikkiaan kuusi lepopäivää, joten oltiin vielä kaukana nykyformaatista, jossa on vain kaksi lepopäivää ja 21 kisapäivää/etappia. Aikanaan lähtöjä saattoi olla kaksi tai kolmekin päivässä, kun päivän etappi oli jaettu osiin. Näin oli myös Nizzasta lähdettäessä: ensin aamulla Nizzasta Touloniin 169 kilomerin normaali etappi, sitten iltapäivällä 65 kilometrin joukkueaika-ajo Toulonista Marseilleen. Bartali selvisi tästäkin päivästä ja vaikutti koko ajan ajavan paremmin, vaikka hän oli jäänyt jo 17 minuuttia kisan johtajalle Maesille.

Mutta sitten Roomasta tulee korkealta tasolta käsky. Il Duce ei kestäny ajatusta, että Bartali voisi saattaa iltalialaiset häpeään häviämällä Ranskanmaalla. Bartali pakotettiin jättämään kisa kesken. Hän oli raivona, sillä politiikka tuhosi hänen kisansa. Fasistien politiikka, jonka kanssa hän ei halunnut olla missään tekemisissä. Vuosia myöhemmin fasistivallan jo kukistuttua Bartali epäili, että käsky jättää kisa kesken oli poliittisesti motivoitu, sillä hän ei ollut fasistipuolueen jäsen, eikä koskaan pukeutunut puolueen mustaan paitaan. Jälkikäteen hän myös kuvasi tapahtumaa uransa suurimmaksi epäoikeudenmukaisuudeksi. Toisaalta voi kysyä, myötävaikuttiko tämä peli siihen, että Bartali toisen maailmansodan aikana uhmasi fasisti hallintoa. Vasta Bartalin kuoleman jälkeen tietoisuuteen tuli, että hän pelasti noin kahdeksansadan juutalaisen hengen, kun hän »harjoituslenkeillään» salakuljetti heille väärennettyjä papereita ja auttoi heitä pakenemaan keskitysleirille lähettämiseltä.

Tour 1937. Henri Desgranges ja Gino Bartali juttusilla.

Ennen kuin Bartali hyppäsi junaan Marseillesin Saint-Charlesin juna-asemalla, hän kävi tapaamassa Tourin vanhaa »Pomoa», Henri Desgrangesia, jolle hän selitti syyn keskeyttämiseensä. Liikuttunut Desgranges taputtaa Bartalia olalle ja virkkoi: »Gino, olet hyvä ja rohkea poika! Olet myös ensimmäinen, joka tulee tervehtimään minua ennen kuin jättää Tourin. Olen tyytyväinen, että käännyitte puoleeni. Ensi vuonna näemme uudestaan, ja silloin kannatte keltaisen paidan aina Pariisiin asti.»

Desgranges ei ollut ainoa, joka mielestä Bartali voittaisi seuraavan vuoden kisan. Mussolini määräsi Bartalin jättämään vuoden 1938 Giron väliin ja ajamaan vain Tourin. Nyt oli pakko voittaa, il Duce määräsi!

Sabotaasi!

Alpeilla näytti siltä, että Bartali tulisi menemään menojaan, mutta nyt kisa kääntyi kahden kaupaksi, jossa vastakkain olivat edellisvuoden voittaja belgialainen Maes ja ranskalaisten kapteeni Lapébie. Molemmilla oli vahvat joukkueet tukemaan, mutta belgialaiset olivat osoittautuneet vahvimmiksi joukkueaika-ajossa. Alkoi näyttää siltä, että belgialaisten aika-ajon höyryjyrä tekee hakkelusta kotijoukkueesta. Henri Desgrange puuttuu peliin ja vaihtaa sääntöjä lennosta: hän poistaa kisasta loput joukkueaika-ajot! Hetkinen. Eikös tällä Tourilla johtajana pitänyt olla Goddet? Desgrange piti kuitenkin Tourin karavaanin ohjaksia, eikä tarjonnut edes mitään selitystä tälle muutokselle, joka ei alkuunkaan miellytä belgialaisia.

Tour 1937. Ranskan joukkueen ajajia Perpignanissa kisan lepopäivänä.

Viidettätoista etappia Luchonista Paun kaupunkiin kutsuttiin »Kuoleman kierrokseksi», sillä kilpaijoiden oli ylitettävä neljä vuorta: Peyresourde (1569 m), Aspin (1489 m), Tourmalet (2115 m) ja Aubisque (1710 m). Tämä viimeinen raateleva vuoristoetappi ratkaisisi melko varmasti Tourin, tai ainakin sen voisi helposti hävitä näihin mäkiin. Lapébie oli 1 min 23 Maesin perässä kokonaiskilpailussa. Ranskalaiset pelkäsivät, että belgialaiset voisivat yrittää iskeä heti etapin alussa, koska he eivät enää voineet laskea saavansa lisäetumatkaa joukkeaika-ajoissa, olihan ne pyyhitty kisaohjelmasta. Lapébie ei ollut mikään pieni ja hentoinen vuoristokauris, vaan isompilihaksempi tasamaaspesialisti (rouleur) tai jopa kirimies (sprinteur). Hän tarvitsi hieman aikaa, että sai koneensa käyntiin. Etappi alkoi Luchonista melkein suoraan Peyresourden mäkeen, joten miten Lapébie saatiin lämpimäksi ennen kuin belgialaisten juna katoaisi nousun kurveihin?

Toinen uutuus vuoden 1937 Tourilla oli se, että joukkueilla oli tekninen johtaja, jota nykytermein kutsuttaisiin sporttipäälliköksi (directeur sportif). Ranskan joukkueen johtajan nimeämisessä Desgrangesilla oli tietenkin näppinsä pelissä, sillä hän oli käsin poiminut tehtävään Jean Leuilliot’n, joka oli nykyään journalisti, mutta nuorena kisaillut; voittanut opiskelijoiden Ranskan mestaruudenkin. Leuilliot keksi joukkueen illallisella lääkkeen. Hän ehdotti tallilleen jotain ihan ennenkuulumatonta metodia: joukkue lähtisi ennen etapin alkua ajamaan parinkymmenen kilometrin lämmittelylenkin. Kuudelta aamulla ranskalaiset suuntasivat Saint-Gaudensin suuntaan vähitellen tahtia kiristäen. Äkkiä Roger Lapébie on ojassa. Hölmistynyt ajaja selviää pintavaurioilla, mutta hänen pyöränsä näyttää oudolta. Ohjaustanko roikkuu jarruvaijereiden varassa. Pyörää tutkitaan tarkemmin, jolloin huomataan, että ohjaustanko on poikki ja siinä näkyy selkeästi sahauksen jälkiä! Joku on sabotoinut hänen pyöränsä. Lapébie on raivona. Hän huutaa: »Kuka on tehnyt tämän? Tuokaa se tänne! Tapan sen!» 

Lenkillä oli mukana Rogerin pikkuveli Guy, pyöräilijä hänkin, edellisvuoden olympiavoittaja, joka oli tullut Bordeaux’ta joukkuetta tapaamaan. Roger otti pikkuveljensä pyörän ja vihasta kiehuva joukkue lähti ajamaan takaisin Luchoniin. Hetkeä myöhemmin joukkue oli jo lähtöviivalla, Lapébiellekin saatiin uusi pyörä, mutta siihen ei ehditty asentaa pullotelineitä. Ranskan joukkue janosi saada syyllisen selville, mutta ei häntä ennen starttia saatu selville. Myöhemmin paljastui, että teon takana oli Alcyon-tallin leivissä ollut mekaanikko, joka on sitä kautta valittu Tourille Ranskan joukkueen mekaanikoksi. Vaikka hän oli belgialainen!

Lapébien katkeaminen ja mäkistartti

Ilman pullotelineitä matkaan lähteneellä Lapébiella oli kone kuumana jo heti paukusta, mutta häneltä loppui juoma heti Peyresourden nousussa. Säännöt kielsivät joukkuetovereiden pulloista juomisen tai toiselle pullon antamisen. Lapébien oli löydettävä vetensä matkan varrelta, mutta Peyresourden mäessä ei ole tien poskessa yhtään lähdettä tai puroa. Seuraava nousu oli Col d’Aspin, jossa tilanne oli sama. Tourmalet’n pitkää nousua ajaessa Lapébie oli jo niin sekaisin ja harhainen, ettei hän edes nähnyt puroja. Mäen alkupäässä hänen oli pakko pysähtyä hengähtämään. Perässä ajanut lehdistöauto pysähtyi hänen vierelleen, jolloin Lapébie näki autossa Gaston Bénacin, »urheilujournalistien kuninkaan», lisäksi kaksinkertaisen Tour-voittajan Antonin Magnen, joka ei siis ollut tämän vuoden kisassa mukana. Lapébie kysyi hädissään mestari »Toninilta» neuvoa: »Olen ihan puhki, Tonin, mitä minun täytyy tehdä?» Magne katsoi vain stooalaisesti eteensä eikä sanonut mitään, ei sanaakaan. Bénac neuvoi Lapébia ajattelemaan vaimoaan, ja tytärtään, ja toista tulossa olevaa lastaan. Lapébie lähti uudelleen kiipeämään rinnettä. Yhä edelleenkään hänellä ei kulkenut yhtään paremmin. »Tourmalet’lla en tunne enää mitään. Olen lopussa, tuskan lamaannuttama, en pysty mihinkään. Minulle tapahtuu jotain kauheaa. Haluan keskeyttää. Haluan kadota. Heittäytyä tyhjyyteen pyöräni kanssa. Kuruun…»1 

Erään tiukan mutkan jälkeen hän tunnisti tien poskessa taas tutut kasvot: Félix Lévitan, urheilujournalisti hänkin, josta myöhemmin oli tuleva myös Tour de Francen nokkamies. Herrojen katseet kohtaavat, mutta ei eivät sano toisilleen mitään. Lévitan ymmärtää Lapébien tuskan. Hän juoksee ja työntää kaksin käsin voipunutta ajajaa mäkeä ylöspäin. Pitkään. Mutkan takia kukaan ei näe tätä vilppiä. »Tämä tuuppaaminen, ja läheisen vesiputouksen raikkaus, sen pärskeet, kaikki tämä antoi minulle uutta intoa. Tästä hetkestä lähtien lähdin uudestaan käyntiin, aloin metsästää belgialaisten mustapaitojen joukkuetta.» Lapébie oli yhä mukana taistelemassa voitosta.

Tour 1937. Roger Lapébie alamäessä.

Kymmenen vuotta myöhemmin Lapébie muisteli kisaa jopa niin, että sabotaasin ansiosta hän voitti kisan: »Jean Leulliot neuvoi meitä ajamaan parinkymmenen kilometrin lämmittelylenkin ennen lähtöä. Lähdimme hyvinkin lenkille, mutta parin kilometrin jälkeen sinkouduin ojaan. Ohjainkannatintani oli sahattu. Jos en olisi tehnyt tätä lenkkiä, Tourini olisi ollut ohi. Ajatelkaa myöskin millaisen raivon vallassa olin. Toki raivostani huolimatta menetin asemiani Peyresourdella ja Aspinilla. Mutta taistelin kaikin voimin, koska halusin kostaa. Tourmalet’lla kokemani uskonpuutteen jälkeen toivuin. Pistin kaiken peliin alamäessä. Sain kuin sainkin Sylvère Maesin ja Mario Vicinin selät näkyviini Aubisquen juurella. Sen jälkeen ei eivät enää pystyneet minua tiputtamaan, ja voitin etapin Paussa; sain vielä joitakin sekunteja etua. Henri Desgrange antoi minulle aikasakkoa, koska otin vastaan muonitusta Aubisquella. Tämä lietsoi mielipiteitä, ja belgialaiset, joille vihellettiin ja buuattiin Pau–Bordeaux-etapilla, tunsivat pelin olleen menetetyn ja jättivät kisan kesken. Tällä tavalla ja tästä syystä voitin.»2

Sakkoja satelee

Jos Lévitanin tuuppaus saattoikin jäädä kisan komissaareilta näkemättä, se ei ollut ainoa laatuaan. Kaikkiaan tällä etapilla jaettiin 18 sakkoa sääntöjen vastaisista ajajien tönäämisistä. Lapébie sai yhteensä minuutin ja 30 sekuntia aikasakkoa. Minuutin aikasakkoa ja 100 frangia rahasakkoa siitä, että hän kolmeen otteeseen otti vastaan jotakin muonitusta Aubisquen mäessä, sekä 30 sakkosekuntia ja sata frangia sakkoa siitä, että häntä oli toistuvasti tuupattu. Lapébie protestoi: »Mitä minä sille voin jos yleisö tönää minua, kyllä se tönää muitakin. En ole koskaan pyytänyt tönäämistä.» Aiemmin mainittu Gaston Bénac kertoi lehdessä lieventäviä asianhaaroja: »Näimme kun hän ytitti lyödä häntä tönääviä katsojia sekä meni valittamaan tästä komissaareille.» Keltapaita Sylvère Maes esitti vielä kovempia syytöksiä, sillä hän väitti, että Lapébie olisi roikkunut Aubisquen nousussa kiinni autoissa. Tästä ei ollut mainintaa komissaarien raportissa, joten mene ja tiedä. Myös toiseen suuntaan oli syytöksiä, joita ei pystytty todistamaan: Belgian rekisterissä olleen auton oli nähty ravitsevan belgialaiskuskeja, tai maajoukkueen ulkopuolisten, yksittäisten belgialaisajajien auttaneen Maesia jne. 

Ranskalaisyleisön mielestä italialainen ja belgialainen tuomari olivat koko ajan kytänneet vain Lapébien tekemisiä ja katsoneet läpi silmiensä muiden tekemisiä. Paikallinen media löi vettä huhumyllyyn julkaisemalla komissaarien autojen rekisterinumerot. Seuraavalla etapilla Pausta Bordeaux’hon mielenosoittajat pysäyttivätkin komissaarien auton ja heittivät heidän päälleen sangollisia vettä, vaikka tuomarit olivat yrittäneet piiloutua tekopartojen taakse. Yleisö buuasi ja vihelsi, iskujakin vaihdettiin, itse Desgranges joutui lähtemään postiauton kyydissä pakoon. 

Belgialaisten ajajien päälle heiteltiin etapilla niin paperitolloja kuin pippuriakin, jopa kiviä. Olipa joku hajottanut belgialaisen Albertin Disseaux’n etukiekonkin tunkemalla kepin pinnojen väliin. Poliisia tarvittiin pelastamaan Disseaux väkijoukon kynsistä, Maes taas sai viime hetkellä väistettyä häntä kohti heitettyn murikan. Jo edellisenä yönä väkijoukko oli yrittänyt mölytä belgialaisten hotellin ulkopuolella, jotta kilpailijat eivät saisi unta. Maes oli halunnut ajaa etapin ilman keltaista paitaa, ettei häntä olisi huomattu niin helposti, sillä hän oli aavistanut väkijoukon kostonhimon.

Sisällissotaa muistuttavassa tilanteessa kisa lähestyi Bordeaux’ta, ja sai yhä sekavampia käänteitä, joita kuvataan eri lähteissä eri tavalla – kuinkas muutenkaan. Lapébie yritti iskeä karkuun. Yksi lähde kertoo, että Lapébie pääsi puhjahtamaan tasoristeyksestä juuri ennen junaa, kun taas toisen kertoman mukaan puomi laskeutui mystisesti juuri silloin kun Maes lähestyi raiteita. Eräässä lähteessä sanotaan Lapébien pujahtaneen puomin ali, mutta Maesin yrittäessä samaa olisi rautatieläinen käynyt häntä kurkusta kiinni ja estänyt etenemisen – mitään junaa ollut näkynyt. Joka tapuksessa Lapébie pääsi karkuun ja ehti maaliin 1 min 38 s ennen Maesia. Matkalla Maes oli kärsinyt myös rengasrikosta. Nyt kisaorganisaatio langetti puolestaan hänelle 15 sekuntin aikasakon, koska kaksi belgialaista maajoukkueen ulkopuolella ajavaa kilpailijaa olivat avustaneet Maesia rengasrikon jälkeen.

Melkoinen kaaos. Vaikka Maes oli yhä niukasti kisan kärjessä, belgialaiset olivat joka tapauksessa saaneet tarpeekseen. He päättävät lähteä kotiin! Belgialainen lehdistö teki samoin, järjestäjien temppuilu ja kaikin puolin kiihkeä tunnelma sai nyt riittää. Bartali hyppäsi junaan Marseillesta pari päivää aiemmin, nyt koko Belgian joukkue nousi junaan Bordeaux’sta.

Ranska varmistaa voiton

Lapébie oli vahva rouleur-tyyppinen ajaja, jolle sopi tasamaan etapit, mutta myös kova sprintteri, joten  joten hän uskoi, että olisi voittanut kisan myös ilman Maesin vetäytymistä: »Belgialaisten keskeyttäminen turhautti minua, koska se riisti minulta täydellisemmän ja vakuuttavamman voiton, sillä minulla oli todellakin resursseja lyödä Sylvère Maes reilusti.»3

Tour 1937, Roger Lapébie vastaanottaa palkintojaan Parc de Princes -velodromilla Pariisissa.

Jean Leulliot oli asialleen omistautunut sporttipäällikkö. Viimeistä edellinen (puoli)etappi 19B oli 59 km pitkä henkilökohtainen aika-ajo. Leulliot oli tutustunut reittiin etukäteen, joten hänellä oli Lapébielle selvät nuotit. Hän kailotti megafonilla Lapébien takaa autosta ohjeita tyyliin: »Roger, laita 15 … huomio, pieni ylämäki, vaihda 19 … sadan metrin päästä vaarallinen mutka…» [Numerot viittaavat takarattaan hampaiden määrään.]  Desgranges ei taaskaan ollut innostunut uusista metodeista. Hän kirjoitti L’Auto-lehteensä: »Leulliot muunsi ajajan robotiksi. Hän tappoi urheilijan järjenkäytön.» Näin siis kauan ennen nykyisiä korvanappeja. 

Tour 1937. Ranskan joukkue poseeraa voittoseremonioissa. Lapébiella palkintopytty kädessään.

Toinen Leulliotin oivallus koski vaihteita. Takavaihtaja oli nyt siis kaikille sallittu ja kolmivaihteinen. Leulliot tutki tarkkaan sääntöjä, joissa ei ollut kielletty laittaa myös kiekon toiselle puolelle kolmen vaihteen pakka, samaan tyyliin kun aiemmin oli ollut yksi vaihde kiekon molemmilla puolilla. Näin ranskalaisilla oli käytössään 2 x 3 vaihdetta. Belgialaisia harmitti, he eivät olleet asiaa hoksanneet, mutta valittaminen ei auttanut, sillä säännöissä ei ollut moista kielletty. Ranska voittikin myös maajoukkueiden välisen joukkuekisan, toisena Italia, kolmantena Saksa, Sveitsi nelosena, Espanja jäi vitoseksi, Luxembourg oli kuudentena. Sen verran Desgrangesia harmitti, ettei voinut sääntöjen nojalla Leulliot’ta näpäyttää ja vaikka pudottaa Lapébieta alemmas tulosluettelossa, että hän päätti sulkea Lapébien jo etukäteen ulos seuraavan vuoden Tourilta! Keltapaidalla ei ollut mahdollisuutta puolustaa voittoaan.

Tour 1937. Kukitettu voittaja Lapébie saa myös pusun poskelleen.

Roger Lapébie taitaa yhä olla ainoa Tour de Francen voittanut vegetaristi? Ainakin hän oli ensimmäinen vaihteilla Tourin voittanut ajaja. Hän loukkasi vuonna 1939 polvensa vakavasti kaatuessaan Bordeaux–Pariisi-klassikon maaliintulon rytäkässä, siihen loppui hänen ammattilaisuransa. Guy Lapébie, Rogerin nuorempi veli, oli vuoden 1938 Tour de Francen kolmas. Rogerin poika Christian ja Guyn poika Serge tekivät myös ammattilaisuran pyöräilijänä. Roger Lapédie kuoli Pessacissa Bordeaux’n kyljessä 11.10.1996.

Viitteet

  1. Laborde, Le Tour de France dans les Pyrénées, s. 58–59.
  2. Miroir Sprint, juin 1948, numéro spécial Tour de France, s. 21.
  3. Augendre, Petites histoires secrètes du Tour, s. 233.

Lähteet

Jacques Augendre, Petites histoires secrètes du Tour. Solar Editions 2015.

Pierre Carrey, Légendes du Tour de France – 100 ans de Pyrénées. Editions Grimal 2010.

Thierry Cazeneuve & Pierre Chany, La Fabuleuse Histoire du Tour de France. Éditions de la Martinière 2011.

Aili McConnor & Andres McConnon, Road to Valour: Gino Bartali, Tour de France Legend and Italy’s Secret World War Two Hero. Weidenfeld & Nicolson 2012.

Christian-Louis Eclimont, Le Tour de France en 100 histoires extraordinaires. Éditions First-Gründ 2013.

Christian Laborde, Le Tour de France dans les Pyrénées de 1910 à Lance Armstrong. Le Cherche Midi 2010.

Jean-Pierre de Mondenard, Tour de France – Histoires extraordinaires de géants de la route. Hugo & Sport 2012.

Jean-Paul Ollivier, 100 Tours de France – Exploits, drames & légendes. Éditions Palantines 2012. 

Jean-Paul Vespini, Gino le Juste: Bartali, une autre histoire de l’Italie. Éditions Pas d’oiseau 2014.

Vuoden 1937 Tourin tuloksia:
https://www.procyclingstats.com/race/tour-de-france/1937

Gino Bartalista lue myös:
GINO BARTALI, GINO OIKEAMIELINEN
COL D’ASPIN 1950: BARTALIN KIMPPUUN HYÖKÄTÄÄN
KUN GINO BARTALI FAUSTO COPPIN ROSKIKSIA TONKI

Alcyon-talli jätti vuoden 1097 Tourin kesken:
JOUKKUEKESKEYTTÄMISET (OSA 1) – TOUR DE FRANCE 1907 JA ALCYON-TALLIN VETÄYTYMINEN

Tourin suurin huijaus:
TOURIN HISTORIAN SUURIN HUIJAUS: ARMSTRONG-VALHE

Pollentierin kainalopissa


Alpe d’Huez. 
16.7.1978. 
Vuoden 1978 Tour de Francen 16. etappi, Saint-Étienne–L’Alpe d’Huez, 240,5 km. 

Tour 1978. Belgialainen Michel Pollentier oli kiertänyt Tourin jo neljä kertaa. Hän oli ollut pari kertaa kokonaiskilpailun seitsemäs, ja kolmella edellisellä kerralla hän oli saavuttanut etappivoitonkin. Hän oli voittanut edellisenä vuotena Italian ja Sveitsin ympäriajot sekä juuri ennen Touria Critérium du Dauphiné Libéré -etappikisan, jossa haetaan asetelmia Tourille. Belgiassa vuoden 1977 urheilijaksi valittu Pollentier oli nyt elämänsä kunnossa! Eikä vuoden 1978 Tourilla ollut enää mukana kisaa edelliset vuodet dominoinut Pollentierin maanmies, viisinkertainen Tour-mestari ja kaikkien aikojen parhaana pyöräilijänä pidetty Eddy Merckx, sillä ”Kannibaali” oli juuri jäänyt eläkkeelle.

Tourin 16. etappi jyskytti kohti Alpe d’Huezin loppunousua, joka on usein pistänyt Tourin asetelmat uusiksi, ja jopa kruunauttanut etapin voittajan koko kisan lopulliseksi valtiaaksi. Pollentier oli hyvissä asemissa kokonaiskilpailun suhteen ja oli ottanut Pyreneillä haltuunsa mäkikirikilpailun johtajan pallopaidan. Hän ajatteli hetkensä koittaneen – nyt oli paikka napata myös keltapaita! 

Pollentier vuoden 1976 Tourilla.

Pollentier iski yksin irti ennen Luitelin nousun huippua, ja viiletti karkuun kuin viitamaan susi koko Romance-joen laakson tasamaan. Pollentier, lempinimeltään Kärpäsenkinttu (Cuisse de mouche), onnistui repimään kolmen minuutin etumatkan ennen etapin loppunousua. Alpe d’Huez on HC-kategorian mäki, sen 13,8 kilometriä raatelevan jyrkkää nousua, kuuluisat 21 mutkaa ja 1125 nousumetriä ovat aina haaste. Varsinkin nyt, kun se tuli yli 240 km pitkän etapin päätteeksi. 

Alpen mäki iskee alussa kuin tuhat volttia! Heti kun ohitetaan Le Bourg-Oisansin pikkukaupunki laakson pohjalla, ylitetään Romanche joki ja käännytään vasemmalle Alpe d’Huezin huipulle johtavalle tielle, on vastassa parin kilometrin pituinen seinäjyrkkä osuus, jossa nousuprosentti on jatkuvasti yli 10 %. Pollentier hyökkäsi pelottomasti vuoren kimppuun nykivällä tyylillään, ja sai kuin saikin sitkeästi pidettyä etumatkansa, vaikka takaa-ajajat olivat hekin pistäneet pökkyä pesään ja ajoivat etumatkaa kiinni vimmatusti. 

Takaa-ajajjien joukossa olivat edellisen vuoden Alpen nousun ykkönen ja koko Tourin kakkonen hollantilainen Hennie Kuiper, tämän maanmies Joop Zoetemelk, joka oli jo kolme kertaa ollut Tourin kakkonen. Kolmas takaa-ajaja oli isäntämaan nuori toivo Bernard Hinault, joka osallistui vasta ensimmäiselle Tourilleen, mutta oli juuri voittanut Vueltan – kyllä, Vuelta ajettiin tuolloin vielä keväällä ennen Touria – ja Ranskan mestaruuden. Toinen Bernard, Bernard Thévenet, edellisen vuoden kokonaiskilpailun voittaja, ei ollut enää kisassa mukana, sillä hän oli joutunut jättämään leikin kesken Tourmalet-vuoren juurella pari etappia aiemmin. 

Pollentier piti pintansa, painoi asentonsa yhä syvemmäksi, levitti olkapäänsä ja jatkoi karmealta näyttävää nykimistään kohti Alpe d’Huezin laskettelukeskusta. Mitä lähemmäs maalia tultiin, sitä rumemmalta Kärpäsenkintun runttaava ajotyyli näytti, ja samalla hänen menonsa alkoi hidastua. Maaliviiva pelasti kuitenkin sitkeän belgialaisen, joka voitti etapin 37:n sekuntin erolla Kuiperiin, ”Iilimatoon”, edellisen vuoden Alpen valtiaaseen, joka nytkin oli loppurutistuksessa onnistunut tekemään 8 sekuntia eroa kolmantena maaliviivan ylittäneeseen Hinaultiin, ”Mäyrään”.

Pollentier oli myös saanut 20 bonussekuntia Bourg d’Oisansin välikiristä, joten hän otti keltapaidan haltuunsa 4 sekuntin erolla. Podiumilla Pollentierin päälle puettiin hänen uransa ensimmäinen keltapaita. Mutta dopingtesti odotti etapin voittajaa. Pollentier halusi käydä nopeasti hotellillaan vaihtamassa keltapaidan Hollannin mestarin paitaan, laittoipa hän vielä takinkin päälleen, vaikka oli heinäkuun helle. 

Dopingtestiä suoritti ensimmäistä kertaa tohtori Le Calvez, joka halusi tehdä testit sääntökirjan mukaan. Hän komensi Pollentierin laskemaan ajohousut polviin asti ja käärimään paidanhelmat ylemmäs. Häveliäsyyssyistä tai leväperäisyyttään Tourin lääkärit eivät olleet aiemmin näin vaatineet. Vastahakoisen ajajan peniksen alta sojotti kiinnelaastareilla ihoon kiinnitetty muoviletku, joka nousi selkää pitkin kilpailijan kainaloon asti. Kainalosta löytyi muovipussi, jossa oli virtsaa. Eikä Pollentierin omaa virtsaa.

Pian huhut alkoivat levitä, että etapin voittajan virtsanäytteessä oli jotain outoa. Kohu on valmis. Parin tunnin päästä tuli kisajärjestäjien päätös, että Pollentier on hylätty ja potkaistu ulos kisasta. Hämmentynyt Pollentier kirjoitti Tourin johtajalle pahoittelukirjeen ja pakkasi kamansa. Hän sai myös kahden kuukauden kilpailukiellon. Hänestä ei koskaan tullutkaan keltapaitaa, vaan se annettiin Joop Zoetemelkille.

Yllättyneen Pollenterin kerrotaan sanoneen käryiltana joillekin lähimmilleen: ”Tämä on outoa. Olen aina käyttänyt tätä ruiskua, eikä koskaan ole käynyt mitenkään.”1 Hinault kommentoi tuoreeltaan: ”Voin jopa sanoa, että se on masentavaa. Miten hänen luokkansa mestari voi tehdä tällaisen virheen?” (L’Equipe, 17.07.1978) Laurent Fignon, vuosien 1983 ja 1984 Tourin voittaja, kertoo muistelmissaan, että tämä Pollentierin kuuluisaksi tekemä vilppimuoto oli tuohon maailmanaikaan hyvin yleinen.2 1970-luvun lopussa dopingtestaus ei näyttänyt olevan kovin vakavasti otettavaa, huijaukset mahdollisia – ja jopa yleisiä – sekä lääkärienkin huhuttiin olleen välillä korruptoituneita.

Alpella vietetyn lepopäivän jälkeen Tour jatkoi matkaansa kohti Pariisia. Toimittajilla oli lepopäiväksikin hommia, sillä skandaali laittoi jo kirjoitetut jutut uusiksi. Hämmentyneitä haastatteluja ja synkkiä kirjoituksia Tourin ja koko pyöräilyn maineen lianneesta tapauksesta laadittiin raikkaassa vuoristoilmassa. Eikä Polletier muuten ollut ainoa, joka jäi tuona päivänä kiinni. Antoine Gutierrez oli yksi satunnaisotannalla dopingtestiin joutuneista ajajista. Hän käytti samaa menetelmää, ja jäi kiinni samaan tapaan.

Alpe d’Huez käänsi taas kisan uuteen asentoon. Etapin voittajaksi kirjoitettiin historiankirjoihin Hennie Kuiper, joka otti näin toisen Alpen voittonsa heti edellisvuoden ykkössijan perään. Hinault nousi etapin kakkoseksi, ja hyviin asemiin kokonaiskilpailun kannalta, sillä lopulta kolme etappia myöhemmin hän voitti ratkaisevan aika-ajon, nappasi keltapaidan ensimmäistä kertaa itselleen, eikä sitä kukaan saanut enää häneltä pois. Hinault voitti näin ensimmäisen Tourinsa. Kaikkiaan Hinault voitti peräti viisi Touria ja oli kaksi kertaa toinen. Viimeisen kerran Hinault voitti vuonna 1985, johon päättyi ranskalaisten voittoisa kausi; peräti 9 voittoa (Hinault 5, Fignon 2 ja Thévenet 2) vuosien 1975 ja 1985 välillä. Tämän jälkeen ranskalainen ei ole noussut podiumin keskimmäiselle pallille!

Lyhyen kilpailukieltonsa jälkeen Pollentier palasi kisaamaan ja ajoi ammattilaisena vielä vuoteen 1984 asti. Hän palasi Tourillekin vielä kolme kertaa, mutta ei enää kertaakaan päässyt maaliin asti, eikä muutenkaan suuren suuria voittoja kohdalle enää osunut. Parhaat saavutuksensa Pollentier saavutti loppu-urallaan Vueltassa: kokonaiskilpailun kolmas vuonna 1979, toinen vuonna 1982 ja etappivoitto viimeisenä kisakautenaan (1984). Kaikkiaan hän voitti urallaan kolme etappia Tourilla, Vueltassa kaksi sekä Girossa yhden. Hän oli myös kaksinkertainen Belgian mestari (1977 & 1978).

Tour 1978, 16. etappi. Saint-Étienne–L’Alpe d’Huez, 240,5 km

Etapin voittaja Michel Pollentier diskattiin ja suljettiin ulos kilpailusta

  1. Hennie Kuiper, 7.23:45
  2. Bernard Hinault, 0:08 perässä voittajaa
  3. Joop Zoetemelk 0:41
  4. Joaquim Agostino 1:34
    (Agostino voitti seuraavana vuonna Alpen huipulle päättyneen etapin liki kahden minuutin erolla.)

Tour 1978 lopputulokset 

  1. Bernard Hinault
  2. Joop Zoetemelk 3:56 perässä voittajaa
  3. Joaquim Agostino 6:54
Bernard Hinaultin ensimmäinen Tour-voitto. Hän voitti kisan 1978, 1979, 1981, 1982 ja 1985.

Viitteet

1 Cols mythiques, s. 30.
2 Fignon 2009, s. 99.

Lähteet

L’Équipe, Cols mythiques du Tour de France. Un ouvrage réalise par Serge Laget & Jacques Hennaux. L’Équipe 2005.

Laurent Fignon, Nous étions jeunes et insouciants. Éditions Grasset & Fasquelle (Le livre de poche) 2009.

Jean-Paul Vespini, The Tour is won on the Alpe: Alpe d’Huez and the classic battles of the Tour de France. Velo Press 2008.

Katso Ranskan television käryä käsittelevä uutislähetys, jossa Pollentieriä haastatellaan:

https://www.ina.fr/ina-eclaire-actu/video/caa7800766501/dopage-michel-pollentier

Lue myös Velofilon muita aiheeseen liittyviä juttuja:

Tourin suurin huijaus!

Bernard Hinault on Tourin kovin

Bernard Hinaultin treenivinkit

Marco Pantanin alamäki

Mont Ventoux on Tourin jättiläinen numero 1

Pyöräilyn dopingslangi

Rik Van Looy in memoriam

Rik Van Looy, ensimmäinen viiden Monumentin voittaja, on kuollut.

Belgialainen pyöräilylegenda Rik Van Looy on kuollut 90-vuotiaana. Van Looy oli kaksinkertainen maantiepyöräilyn maailmanmestari: 1960 ja 1961. Van Looy oli myös ensimmäinen pyöräilijä, joka voitti kaikki viisi pyöräilyn monumenttia eli Milano-San Remon, Flanderin kierroksen, Pariisi-Roubaix’n, Liège-Bastogne-Liègen ja Giro di Lombardian. Hän on ainoa ajaja, joka on voittanut näiden lisäksi myös Pariisi–Brysseli, Pariisi-Tours ja La Flèche Wallonne -kisat.

Hyökkäävästä ajotyylistään tunnettu Van Looy jätti jälkensä pyöräilyn historiaan. Hänen voittoisa ammattiuransa kesti vuodesta 1953 vuoteen 1970 asti. Hänen saavutti tuolloin ennätykselliset 367 voittoa ammattilaisena, mukaan lukien etappivoittot kaikissa kolmessa suuressa ympäriajossa: Tourilla seitsemän, Girossa kaksitoista ja Vueltassa kolmetoista.

Kotimaassaan valtavan suosittu Rik Van Looy osallistui Tourille seitsemän kertaa, vuosina 1962–1967 joka suvena ja viimeisen kerran vuonna 1969. Hänen suurin saavutuksensa Tourilla oli vihreän paidan eli pistekilpailun voitto vuonna 1963. Tuona kesänä hän voitti kaikkiaan neljä etappia.

Jacques Anquetil sanoi Van Looysta: ”Baldini, Gaul tai Poulidor ei ollut pahin kilpailijani. Se oli Van Looy. Minun oli pärjättävä hänelle tasaisilla osuuksilla, ja jopa vuoristossa, sillä jos en pärjännyt, hänellä olisi ollut aika-ajon jälkeen 15 minuutin etumatka.”

Vuonna 1965 Van Looy nappasi keltapaidan yllään yhdeksi päiväksi; hän oli järjestyksessään 112. keltapaidassa ajanut. Van Looy kantoi kaikkien kolme suurimman etappikisan johtajanpaitaa, sillä oli yhden keltapaitapäivän lisäksi yhden päivän Giron roosapaidassa sekä kaikkiaan 12 päivää Vueltan johtajan arvopaidassa. Vueltan pistekilpailun hän voitti kaksi kertaa, mutta lihaksikas Van Looy ei ollut ainoastaan kova sprinteissä ja irtiotoissa, sillä hän voitti myös Giron mäkikuninkuuden vuonna 1960.

36-vuotiaana Van Looy osallistui viimeiselle Tourilleen. Tuota vuoden 1969 Touria hallitsi hänen nuori maamiehensä Eddy Merckx, mutta komeasti monumenttien mestari päätti uransa myös Tourilla. Hän iski neljännellä etapilla yksin karkuun ja voitti etapin.

Rik Van Looy, 7 osallistumista Tourille

1962 : keskeyttäminen (11. etappi), joukkueaika-ajon etappivoitto
1963 : 10. kokonaiskisassa, pistekilpailun voitto (vihreä paita), neljä etappivoittoa
1964 : keskeytys (3. etappi)
1965 : 31. kokonaiskisassa, kaksi etappivoittoa, keltapaita yhden päivän ajan
1966 : hylätty, aikarajan ylittyminen (16. etappi)
1967 : keskeytys (7. etappi), joukkueaika-ajon etappivoitto
1969 : hylätty, aikarajan ylittyminen (16. etappi), etappivoitto

• • •

Suomalaisia kiinnostava detalji lienee se, että amatöörivuosinaan Van Looy valittiin Belgian olympiajuokkueeseen Helsinkiin vuonna 1952. (Samoissa kisoissa oli muuten mukana myös toinen tuleva suurmestari eli Jacques Anquetil.) Van Looy ei päässyt maaliin asti maantiepyöräilyn henkilökohtaisessa kisassa, mutta sai kuitenkin joukkuekisan kultamitalin. Joukkuekisan tulos näet laskettiin henkilökohtaisen kisan ajoista siten, että neljän ajajan maajoukkueiden kolmen parhaan ajajan yhteistulos ratkaisi mitallit. Belgia voitti, Anquetilin Ranska oli pronssilla.

Roger Pingeon on poissa

Tour de France -voittajien rivistö on tänä talvena harventunut tiuhaan tahtiin: ensin ikänestori Ferdi Kübler, sitten Roger Walkowiak, tänään 19.3.2017 vuoden 1967 voittaja Roger Pingeon. 76-vuotias ranskalaismestari menehtyi sydänkohtaukseen kotonaan.

Roger Pingeon, vuoden 1967 Tour-voittaja
Roger Pingeon, vuoden 1967 Tour-voittaja

Pingeonin voittovuotta varjosti kisan 13. etapilla tapahtunut dramaattinen brittiajaja Tom Simpsonin kuolema. Pingeon on yksi tuntemattomimmista voittajista, vaikka hän ei ollut edes ainoastaan yhden grand tourin voittaja. Kaksi kesää Tour-mestaruuden jälkeen hän onnistui valloittamaan myös Vueltan. Rogerin pikkuveli René Pingeon ajoi myös ammattilaisena yhden vuoden, isoveljensä tallitoverina tämän voittaessa Vueltan.

Vielä muutama kuukausi Vueltan jälkeen Roger Pingeon oli toinen kesän 1969 Tourilla, jolloin Eddy Merckx juhli ensimmäistä Tour-voittoaan.

Ammattilaisena Pingeon ajoi vuodesta 1965 vuoteen 1974, saavuttaen urallaan kolmisenkymmentä voittoa. Pingeonin ura osui kahden jättiläisen väliin: ennen häntä Jacques Anquetil oli dominoinut kisaa voittaen ensimmäisenä ajajjana Tourin viisi kertaa,  Kannibaali Merckx taas hallitsi 60-luvun lopusta pitkälle 70-luvulle, voittaen niin ikään viisi Touria.

Kolmen mestarin poistumisen jälkeen vielä 23 Tour-voittajaa on yhä elossa. Heistä vanhimman titteliä pitää nyt hallussaan vuoden 1959 mestari, 88-vuotias espanjalainen  Federico Bahamontes, »Toledon Kotka».

Raymond Poulidor, Roger Pingeon, Galibier, Tour de France, 1967

Roger Pingeon & Tour de France

  • 1965: 12.
  • 1966 : 8.
  • 1967 : Leader du classement général kokonaiskilpailun voitto ja yksi etappivoitto
  • 1968 : 5., kaksi etappivoittoaLeader du classement de la combativité Prix de la combativité (yrittelijäimmän ajajan palkinto)
  • 1969 : 2.,yksi etappivoitto2. parhaan mäkimiehen kisassa (Grand Prix de la montagne)
  • 1970: keskeytys (7.b etapilla)
  • 1972 : keskeytys (9. etapilla)
  • 1974 : 11.

Roger Pingeon in memoriam

Muutama muistokirjoitus:

http://www.lemonde.fr/cyclisme/article/2017/03/19/roger-pingeon-vainqueur-du-tour-de-france-1967-est-mort_5097074_1616656.html

http://www.liberation.fr/sports/2017/03/19/cyclisme-roger-pingeon-la-mort-d-un-maillot-jaune-ecorche_1556852

http://www.velonews.fr/2017/03/news/tour-de-france-loses-another-former-champion-pingeon_433075

http://www.eurosport.fr/cyclisme/tour-de-france/2017/deces-de-roger-pingeon-vainqueur-du-tour-de-france-1967_sto6099569/story.shtml

Roger Walkowiak

Vuoden 1956 Tour de Francen voittaja Roger Walkowiak on tehnyt viimeisen irtiottonsa. Hän poistui joukostamme 6.2.2017. Ferdi Küblerin kuoltua viime joulukuun lopussa Walkowiak sai haltuunsa Tour-voittajien ikänestorin tittelin, jota 89-vuotias ranskalainen ennätti pitää hallussaan ainoastaan hieman yli kuukauden. Nyt vanhimman elossa olevan Tour-voittajan arvonimi siirtyy vuoden 1959 kisan voittajalle Federico Bahamontesille, »Toledon Kotkalle».

Roger Walkowiak syntyi 2. maaliskuuta 1927 Montluçonin kunnassa, joka on Allier-departementin aliprefektuuri ja suurin kaupunki. Montluçon ei ole kuitenkaan mikään metropoli, sillä siellä on nykyäänkin vain karvan yli 37 000 asukasta. Tour on silti käynyt siellä kuusi kertaa, myös kylän oman pojan voittovuonna 1956.

Roger Walkowiak kotikylässään Montluçonissa vuoden 1956 Tourilla.
Montluçonin asukkaat hurraavat oman kylän pojalle Roger Walkowiakille. Tour de France 1956 oli lopulta hänen juhlaansa.

Tour à la Walko

Walkowiakin voitto oli niin yllättävä, että se on antanut nimensä omalle ilmauksensakin, Tour à la Walko, »Walkon Touri» tai »Tour Walkon malliin», jolla on vähättelevästi tarkoitettu sattumanvaraista kisaa tai toisen luokan voittajaa. Sattumavoittajan maine varjosti vahvana mäkimiehenä tunnettua Walkowiakia pitkään, olihan hänen menestyksensä Tourilla vaatimatonta – sitä ainoaa voittoa lukuunottamatta.

Vuonna 1956 Tourin lähtöviivalle ei asettautunut kolmea peräkkäistä voittoaan puolustamaan supertähti Louison Bobet, mutta 120:n matkaan lähteneen joukossa oli kovia nimimiehiä. Luxemburgin Charly Gaul, belgialaiset  Jean Brankart ja Stan Ockers, edellä mainittu Bahamontes, italialaisten nokkamies Gastone Nencini. Ilmaiseksi ei yhtäkään Touria ole voitettu, joten pikemminkin »Walkon Tourin» voi sanoa olleen hyvin avoin ja tasainen kilpailu, jossa nähtiin paljon irtiottoja ja rajua mittelöä sekä taktisesti onnistunut ja huippukunnossaan oleva yllätysvoittaja.

Tour tarvitsee myös yllätyksiä. Tourin tuonaikainen johtaja Jacques Goddet on sanonut, että Walkowiak oli voittaja, josta hän piti eniten. Ehkä Walkowiak olisi löytänyt kuntopiikkinsä useamminkin kuin vain kerran, jollei hänen terveytensä olisi ollut vuoden 1954 Marokon ympäriajon aikana saadun punataudin riivaama niin monen vuoden ajan.

Voittoa seuraavana vuonnakin Walkon täytyi jättää leikki kesken, mutta vastineeksi tuona kesänä nähtiin seuraavan supertähden esiinnousu, kun Jacques Anquetil tuli ja voitti ensimmäisen Tourinsa.

Walkowiakin Tourit

  • 1951: 57.
  • 1953 : 47.
  • 1955: keskeytys 11. etapilla
  • 1956:  Maillot jaune kokonaiskilpailun voitto
  • 1957: keskeytys 18. etapilla
  • 1958: 75.

L’Équipe-lehden artikkeli Walkowiakin kuolemasta.

Cyclingweekly-lehden muistokirjoitus Walkowiakille.

Jacques Anquetil oli luokittelematon myös ihmissuhteissaan

 

Tänään on »mestari Jacquesin» syntymäpäivä. 8.1.1934 syntynyt Jacques Anquetil olisi nyt 83-vuotias, jollei syöpä olisi vienyt häntä 18.11.1987, siis jo 53-vuotiaana. Velofilon lukijat ovat varmasti  huomanneet, että Anquetil on yksi suosikeistani: myyttinen ajaja, miltei puolijumala – ja kiehtova persoonallisuus.

Velofilossa on esitelty Anquetilin viime vuosisadan kovimmaksikin ylistettyä urheilusuoritusta, pelastautumista kuolemalta, voiton juonimista joukkuetoverille sekä esitelty muutama kirja mestarista ja pari anekdoottia. Syntymäpäivän kunniaksi tehdään tänään kaksi paljastusta lisää »Quincampoixin Vikingin» (le Viking de Quincampoix) hahmosta.

(I) Intohimona lukeminen

Vuoden 1966 Tour-voittaja Lucien Aimar, Anquetilin joukkue- ja huonetoveri kertoo kapteeninsa yöelämästä kilpailumatkoilla:

»Kello kymmenen aikaan illalla minä nukahdin ensimmäisenä. Hän aloitteli silloin toista elämäänsä, yöllistä elämäänsä, jota suuri yleisö tai hänen fanit eivät tunteneet. Hän luki pitkään yöhön. Jacques oli suuri lukija, kirjojen rakastaja, joka luki melkein joka ilta eri kirjaa. Janine [Anquetilin vaimo] toimitti hänelle säännöllisesti matkalaukullisen kirjoja. Mitä hän luki? Pääasiassa romaaneja. Aluksi hänen lamppunsa valokeila häiritsi minua, mutta ajan myötä totuin siihen.»
Lucien Aimar, Le Temps de champions, s. 101.

(II) …ja naiset!

Jacquesin tytär Sophie Anquetil aiheutti kohun vuonna 2004 julkaisemalla kirjan Pour l’amour de Jacques, jossa hän paljasti perheensä ihmissuhdekuviot. Jos Jacques Anquetiliä kutsuttiin pyöräilijänä normit ylittäväksi (hors norme) ja mahdottomaksi luokitella (inclassable), niin samaa voidaan sanoa hänen ihmissuhteistaan. Ne ovat nimittäin jokseensakin erikoiset ja epätavalliset.

Olen yrittänyt ottaa niistä kuvioista selkoa, mutta taktiikan mestari J. Anquetil on tiputtanut minut kyydistä moneen kertaan. Olen pyrkinyt tekemään mestarin perhesuhteista ylipyyhittävän apukuvion, mutta en ole tämän parempaan vielä pystynyt:

Anquetilin klaani.

Kioskikirjallisuudestakaan harvoin löytyy moista ihmissuhteiden sekamelskaa ja Seiska-lehti olisi innoissaan tällaisista paljastuksista. Yritetään vääntää rautalangasta.

Vaihe 1: Jacquesin ensimmäinen avioliitto

Vuonna 1958 Jacques Anquetil menee naimisiin Jeaninen kanssa, joka oli aiemmin naimisissa Jacquesin lääkärin ja ystävän kanssa. Jeaninella on kaksi lasta – Alain ja Annie – aiemmasta liitostaan, joista tulee Jacquesin ottolapsia. Pari on hyvin onnellinen ja Jeanine seuraa Jacquesia usein kisamatkoilla, on samalla myös tämän autonkuljettaja ja monessa suhteessa managerikin.

Vaihe 2: Ménage à trois 

Jacquesin lopettaessa urheilu-uransa hän halusi saada rakkaiden ottolapsiensa lisäksi myös omaa lihaansa ja vertansa olevia perillisiä. Jeanine-vaimonsa kaksi ensimmäisen avioliiton raskautta olivat vaatineet veronsa, eikä hän pystynyt enää saamaan lisää lapsia Jacquesin kanssa. Jacques & Jeanine alkoivat miettiä mistä löydettäisiin sijaisäiti synnyttämään Jacquesille lapsi.

Ratkaisu löytyikin oman katon alta, sillä Annie, Jacquesin ottotytär hoisi homman. Suhde ei ollut insestinen, sillä Annie ei ollut Jacquesille sukua, ’ainoastaan’ hänen kasvattamansa ottotytär. Mutta kaiken kukkuraksi Annie ja Jacques kuitenkin rakastuivat ja Jacques jakoikin aikansa ja vuoteensa sekä äidin että tyttären kanssa vuosia. Sophie sai kaksi äitiä: biologisen äitinsä Annien ja Jeaninen, joka usein esiteltiinkin Sophien »äitinä». Kolmio:

1. Jacques:
2. Jeanine : Jacquesin vaimo, Annien äiti ja Sophien (iso)äiti
3. Annie: Jacquesin ottotytär ja lapsen (Sophie) äiti ja rakastajatar

Kolmio kesti 12 vuotta, kunnes tuolloin hieman yli 30-vuotias Annie päätti lähteä ménage à trois -suhteesta.

Vaihe 3: toinen avioliitto

Vaihe kolme käynnistyi kun Jeaninen poika, ja siis Jacquesin ottopoika, Alain muutti vaimonsa Dominiquen kanssa samaan taloon muiden kanssa. Alain sai pian tarpeekseen ja muutti muualle. Taktikko Jacques yritti saada Annien palaamaan alkamalla suhteeseen ottopoikansa Alainin ex-vaimon Dominiquen kanssa. Annie ei palaa, joten Jacques meni naimisiin Dominiquen kanssa. Toisesta liitosta syntyi Jacquesin toinen biologinen lapsi Christopher vuonna 1986, vain vuotta ennen kuin »mestari Jacques» kuoli syöpään.

* * *

Oliko J–J–A-kolmiosuhde sittenkin tuplasti insestinen (ainakin moraalisesti ja psykologisesti), sillä (1) sama mies oli suhteessa äitiin ja tyttäreen sekä toisaalta (2) ottotyttäreensä. Sophie Anquetil kiistää tämän sillä, että hänen biologinen äitinsä ja isänsä eivät olleet verisukulaisia.

Suhteet olivat hieman mutkikkaita. Esim. Sophie Anquetlillä oli kaksi äitiä, hänen isoäitinsä on hänen toinen äitinsä. Sophien setä Alain on siten samalla hänen veljensä. Niin, ja onhan Sophien äitikin toisaalta myös hänen siskonsa…

Sophie Anquetil kertoo monessa yhteydessä, että hänen lapsuutensa oli loistava, koska hänellä oli kaksi rakastavaa äitiä ja rakastava isä. Häneltä ei koskaan salattu mikä asioiden todellinen laita oli. Sophien mukaan hänen isänsä oli rohkea mies, joka uskalsi pitää saman katon alla vaimonsa sekä rakastajansa. Jacques Anquetil oli omassa luokassaan myös ihmissuhteissaan.

* * *

Lisää ulottuvuuksia tähän suhteeseen löytyy Sophie Anquetilin kirjasta Pour l’amour de Jacques (Grasset, Paris 2004. 197 s.).

Lue myös Paul Howardin Sex, Lies and Handlebar Tape, joka on kaikin puolin suositeltava kirja Anquetilistä (Mainstream Publishing, alkuteos olikin jo 2008, mutta sittemmin useita uusintapainoksia, viimeisin 2015).

Katso myös Sophie Anquetilin televisiohaastattelu:

tai

http://www.ina.fr/video/I09034573/sophie-anquetil-a-propos-de-son-pere-jacques-anquetil-video.html

INAn arkistosta löytyy muutenkin paljon helmiä, kuten tämä dokumentti Anquetilistä vuodelta 1963:

http://www.ina.fr/video/CPF04007181/jacques-anquetil-video.html

 

Adieu, Ferdi Kübler

Vuoden 1950 Tour de Francen voittaja Ferdi Kübler on poissa. 97-vuotiaana 29.12.2016 kuollut Kübler oli vanhin elossa olevista Tour-mestareista ja historian ensimmäinen sveitsiläinen kisan voittaja. Hän oli kotimaassaan erittäin suosittu urheilija, joten vielä kauan hänen uransa loppumisen jälkeen, vuonna 1983, hänet valittiin »vuosisadan sveitsiläiseksi urheilupersoonaksi». Ei liene väärin peesata arvostetun pyöräilykirjailijan Jacques Augendren arviota, jonka mukaan hän on yhä kaikkien aikojen paras sveitsiläinen pyöräilijä. Hän oli erinomainen rouleur-tyyppinen tasamaan kiitäjä ja raju iskijä, mutta pärjäsi myös vuorilla.

24.7.1919 syntynyt Ferdinard (tai Ferdi ja myös Ferdy) Kübler oli melkoinen persoona, joten hän sai monenmoisia lempinimiä: »Adliswilin kotka», »Hullu pyöräilijä» (Le Fou pédalant), »Mieshevonen» (L’Homme cheval) ja hänen kannattajiensa suosiman »Herra 100 000 volttia». Itse hän saattoi sanoa itsestään: »Ferdi, suuri mestari», eikä ollut siinä ollenkaan harhateillä.

Kerrotaan, että miehen lapsuus oli vaikea, sillä hänen isänsä oli varsinainen despootti. »Lapsuuteni karaisi minua. Pienestä pitäen opin kestämään kärsimystä ja se auttoi minua urallani.» Vuonna 2003 Tourin satavuotisjuhlissa hän kertoi Équipe-lehdelle: »Minusta tuli mestari koska olin köyhä. Minä taistelin syödäkseni, saadakseni paremman elämän. Voitin Tour de Francen koska haaveilin siitä, että sen jälkeen en enää koskaan olisi köyhä.»

Küblerin ua ammattipyöräilijänä kesti vuodesta 1940 aina vuoteen 1957 asti. Hän voitti maantiepyöräilyn maailmanmestaruuden vuonna 1951, kahtena vuonna peräkkäin Liège–Bastogne–Liège & Flèche wallonne -tuplan (1951 & 1952), viisi Sveitsin mestaruutta, Sveitsin ympäriajon kolme kertaa, kaksi kertaa Tour de Romandien – kaikkiaan yli 400 kisaa!

Keltaisessa 1947 ja 1950

Ensimmäinen Tour toisen maailmansodan jälkeen ajettiin vuonna 1947, jolloin kotimaassaan sotavuosina menestystä kerännyt Kübler pääsi myös mukaan. Ensimmäisellä Tourillaan Kübler oli vielä kuin hullu hevonen, vaikeasti hallittava. Kokonaiskilpailun menestyksen suhteen hänellä ei vielä ollut tarvittavaa tasaisuutta ja taktista kypsyyttä, mutta räjähtävyyttä löytyi. Hän voittikin heti ensimmäisen ajamansa Tourin etapin (Paris–Lille) ja nappasi itselleen keltaisen paidan. Kübler oli Tourin historian 51. keltapaidan kantaja. Seuraavalla etapilla hän ei kuitenkaan pystynyt paitaa säilyttämään, mutta poimi vielä viidennen etapin voiton ennen kuin joutui keskeyttämään seitsemännellä etapilla.

Ferdinand Kübler ja André Mahé irtiotossa vuoden 1947 Tourin ensimmäisellä etapilla.
Ferdinand Kübler ja André Mahé irtiotossa vuoden 1947 Tourin ensimmäisellä etapilla.

Täysosuma tuli sitten vuonna 1950, kun Gino Bartali kiivastui yleisön käyttäytymiseen ja koko Italian joukkue jätti kisan kesken. Nyt tasaisesti ajanut ja kaikkiaan kolme etappia voittanut Kübler ei saamaansa paitaa enää pois luovuttanut, vaan juhli voittoa Pariisissa. Hän voitti kaksi aika-ajoa, joista jälkimmäisessä – peräti 98 kilometriä pitkässä aika-ajossa välillä Saint-Étienne–Lyon – hän suorastaan murskasi muut kilpakumppaninsa. Myöhemmin kolme Touria voittava Louison Bobetkin jäi hänelle 9 minuuttia. Kokonaiskisan lopputuloksissa eroa toiseksi tulleeseen belgialaiseen Stan Ockersiin oli yhdeksän ja puoli minuuttia, Bobet oli kolmantena yli 22 minuttia perässä ja Raphaël Géminiani neljäntenä reilut puoli tuntia hävinneenä.

Kübler oli todella otettu ranskalaiselta yleisöltä saamastaan huomiosta. Hän uskoutui sveitsiläiselle reportterille: »Viimeisellä etapilla luulin olevani ranskalainen, niin paljon he minulle hurrasivat, ja se teki minuun suuren vaikutuksen.»

Kübler versus Koblet

Sveitsiläisen pyöräilyn kultakausi osui sodan jälkeiseen aikaan, jolloin Küblerin lisäksi toinen sveitsiläinen jatkoi siitä mihin Kübler jäi vuonna 1950. Vuoden 1951 Tourin voitti näet Hugo Koblet Zürichistä. Miehiä ei ole syytä nimien samankaltaisuudesta huolimatta sekoittaa, sillä kuusi vuotta Kübleriä nuorempi Koblet oli kuin toisesta maailmasta.

Jos Kübler oli tumma työhevonen, vikuri ja oikukas, samalla kuitenkin aito ja rehellinen, niin Koblet oli vaalea, pehmeästi ja elegantisti polkeva tyyliniekka, hirmuinen luonnonlahjakkuus. Küblerissä personifioitui ne perinteiset arvot, joita sveitsiläiset mielellään itseensä olivat liittäneet: kova työnteko, sitkeys ja voimakas tahto.

Koblet sen sijaan edusti modernia maailmaa, joten moinen nuori urbaani hedonisti tuntui monesta konservatiivisesta sveitsiläisestä jopa epäsveitsiläiseltä. Koblet huolehti ulkonäöstään, hänen ajamisensa oli aina äärettömän tyylikästä ja vaivattoman näköistä. Koblet luotti luonnonlahjoihinsa eikä Küblerin tyyliin raatanut tosikkomaisesti treeneissään vaan tuntui tekevän vain minimitreenit – muuten hän käytti aikansa nauttinen mukavasta ja huolettomasta seurapiirielämästä.

Ranskassa samaiset arkkityyppimäiset piirteet yhdistettiin 1960-luvulla moderniin nautiskelijaan Jacques Anquetiliin ja perinteiset maaseudun hyveet Raymond Poulidoriin.

Näiden kahden ison K:n jälkeen yksikään sveitsiläinen ajaja ei ole Touria voittanut.

Ventoux vie voiton Ferdistä

Mont Ventoux -artikkelissa kerrottiin Küblerin dramaattisista vaiheista tämän kaljun vuoren syleilyssä vuoden 1955 Tourilla. Otan oikeuden lainata pitkähkön pätkän tuosta kirjoituksesta tähän uudelleen:

18.7.1955. Tourin 11. etappi Marseille–Avignon, 198 km, sisältäen nousun Mont Ventoux’lle Bédoinin kautta. Sveitsiläinen mestariajaja, vuoden 1950 Tour-voittaja Fredinard »Ferdi» Kübler ajoi kuin aika-ajoa Cavaillonista kohti Bédoinin kylää Mont Ventoux’n juurella. Ferdi hyökkäsi vielä täysiä vuoren kimppuun, kun Raphaël Géminiani varoitti häntä: »Ferdi, varohan, Ventoux ei ole kuin muut mäet.» Itsevarmana Ferdi vastasi: »Ferdi ei myöskään ole mikä tahansa mestari» ja jatkoi samaa tahtia.

Hetken päästä Ferdi Kübler alkoi puhua itsekseen saksaksi. Sitten hänen ajonsa meni sellaiseksi siksakiksi, ettei tie meinannut riittää. Ferdi katkesi, Géminiani ja muut kilpakumppanit painoivat lakki kallellaan hoipertelevan Ferdin ohi.

Tallipäällikkö Alex Burtin rohkaisee hoipertelevaa Ferdi Kübleria.

Ihmeen kaupalla Ferdi pääsi kapuamaan vuoren huipulle, laskeutumaan hengissä Malaucènen kylään ja jatkamaan matkaansa saksaa mongertaen kohti etapin maalia Avignonissa. Hän kaatui matkalla useampaan kertaan. Lopulta Ferdi pysähtyi kahvilaan juomaan oluen ja hypättyään takaisin pyöränsä selkään hän meinasi lähteä väärään suuntaan. Katsojat yrittivät saada häntä kääntymään oikeaan suuntaan, jolloin Ferdi huusi: »Pois alta, jättäkää minut rauhaan. Ferdi on tullut hulluksi. Ferdi räjähtää!»

Illalla Ferdi Kübler oli taas järjissään ja rauhallinen, mutta päätti keskeyttää Tourin. Hän vaikeroi: »Ferdi on vanha, liian vanha… Ferdiä sattuu… Ferdi tappoi itsensä Ventoux:lla… Tour on ohi minulta.» Kübler ei enää ikinä palannut Tourille, se jäi myös hänen uransa viimeiseksi Grand Touriksi. 

Tarinassa on paljon totta, mutta usein kirjallisuudessa siteerattu sananvaihto Géminianin ja Küblerin välillä on Géminianin kertoman varassa, sillä […] vuoden 1951 maantiepyöräilyn maailmanmestari ja kotimaassaan erittäin arvostettu Kübler kiistää keskustelun menneen näin. Géminiani on hyvä kertomaan tarinoita ja varsinkin Tourilla hyvät tarinat ovat todellisuutta ihmeellisempiä, joskus jopa muuttuvat todeksi, ainakin legendoiksi.

* * *

Kübler on todellinen legenda. 97-vuotiaana hän oli vanhin elossa oleva Tour-voittaja. Nyt tämä kunnia olla vanhin elossa oleva Tour-voittaja siirtyi Roger Walkowiakin harteille. 89-vuotias »sattumavoittaja» Walkowiak voitti vuoden 1956 Tourin.

Ferdi Kübler 1954.
Ferdi Kübler 1954.

Kilpauransa jälkeen Kübler toimi seitsemän vuotta spottipäällikkönä ja oli kiinnostunut pyöräilystä maaliviivalle asti. Viimeisinä vuosinaan hän kannusti maamiestään Fabian Cancellaraa – näiden miesten välillä vallitsi molemminpuolinen kunnioitus. Kübler työskenteli myös hiihto-opettajana ja harrasti golffia.

Kübler esiintyy myös kuuluisan ranskalaisen ajattelijan Roland Barthesin teoksessa Mythologies sekä kokeilevan kirjailijan Georges Perecin kuulussa teoksessa Je me souviens.

Küblerin Tourit

5 osallistumista: yksi voitto, yksi toinen sija ja kolme keskeyttämistä. Kaikkiaan 8 etappivoittoa.

1947: keskeytys (7. etappi), 2 etappivoittoa (1. ja 5. etappi), keltapaidassa yhden päivän

1949: keskeytys (18. etappi), yksi etappivoitto (5. etappi)

1950: Kokonaiskilpailun voitto, kolme etappivoittoa (6., 16. ja 20. etappi), keltapaidassa 11 päivää

1954: Kokonaiskilpailun toinen, pistekilpailun voitto, mäkikilpailun kuudes, kaksi etappivoittoa (5. ja 14. etappi sekä myös joukkueaika-ajon voitto etapilla 4)

1955: keskeytys (12. etappi)

Kirjallisuutta

Augendre, Jacques: Petites histoires secrètes du Tour… Solar, Paris 2015.

Sergent, Pascal: Maillot jaunes – Dictionnaire des grands coureurs du Tour de France. Éditions Jacob-Duverner, Paris 2013.

Katso myös
https://fr.wikipedia.org/wiki/Ferdi_Kübler

http://www.lematin.ch/sports/cyclisme/ferdi-kuebler-decede/story/23157098

Ferdi Kübler – Tour de Suisse (1948):

1951: Rad Tour de Suisse mit Ferdy Kübler:

Samalta aikakaudelta lue myös:

Jacques Anquetilin ihmetupla – 1900-luvun kovin urheiluteko!

Ennätykselliset viisi Tour de Francea voittaneella Jacques Anquetilillä oli vuoden 1965 alussa mietinnän paikka. »Mestari Jacquesin» palkintokaappi oli täyttynyt usean vuoden jatkuneessa voittosateessa. Suurvoittojakin oli tullut roppakaupalla. Vuonna 1963 Anquetil oli napannut Tour–Vuelta-tuplan ja seuraavana vuonna hän oli saavuttanut Giro–Tour-tuplan. Näin hän oli ensimmäinen kaikki kolme grand touria voittanut ajaja, ensimmäinen samana vuonna Vueltan ja Tourin voittanut kuski sekä ensimmäinen ranskalainen Giron valloittaja.

Anquetilin tallipäällikkö Raphaël Géminiani oli taiturimainen strategi, joka sai »la Caravelle» -lempinimen saaneen mestariajajan nousemaan aina yhä huimempaan lentoon. »Gem» mietti kuumeisesti mihin temppuihin hän saisi suojattinsa innostumaan tällä kertaa.

Anquetilin voimilla ei näyttänyt olevan mitään rajoja, joten oli aika keksiä jotain aivan käsittämättömän kovaa; jotakin, joka todella jäisi historiankirjoihin ylittämättömänä saavutuksena. Mikä haaste olisi riittävän kova? Semminkin kun Anquetil oli päättänyt jättää kaudella 1965 väliin kaikki grand tourit (Giro, Tour, Vuelta). Mitä keksiä kun Tour ja muut grand tourit eivät riitä?

Tässä kohtaa täytyy taas muistaa, että tuolloin ammattipyöräilijöiden tulot kertyivät eri tavalla kuin nykyään. Grand tour -kisojen voitoista saadut palkkiot eivät olleet vielä nousseet nykypäivän tasolle, joten suuri osa huippuajajien tuloista tuli Tourin jälkeen järjestettävien Criterium-kisojen osallistumispalkkioista. Nämä kisat olivat todella suosittuja, sillä kaikki pyöräilynystävät halusivat nähdä sankarinsa livenä kisailemassa omalla kotiseudullaan. Monet maantiekuskit ajoivat lisäksi ratakisoja ja cyclocrosskisoja. Ammattiajajat joutuivat siten polkemaan paljon kisoja, eikä sellaiset 220–250 kisapäivää vuodessa ollut ollenkaan tavatonta.

Géminiani – joka sai oman menestyksekkään ammattilaisuransa aikana nimen le Grand Fusil, »Iso Kivääri» – löysi kisakalenteria selatessaan Anquetilin kaliiberille sopivan haasteen. Dauphiné Libéré, tuo viikon verran kestävien kisojen helmi, päättyi siten, että muutamaa tuntia sen jälkeen alkaisi Bordeaux–Paris-kisa, tuo yhden vuorokauden kisojen kunkku, 557 kilometriä pitkä jättiläinen! Eihän kukaan voisi yrittää voittaa raatelevaa Bordeaux–Paris-kisaa suoraan vuoristossa ajettevan viikon etappikisan perään?

Kuinka mestari taivutellaan riskipeliin?

Anquetil oli oman arvonsa erittäin hyvin tunteva. Hän halusi myös vimmaisesti voittaa, mutta vielä sitäkin enemmän hän inhosi häviämistä. Hän osasi myös sodankäynnin yhden tärkeimmän taidon eli mestari osasi valita taistelunsa hyvin: siis vain ne, jotka voi ja kannattaa voittaa. Mestari Jacquesille ei niinkään merkinnyt mitään pelkät tittelit ja niiden voittaminen, vaan pyöräily oli hänelle ammatti ja liiketoimintaa, jonka tarvitsi olla myös rahallisesti kannattavaa. Miten laskelmoiva Anquetil saataisiin ryhtymään näin riskialttiiseen yritykseen?

Anquetiliä oli vaivannut se, ettei hän ollut saanut pyöräilevän Ranskan kansan jakamatonta ihailua, vaikka hän oli kaiverruttanut historiankirjoihin ennennäkemättömän voittolistan. Erityisesti  normandialaista sapetti se, että »ikuinen kakkonen», kansansuosikki Raymond Poulidor oli noussut criterium-kisojen starttimaksuissa samaan kategoriaan kuin hän. Anquetilhan oli voittanut kahdeksan grand tour -kisaa eikä Poulidor yhtään!

Eräänä päivänä Jacques kysyi rakkaalta vaimoltaan Janinelta: »Se Géminianin hullu idea. Luuletko, että pystyisin siihen?» Janine, joka oli mukana Géminianin pelissä, vastasi: »Ei se niin hullu idea ole. Kukaan muu kuin sinä ei siihen pysty, se on selvä. Mutta tiedän, että sinä pystyt.» Taas Janine osasi asettaa sanansa oikein ja juuri sopivalla hetkellä, sillä tämän jälkeen asia oli selvä. Jacques vastasi: »Onko niin? No, jos niin ajattelet, homma on selvä.» Tämän keskustelun jälkeen Géminiani sai haluamansa myöntävän vastauksen.

Mysteerimies soittaa

Kun lehdistö sai vihiä suunnitelmasta, sitä pidettiin pähkähulluna tai täysin mahdottomana. Sen sijaan Anquetilin uusi sponsori Ford France innostui uhkarohkeasta yrityksestä. He jo haaveilivat, että Anquetil kaahaisi Ford Mustangillaan Dauphiné Libérén maalikaupungista Avignonista toiselle puolelle maata Bordeaux’hon. Aikaa siirtymiseen oli vain muutama tunti. Dauphiné loppuisi noin kello 17 ja hyvissä ajoin ennen puolta yötä piti olla jo valmiina toiseen koitokseen.

Matkaa oli taitettavaksi kuutisensataa kilometriä eikä välillä ollut tuolloin moottoritietä. Ranskassa ajaneet tietävät, että matka edistyy vielä nykyäänkin varsin hitaasti, jos ei käytä moottoriteitä. Nationale-tasonkin tiet (route nationale, tiet, joiden numerot alkavat N-kirjaimella, esim. N7) kun kulkevat miltei aina kaikkien kylien ja kaupunkien keskustojen läpi. Autoilu ei siis kuulostanut mahdolliselta, saati turvalliselta siirtymistavalta. Edes poliisimoottoripyörien saattamana aika ei riittäisi. Täytyi saada järjestettyä lentokyyti, mikä ei ollut niin helppoa vuonna 1965.

Juuri ennen Dauphiné-kisan alkua asia järjestyi erikoisen puhelinsoiton avulla. Soittaja, joka halusi pysyä nimettömänä, lausui puhelimessa Géminianille: »Monsieur Géminiani, minä olen tukenanne. Mystère 20 -lentokone odottaa teitä Nîmes’in sotilaslentokentällä. Se vie teidät Bordeaux’hon. Älkää olko huolissanne, minä pidän huolen kaikesta.» Joidenkin huhujen mukaan itse presidentti Charles de Gaulle olisi ollut tämän mystisen järjestelyn takana.

Yhdeksän päivän lämmittely?

Anquetil, tuo supermies ja Casanova, oli aloittanut kautensa oikein mallikkaasti. Ensin hän oli voittanut »Kisan aurinkoon» eli Pariisi–Nizza-kisan, sitten ensimmäistä kertaa elämässään kuulun Mont Faron ylämäkitempon (ja teki vielä reittiennätyksenkin) sekä sitten National Criterium -kisan.

Anquetil toivoi tietenkin ensimmäisestä tuplan kisastaan mahdollisimman helppoa. Riittäisi kun voiton varmistaisi. Dauphiné Libéré oli kuitenkin jo tuolloin kova kisa, viikon verran kestävien kisojen eliittiä. Varsinkin kun viivalle asettui nippu ykkösluokan ajajia, etunenässä Anquetilin kovin kilpailija Raymond Poulidor, joka oli kuulemma aivan hirmuisessa kunnossa.

Vastassa olivat myös elementit, sillä kun kisa alkoi, oli vuodenaikaan nähden oli järjettömän kylmää ja sateista. Anquetilin joukkuetoveri Lucien Aimar muistelee kuinka hän oli toisella Alppi-etapilla aivan jäässä: kulmakarvat ja silmäripset valkoisena huurteesta ja ajopaitakin ihan jäässä. Aimar yritti lämmitellä ajaen välillä autojen pakoputkien takana, nauttien lämpimistä pakokaasuista (tuon ajan autojen kaasut varmasti olivatkin tosi nautittavia). Jos mestari Jacques vielä vilustuisi näissä napajäätikkömäisissä olosuhteissa, tuplatemppu ei ikinä onnistuisi.

Vaikeuksien kautta voittoon. Anquetil taisteli hikisen voiton Poulidorista etapeilla neljä ja kuusi, mutta vain 38 kilometriä pitkässä aika-ajossa tempon mestari sai kiskottua kunnolla eroa edukseen. Lopulta Jacques vei voiton minuutin ja 43:n sekuntin erolla. Ensimmäinen temppu oli tehty, nyt oli kiire seuraavaan.

Kisa päättyy 16:58. Kello 17.10 Anquetil on jo pokannut palkinnot ja kukat podiumilla suudelmineen päivineen ja juoksee joukkueen autolle. Kymmenen minuuttia myöhemmin hän on jo hotellilla, jossa pikainen kylpy, hieronta ja päivällinen muutamine oluineen. 17.55. teamin auto kiitää jo pyörät katolla ja poliisisaattueen suojeluksessa kohti sotilaslentokenttää. Aikuiset komentavat lapsiaan suojaan, kun saattue kaahaa renkaat vinkuen, parhaimmillaan 140 km/h vauhtia 60 kilometrin matkan Avignonista Nîmes’in kentälle. Reportterit ja televisiokamerat ovat seuraamassa kun kello 18:50 Mystère 20 -businessjetin ovet sulkeutuvat ja kone pian katoaa taivaalle.

Rankin yhden päivän kisa

Kun Anquetil oli asettautunut Dauphinén lähtöviivalle Mâconissa, kaksi hänen Ford-tallin joukkuetoveria – aina uskollinen Jean Stablinski ja engelsmanni Vin Denson – suuntasivat jo Bordeaux’hon harjoittelemaan tähän yhden päivän kisojen kunkkuun. Tässä kisassa Poulidorin sijaan Ford-tallin miehillä oli päävastustajaan Peugeot-talli ja britti Tom Simpson, joka janosi toista Bordeaux–Paris-voittoa vyölleen.

Jos Anquetil olisi tiennyt kuinka paljon hän joutui kärsimään Dauphiné Libéréssä, hän ei olisi ikinä leikkiin ryhtynyt. Kun toinen ihmetempun kisa yöllä alkoi, Anquetil oli kuolemanväsynyt ja meinasi nukahtaa satulaan. Yö oli kylmä. Anquetil inhosi kylmyyttä. Ja hän oli jo Dauphinéssä joutunut palelemaan ihan riittävästi. Yö tuntui jatkuvan ikuisesti. Jatkuva sade kastelli ajajat täysin ja Anquetil oli katkeamaisillaan.

Seitsemältä aamulla oli pissa- ja ruokahuoltotauon aika. Anquetil oli saanut tarpeekseen. Hän sanoi mekaanikolleen, että tämä nostaisi hänen pyöränsä huoltoauton katolle. Hänen kisansa oli tässä, nyt sai kärsimys riittää! Tallipäällikkö Géminiani sen sijaan ei ollut valmis antamaan periksi, vaan rohkesi pilkata suurmestaria:

»Minun ei olisi ikinä pitänyt luottaa tuollaiseen isoon tyttöön. Jacques, sinä olet yksi iso tyttö! Iso tyttö etkä mitään muuta.»

Ja kas, johan loukkaus osui Anquetilin omanarvontuntoon. Pian oli pyörä taas laskettu alas ja vihainen mestari sitä vimmatusti polkemassa.

Bordeaux–Paris-kisassa joukkueilla oli käytössään derny-mopoilla ajavia vetomiehiä, mutta se ei paljon helpottanut liki 600 km pitkän kisan raatelevuutta.

Koville joutui myös Anquetilin joukkuetoveri Denson, jonka tehtävä oli jonkun toisen joukkueen ajajan iskiessä yrittää ajaa irtiottoa kiinni. Denson ei ollut ehtinyt käymään pissalla ja joutui tuntitolkulla pidättelemään, koska hänen oli saatava irtiotto kiinni. Tässä kisassa kun ei ollut tapana pysähtyä tarpeilleen kuin ainoastaan merkityille aluille, joissa ei saanut iskeä. Densonin oli lopulta pakko pysähtyä tyhjennykselle, mutta eihän siitä mitään tullut, kun monen maan televisioryhmät pysähtyivät kuvaamaan puun vieressä ähisevää ajajaa. Hänen oli pakko hypätä takaisin satulaan ja kiitää Anquetiliä auttamaan.

Pian alkoi isojen poikien välienselvittely. Tom Simpson alkoi tehdä omia iskujaan ja lopulta onnistui irroittautumaan mukanaan ainoastaan Stablinski ja Anquetil. Denson tiesi tehneensä jo oman osuutensa, joten nyt oli aikaa pysähtyä tarpeilleen. Ei se onnistunut kylmästä ja lihaskrampeista kankealta mieheltä vieläkään. Silloin mekaanikko sai kuningasidean. Hän kaatoi kuumaa kahvia pesusieneen ja iski sienen Densonin kiveksiin. Joku hermo taisi päästä pinteestä ja helpottava suihku vapauttti vihdoin kovin koetellun kilpailijan. Joku toimittaja kellotti kuulemma, että Denson olisi lasketellut paineitaan 38:n sekuntin ajan.

Kisan kärjessä Anquetil alkoi palata elävien kirjoihin ja löysi taas kisajalkansa. 11 km ennen maalia hän kiristi vauhtia. Aina kun Anquetil lisäsi vauhtia, se tiesi kärsimystä muille kilpailijoille – sillä se on menoa silloin, aivan loppuun asti. Taas hän jatkoi vauhdinnostoa niin pitkään, ettei kukaan pysynyt perässä.

Tälläkin kertaa mestari Jacques oli Parc de Princesin stadionilla ensimmäisenä leikkaamassa maaliviivaa, 57 sekuntia ennen toiseksi kirinyttä tallikaveriaan Stablinskia ja pettynyttä Simpsonia.

Anquetil oli niin otettu Densonin uhrautuvuudesta, että antoi voittorahansa apumiehelleen. »Se oli todellinen kärsimyksen koulu», tunnusti Anquetil myöhemmin.

Kaikkien aikojen kovin?

15 h 2 min 3 sec – 557 kilometriä – keskinopeus 37,007 km/h.  Täysi stadion hurrasi normandialaiselle kurkku suorana tämän kaartaessa loppusuoralle. Eikä ylistyksestä meinannut tulla loppua myöskään lehdistön parissa. Anquetil nostettiin jopa kaikkien aikojen ajajaksi.

Päästyään Janine-vaimonsa kanssa autoon ja yleisön katseilta piiloon, Anquetil itki, ensimmäisen kerran urallansa. Hän oli vihdoin saavuttanut kaipaamansa kansansuosion ja jakamattoman arvostuksen. Normaalisti hän ei ottanut turhia riskejä, vaan oli tunnettu kylmän laskelmoivasta ajotavastaan, jonka päämäärä oli vain voitto. Nyt Mestari oli ottanut hirmuisen riskin ja onnistunut ihmetuplassaan. Tällä tempulla hän vihdoin oli voittanut puolelleen myös kaikkien sydämet. Sitä voittoa hän oli pitkään janonnut.

Vielä vuosikymmeniä myöhemminkin Ranskan arvostetuin urheilulehti L’Équipe valitsi Anquetilin Dauphiné & Bordeaux–Paris -ihmetuplan viime vuosisadan kaikkein kovimmaksi urheilusuoritukseksi. Siis kaikkien 1900-luvun urheilutekojen ja kaikkien lajien joukosta!

Kirjallisuus

Aimar, Lucien & Jean-Paul Vespini, Le temps des Champions. Mareuil Éditions, Paris 2016.

Anquetil, Jacques & Pierre Joly, En brûlant les étapes. Calmann-Lévy, Paris 1966.

Fournel, Paul, Anquetil tout seul. Seuil, Paris 2012.

Géminiani, Raphaël, Les années Anquetil. Éditions Denoël, Paris 1990.

Jean, Yves, Anquetil – le mal-aimé. Artaud/Flammarion, Paris 2015.

Howard, Paul, Sex, Lies and Handlebar Tape: The Remarkable Life of Jacques Anquetil. Mainstream Publishing / Transworld Publishers, London 2008.

Ollivier, Jean-Paul, Anquetil – l’Homme des Défis. Flammarion, Paris 1986.

Sevin, Benoît, Anquetil : Jusqu’au bout du courage. Éditions Michel Lafon, Paris 1987.

Yates, Richard, Master Jacques: The Enigma of Jacques Anquetil. Foreword by Phil Liggett. Mousehold Press, Norwich 2001.

• • •

Tämä kirjoitus on hieman muunneltu versio Vanhat Velot -yhdistyksen Pikajalka-lehteen kirjoittamastani artikkelista.
Pikajalka 39, 4/2016, s. 18–21.

• • •

1960-luvun tiimoilta lue myös:

Julio Jiménez – Le Puyn herra

Ranskalaiset muistelevat usein vuoden 1964 Tour de Francea kaikkien aikojen ikimuistoisimpana. Ihmekös tuo, sillä kisan voitosta kamppailijat kaksi kotimaan edustajaa, varsinaiset aikakauden ikonit Jacques Anquetil ja Raymond Poulidor. Koko kansa oli jakautunut anquetillisteihin ja poulidoristeihin. Sekuntikisa huipentui 12.7.1964 Tourin 20. etapilla Le puy de Dômen kuuluisalla nukkuvalla tulivuorella.

Tuona päivänä tulivuori heräsi taas hetkeksi eloon, sillä valokuvat noiden kahden titaanin ohjaustankoja kolauttelevasta, rinta rinnan etenevästä taistosta kuuluvat ranskalaisten kansalliskuvastoon. Lukuisat ovat kamppailua selostavat kuvaukset pyöräilykirjallisuudessa. Joskus pääsee jopa unohtumaan, että tuota etappia ei edes voittanut kumpikaan näistä kokonaiskilpailun pääpukareista.

237 kilometriä pitkän etapin voittaja oli 163 senttiä pätkä 30-vuotias mäkimies Pyreneiden tuolta puolen. Tuo mies oli liian pitkään odottanut pääsyä Tourille. Hän oli näyttänyt mäennousukykynsä jo monasti, voittaen jopa parhaat, kuten itse Federico »Toledon kotka» Bahamontesin vuoden 1962 Dauphiné Libéré -kisassa. Nyt tämän vuoden Tourilla hän tulisi kaivertamaan nimensä mäkimiesten kultaiseen kirjaan: Julio Jiménez. Ja millä tavalla!

Julio Jiméne
Julio Jiménezin tavaramerkki oli putkelta runttaaminen valtavalla välityksellä.

Ensimmäinen etappivoitto oli tullut Jiménezille jo Pyreneillä, jossa 13. etapilla oli päättynyt Andorran puolelle. Tuolloin seuraavaa etappia kauhulla odottava pääjoukon pomo Anquetil oli antanut hänen mennä: »Minä metsästän kotkaa, joten antaa pienten varpusten lentää tiehensä.» Varpunen oli näyttänyt kykynsä, mutta nyt hän halusi osoittaa, ettei kyseessä ollut vain onnenkantamoinen, kuten lehdistö hänen ensimmäistä voittoaan vähätteli, itse Tourin johtaja Jacques Goddet etunenässä. Nyt tuo hirveällä välityksellä putkelta useimmiten survova espanjalainen näyttäisi kuinka tanssitaan tulivuoren rinteillä.

Vuosisadan taisto?

Ennen raatelevaa loppunousua pääjoukossa oli tehty esikarsinta. Vain kuusi päivän kovinta oli vuosisadan loppukahinoissa mukana: kisaa johtava Anquetil; hänen tiputustaan janoava ja vihdoin kokonaiskisan kärkeen nousua havitteleva huippukuntoinen Poulidor; melkein aina penkistä hullunkurisessa asennossa vispaava mäkien kuningas Bahamontes; kovin italialainen Vittorio Adorni sekä Jiménez ja hänen KAS-Kaskol-tallin joukkuekumppani Joaquín Galera. Ensimmäisenä joutuvat menon yhä kiihtyessä antautumaan Adorni ja Galera. Vain neljä miestä jäljellä ja neljä viimeistä kilometriä. Jimenez oli Tourin ensikertalainen eikä tuntenut Le puy de Dômen loppunousun metkuja:

»En tuntenut le puy de Dômen nousua. Se oli 237 km pitkä ja kova etappi. Ajoin ensimmäistä Touriani, enkä ollut olenkaan varma pystyisinkö pitämään pintani. Olin sanonut sen Federicolle [Bahamontes], eikä minulla ollut aikeitakaan iskeä, se tuli vaistonvaraisesti, sillä tunsin hetkeni tulleen.»
(»Julio Jiménez: L’Homme du Puy», Vélo Magazine n°547, Décembre 2016–Janvier 2017, s. 73.)

Vanteetkin taipuu!

Äkkiä alkoi Jiménezin hirmuinen tanssi isolla välityksellään. Vain Bahamontes sai myllynsä pyörimään niin, että pääsi Jiménezin kantaan. J. J. jatkoi kuin tulisilla hiilillä ja Bahamontesin froomemainen singerikin alkoi yskiä. Välillä Jiménezin usko meinasi kuitenkin loppua, kun hänen vanteensakin oli niin vääntynyt, että jarru laahasi vanteeseen kiinni ja Jiménez joutui survomaan jättiläisvälityksellään oikein voimain takaa että pääsi edes etenemään jyrkkää mäkeä. Taisi hän näyttää myös toista tavaramerkkiään eli kieli ulkona ajamistakin (nykyäänhän tämän tyylin on tehnyt tunnetuksi tuhatilmeinen kuminaama ja väriläiskä Thomas Voeckler). »Baha» pääsi supistamaan eron kymmeneen sekuntiin, joten aikaa Jiménezin pyöränvaihdolle ei ollut. Lopulta huippu armahti Jiménezin ja hän pääsi huudattamaan huipun valloittanutta valtavaa väkijoukkoa ensimmäisenä.

Jiménez oli le Puyn kunkku, Bahamontes kakkonen, Anquetilin lopulta väsyttänyt Poulidor kolmonen, ja ennättipä vielä Adornikin nousemaan uupuneen Anquetilin ohi.

Nämä kaksi espanjalaista ratkaisivat myös Tourin vuoriston valtiaan tittelin: Baha voitti tällä kertaa tittelin kuuden pisteen erolla, mutta seuraavat kaksi vuotta Julio oli mäkikunkkukisan ykkönen.

Inan sivuilta löytyy taltiointi etapin loppumäen tapahtumista.

Jolleivät espanjalaiset olisi ehättäneet ylittämään maaliviivaa ennen Poulidoria ja tämä olisi saanut sen etapin ensimmäiselle jaetun aikahyvityksen, olisi hän ollut hyvinkin Tourin voittaja. Joka tapauksessa Poulidorin isku olisi pitänyt tulla aiemmin kuin 950 metriä ennen huippua. Anquetil säilytti johtonsa vaikka Poulidor sai kurottua sitä umpeen 42 sekuntia (56 sekuntia kutistui neljäntoista sekuntin eroksi). Poulidor ajoi vielä viimeisessä aika-ajossa vahvemmin kuin yleensä tempossa, mutta aika-ajon mestari Anquetil repi siinä silti lisää aikaeroa ja tuuletteli Parc de Princesin velodromilla historiallista viidettä voittoaan.

Voittoisa kaikissa grand toureissa

Monien mäkikotkien tapaan Jiménez ei ollut riittävän hyvä aika-ajaja, jotta olisi noussut kokonaiskisojen voittajien joukkoon.  Mutta Tourin mäkikirikilpailun hän voitti kaiken kaikkiaan kolme kertaa: peräkkäisinä vuosina 1965, 1966 ja 1967. J. J. voitti myös Espanjan ympäriajon mäkikirikilpailun kolme kertaa peräkkäin (1963, 1964 & 1965) sekä piti yhden päivän kokonaiskilpailun johtajan keltaista paitaa. Kyllä, tuohon aikaan myös Vueltan johtajan paita oli keltainen, joten kyllä Poulidorkin pääsi kantamaan keltaista paitaa aikoinaan – vaikka ei harmikseen Tourilla.

Myös Italian ympäriajon johtajan pinkkiä paitaa Jiménez kantoi peräti 11 päivää. Se oli vuoden 1966 Girossa, jossa hän  tippui lopulta palkintopallin ulkopuolelle neljänneksi. Hänen olisi pitänyt uskoa Anquetilin neuvoa luovuttaa paita aiemmin pois ja napata se sitten myöhemmin takaisin. Hän voitti tuossa Girossa kaksi etappia, kuten myös kaksi vuotta myöhemmin. Näin ollen hän voitti etapin jokaisessa grand tourissa: Ranskassa 5, Italiassa 4 ja kotimaansa kierroksessa 3.

Voitoistaan nauttiva Jiménez viihtyi podiumtyttöjen seurassa mielummin kuin kilpakumppaniensa parissa, sillä näiltä hän sai tulkkausapua.

Vuoden 1966 Tourin yllätysvoittaja Lucien Aimar vasemmalla, mäkikirikilpailun voittaja Julio Jiménez oikealla.

Jiménez & Tour de France

1964: kokonaiskilpailun 7. & 2 etappivoittoa (13. ja 20. etappi)
1965: kokonaiskilpailun 23. & mäkikirikilpailun voitto ja 2 etappivoittoa (9. ja 17. etappi)
1966: kokonaiskilpailun 13. & mäkikirikilpailun voitto ja 1 etappivoitto (16. etappi)
1967: kokonaiskilpailun toinen & mäkikirikilpailun voitto
1968: kokonaiskilpailun 30.

Julio Jiménez

Lisäys: Julio Jiménes kuoli 8.6.2022 kotikaupungissaan Avilassa edellisenä päivänä ajamansa autokolarin vammoihin. Hän oli 87-vuotias.

L’Equipe-lehden muistokirjoitus.

1960-luvun tiimoilta lue myös:

Col de Joux Plane

Vuoden 2016 Tour de Francen viimeisen vuoripäivän vaikein nousu Col de Joux Plane ansaitsee oman esittelynsäkin 20. etapin yleisen esittelyn lisäksi. Tästäkin vuoresta näkee – kuten monista muistakin mäistä – myös väliviivalla kirjoitettavaa versiota Joux-Plane.

Maagisia lukuja

TDF16_PP_JOUX PLANE_A

• korkeus 1 691 m
• nousumetrejä 987 m
• 11,6 km ylämäkeä
• keskijyrkkyys 8,5 %
• jyrkin kohta 12,5 %
• luokitus: hors catégorie

Kovia lukuja, mutta monien mielestä mäki on vielä lukujaankin paljon ilkeämpi. Yksi vaikeuttava tekijä on se, että mäessä ei ole – esimerkiksi Alpe d’Huezin mäestä tuttuja – nousua helpottavia neulansilmäkaarteita.

2016 on 12. kerta Tourilla

Tour de France on kiivennyt ennen vuotta 2016 Joux Planelle 11 kertaa. Ensimmäinen kerta ei ole ollut hirveän kauan aikaa sitten, vasta vuonna 1978. Tässä lista vuoren huipulle ensimmäisenä päässeistä:

Vuoden 2006 editiossa Floyd Landis teki aivan hämmästyttävän suorituksen kuroen kiinni seitsemän minuutin eron Oscar Pereiroon. Se olikin liian hyvää ollakseen totta, sillä Landis jäi kiinni kiellettyjen aineiden käytöstä vain pari päivää Pariisin voittoseremonioidensa jälkeen. Pereiro sai jälkikäteen kokonaiskilpailun voiton ja Carlos Sastre Joux Planen nousun ykkössijan.

Kolme kuolemaa

Muutakin dramatiikkaa liittyy Joux Planen voittajiin. Marco Pantanin traagisen kohtalon muistaa moni.

Mäen kuningas vuonna 1991 oli Thierry Claveyrolat, joka oli edellisenä vuonna voittanut koko Tourin mäkikirikilpailun pallopaidan. Claveyrolat, »Vizillen kotka», teki itsemurhan vain 40-vuotiaana. Pari viikkoa aiemmin hän oli aiheuttanut kolarin, jossa neljä ihmistä oli loukkaantunut.

Vuonna 1984 Tourin 19. etapilla italialainen Carlo Tonon törmäsi rajusti Joux Planen alamäessä vastavirtaan ajajeen harrastelijapyöräilijän kanssa. Hän oli useita päiviä koomassa sekä kärsi lopun ikäänsä onnettomuuden aiheuttamista vammoista. Hänen pyöräilyuransa loppui tuohon onnettomuuteen. Hänkin päätti itse päivänsä 41-vuotiaana.

Pomo meinaa poksahtaa

Vuoden 2000 Tourilla itse Lance Armstrong oli vaikeuksissa Joux Planen raatelevassa nousussa. Se taisi olla ainoa kerta kun hän oli todella vaikeuksissa seitsemän hallintavuotensa aikana. Armstrong sanoi etapin jälkeen: »Se oli epäilemättä surkein päiväni pyörän päällä koskaan.»

Youtubesta löytyy muidenkin vuosien Joux Plane -etapeista materiaalia, Marco Pantania ja muita…

Huikeita maisemia

Tässä The Col Collectiven ja Mike Cottyn hieno esittelyvideo vaikka niille, jotka himoavat itsekin lähteä vuorta huiputtamaan:

Tässä videolla näkyy se alamäki Joux Planen huipulta Morzineen, vauhtia riittää:

Joux Plane on todellinen klassikko, joka varmasti on monien kukkuloiden mestästäjien »jonakin näistä päivistä minäkin» -listalla. Se ei ole kaikkein vaikein, mutta petollisen hankala. Erityisesti kova alkurinne pitää malttaa ottaa rauhallisesti, jos meinaa huipulle asti jaksaa nousta.

* * *

Lue myös:
• Mont Ventoux – Tourin jättiläinen numero 1
• Col du Tourmalet
• Tourin mäet – Kirjavinkit mäkimiehille
• Marco Pantanin ylämäki
• Federico Bahamontes – Toledon kotkan jäätelötuutti