Avainsana-arkisto: Maantiepyöräily

Tuupattiinko Roger Lapébie Tourin 1937 voittajaksi? Pilasiko Mussolini kisan?

Roger Lapébien syntymäpäivänä tuli mieleeni tsekata onko tälle Tour-voittajalle tehty suomenkielistä Wikipedia-sivua. Ei ollut, mutta ranskankielinen sivu oli oikein merkitty »hyväksi artikkeliksi». Lapébie ei löydy hakusanana edes kaikista Tour-sanakirjoista, mutta joissakin Tour-kirjoissa hänestä löytyy hauskoja tarinoita ja anekdootteja, joten hän on pienen kirjoitelman ansainnut. Tai oikeastaan kirjoitelman, joka käsittelee häntä sekä sitä hänen voittamaa Touria eli vuoden 1937 Touria, sillä tuolloin sattui ja tapahtui kummia oikein urakalla. Miten Lapébie voitti lopulta Tourin, jossa oli mukana ensimmäistä kertaa pyöräilyn yksi suurimmista, Gino Bartali, ja väkivahva Belgian joukkue, jonka kapteenina oli edellisvuoden voittaja Sylvère Maes? Maajoukkueteittain ajettu kisa Euroopan räjähdysherkässä poliittisessa tilanteessa nosti ristiriitoja pintaan, lopulta jopa Italian diktaattori Benito Mussolini pisti näppinsä kisaan! 

Mutta katsotaan ensin mikä mies oli tämä Lapébie ja kuinka hän oli päätynyt Ranskan joukkueen kapteeniksi.

Vuoden 1937 Tourin voittaja Roger Lapébie.

Kuka Roger Lapébie?

Roger Lapébie syntyi Ranskan puoleisessa Baskimaassa Bayonnen kaupungissa 16. 1. 1911. Perhe muutti rautastieläisisän työn perässä Bordeaux’n seudulle, jossa Roger tulikin asumaan koko ikäänsä. Kolmilapsisen perheen keskimäinen Roger oli nuorena urheilullinen ja harjoitteli juoksua. Hän oli oppisopimuksella peilitehtaassa, jossa hänen pyöräilyä harrastava oppipoikatoverinsa innosti 14-vuotiasta Rogeria ottamaan osaa paikallisella radalla ajettavaan nopeuskilpailuun. Roger otti osaa kisaan. Ja voitti. Seuraavana vuonna Roger päätti vaihtaa juoksun pyöräilyyn ja otti osaa radalla ajettavaan nuorten nopeuskilpailuun »La Médaille». Taas hän voitti kisan, mutta hänet disktattiin, sillä paljastui, että hän oli valehdellut ikänsä. Kisan alaikäraja oli 16, mutta Lapébie oli vasta 15-vuotias. Eikös nuori Lance Armstrong käyttänyt samaa taktiikkaa, että pääsi osallistumaan triathlonkisaan?

Lapébie hankki kisalisenssin. Hän ajoi ensin radalla, mutta pari vuotta myöhemmin alkoi harjoitella myös maantieajoa. Kisamenestyksiä tuli niin radalta kuin maantieltäkin, joten vuonna 1931 hän pääsi vaihtamaan aikansa kovimpaan amatööriseuraan Vélo Club de Levallois. Heti seuraavana vuonna Lapébie pääsi ammattilaiseksi La Française -talliin. Ensimmäisen ammattilaiskaudenkin tulokset olivat sen verran hyviä, että hänet valittiin ajamaan vuoden 1932 Tour de Francea Ranskan joukkueen kapteenin André Leduqcin apuajajana. 

Vuodesta 1930 alkaen Tour oli ajettu pyörävalmistajien sponsoroimien tallien sijaan maajoukkueittain. Tourin johtaja Henri Desgrange oli kyllästynyt tallien valtaan, joten sääntöjä rukattiin niin, että kilpailijat ajoivat kahdeksan ajajan maajoukkueittain. Kisajärjestäjä antoi kaikille ajajille samanlaiset ajopelit sekä maksoi heidän kulunsa. Maajoukkueiden ajajien lisäksi mukaan pääsi myös »tourist-routier»-nimikkeellä ajaneita itsenäisiä kilpailijoita, jotka maksoivat itse kaikki kulunsa. Maajoukkueittain Tour ajettiin vuodesta 1930 aina vuoteen 1961 asti (sodan vuoksi kisaa ei ajettu 1940–1946).

Lapébie hoiti vuoden 1932 Tourilla maajoukkueen apuajajan hommansa mallikkaasti, sillä kapteeni Leduqc voitti Tourin. Leduqcille tämä oli hänen toinen kokonaiskilpailun voittonsa. Lapébie voitti samalla ensimmäisen Tour-etappinsa sekä sijoittui kokonaiskisassa sijalle 23. 

Seuraavaksi kaudeksi Lapébie siirtyi Alcyonin, toisen aikansa huipputallin, leipiin. Hän voitti useita kilpailuja, ehkä kauden 1933 komein saavutus oli Ranskan maantiepyöräilyn mestaruus. Seuraavana vuonna hän ylitti Paris–Roubaix-kisan maaliviivan ensimmäisenä, mutta hänet hylättiin luvattoman pyöränvaihdon vuoksi. Lapébielta oli hajonnut rengas, joten hän oli jatkanut matkaa katsojalta lainaamallaan pyörällä – ja sehän ei ollut sallittua. Kesällä Lapébien oma pyörä kulki taas kovaa, sillä vuoden 1934 Tourilla hän voitti viisi etappia ja nousi kokonaiskilpailussa kolmannelle sijalle.

Vuodet 1935–1936 olivat sitten hankalampia, sillä hänelle sattui kaatumisia ja sairasteluja, eikä menestystä oikein tullut. Vuoden 1935 Tourin hän joutui keskeyttämään, seuraavana vuonna häntä ei huonon kisamenestyksen takia edes valittu Ranskan joukkueeseen. 

Tour 1937: Petollisen rauhan Tour

Vuoden 1937 Tourille tuli taas uudistuksia, joista pienin ei ollut vaihtajan salliminen. Kisa isä Desgrange oli pitkään jarruttanut takavaihtajien sallimista, joten kisa oli ajettu vaihteettomilla pyörillä, joista takakiekon iroittamalla ja kääntämällä sai kuitenkin hieman erikokoisen takarattaan käyttön ja näin mäkien kanssa painiminen oli aavistuksen verran helpompaa. Mutta nyt kisan uutena johtajana aloittanut Jacques Goddet antoi periksi maailman muuttumiselle. Kaikkien kilpailijoiden L’Auto-merkkisissä keltaisissa pyörissä oli kolmivaihteinen Super-Champion-takavaihtaja. Itse asiassa pyörät vain näyttivät samanlaisilta, sillä joukkueiden pyörät oli vain maalattu keltaisiksi ja niiden merkiksi oli vaihdettu L’Auto.

Tour 1937. Joukkueiden esittely L’Auto-lehden toimitilojen edessä.

Eurooppa oli poliittisen epävarmuuden kourissa: Pyreneiden toisella puolen Espanjassa käytiin sisällissotaa, Reinin toisella puolen natsit nostivat painetta naapurienkin suuntaan, Alppien takana Italiassa Mussolini oli aloittanut sotaseikkailunsa. Kansojen välillä oli jännitteitä, mutta sisäisiäkin jännitteitä riitti myös Ranskassa, siitä esimerkkinä kansallisen rintaman hallituksen kaatuminen juuri kahdeksan päivää ennen Tourin alkua. 

Italia oli Etiopian sotaretkensä vuoksi jättänyt vuoden 1936 Tourin väliin, mutta nyt Mussolini halusi osoittaa Italian suuruutta myös Tourilla, olihan Italialla mahdollisuus saada squadraansa mukaan myös pyöräilymaailman uusi kiintotähti, jo kaksi Giroa voittanut, mutta vain 23-vuotias Gino Bartali. Bartali oli kuitenkin ollut vakavassa keuhkokuumeessa, eikä lääkäri ollut suositellut hänelle edes hieman ennen Touria ajetulle Girolle osallistumista. Bartali oli kuitenkin tehnyt Italian ympäriajon – ja voittanut sen. Lääkärinsä mukaan tämä oli kuitenkin ollut jo tulella leikkimistä, joten Tourin ajaminen vielä perään olisi taannut varman takapakin sairaudesta toipumiselle. Eihän tuohon aikaan ollut edes antibiootteja keuhkokuumeen taltuttamiseen, siksi sairaus oli todella vakava uhka, jopa kuolemanvakava, eikä siitä toipumisen kanssa ollut leikkimistä. Bartalin osallistumisen epävarmuutta lisäsi vielä poliittinen ja uskonnollinen vääntö, sillä fasistit eivät katsoneet hyvällä Bartalin katolilaisuutta ja yhteyksiä Azione Cattolica -järjestöön. Viimein Bartali, myös lempinimellä »Harras»-tunnettu, suostui ylittämään Rubikonin ja johtamaan joukkueensa Tourin valloitukselle – mutta yhtenäinen ei italialaisten joukkio ollut.

Belgialaiset jyrää meitin

Ranskalaiset ja belgialaiset olivat hallinneet Touria edelliset vuodet, joten molemmat halusivat saada lähtöviivalle voittavan ja samaan hiileen puhaltavan ryhmän. Ranskalaisilla oli kuitenkin ongelmia joukkueensa kanssa, sillä matkaan ei saatu kaksinkertaisia Tour-voittajia Antonin Magnea eikä André Leducqia. Myös Lapébie harkitsi lähteekö kisaan, sillä hän oli pitkään kärsinyt lannenikaman pullistumasta, joka vaivasi häntä erityisesti mäkiä kiivetessä. Lääkärit suosittelivat kirurgisia toimenpiteitä, ja lehdistö lisäsi vettä myllyyn epäilemällä, että kannattaako Ranskan joukkueeseen ottaa ajajaa, joka ei ehkä selviydy vuoristoista.

Lähtöviivalle saatiin lopulta niin Bartali kuin Lapébiekin. 30. 6. 1937 Pariisista starttasi 98 ajajaa, joista 31 kisaili yksistään, 67 kilpailijaa edusti yhdeksän eri maajoukkueen värejä. Tällä kertaa reitti oli 4415 km. Ainoa kurvaus ulkomaille oli Geneveen, tuohon »rauhan kaupunkiin».

Belgialla oli asettaa kisaan väkivahva kymmenikkö, olihan mukana myös edellisvuoden voittaja Sylvère Maes. Vuodesta 1930 lähtien Tour oli siis ajettu maajoukkueittain, jolloin yksi Desgrangesin sääntömuutokselle asetettu tavoite oli saavutettu: ranskalaisia nousi korkeimmalle palkintokorokkeelle, tulipa alkuun oikein viiden vuoden voittoputki. 1930 voittaja oli André Leducq, 1931 Antonin Magne, 1932 toista kertaa Leducq, 1933 Georges Speicher, 1934 Magne toisen kerran. Sitten tuli belgialaisten vuoro. Ensin Romain Maes voitti 1935, seuraavana vuonna Sylvère Maes. On melkoinen Tourin historian oikku, että kahtena peräkkäisenä vuotena voittajalla on sama kansalaisuus ja sukunimi, mutta he eivät ole mitään sukua keskenään.

Toscanan leijona näyttää kyntensä

Ympäriajon alussa keltapaita vaihtoi omistajaa tiheään. Ensin sen puki päällensä luxemburgilainen Jean Majerus, sitten belgialainen Marcel Kint, sen jälkeen saksalainen Erich Bautz kantoi paitaa Alpeille asti. Alpeilla Gino Bartali näytti kykynsä. Grenobleen päättyneellä seitsemännellä etapilla Bartali tiputti muut kisan korkeimman vuoren – joka oli taas kerran mahtava Col du Galibier (2556 m) – valloituksessa ja siirtyi kisan kärkeen. L’Auto-lehti kirjoitti: »Bartalia ei saada ikinä kiinni … päin vastoin hän tulee lisäämään johtoaan jokaisella vuoristoetapilla.»

23-vuotiaan »Toscanan leijonan» kyvyt mäkimiehenä tulivat todistettua nyt myös Ranskassa, jossa pantiin heti merkille miehen voima tehdä useita iskuja mäessä. Georges »Papy» Briquet, »radioreporterien kuningas», kuvaili Bartalia: »Italialaisen tyyli on merkillinen, siitä tulee mieleen czardaksen rytmi: [Csárdás on unkarilainen musiikki- ja tanssityyli, jolle on tyypillistä tempon vaihtelu: se alkaa hitaasti, mutta loppua kohti kiihtyy nopeaksi] hitaita vaiheita hyvin pehmeästi, ja äkkinäisiä sprinttejä, entisaikojen Henri Pélissierin tyyliin, jotka saavat hänet ravistelemaan pyöräänsä joka suuntaan.» Bartalin kerrotaan pystyneen jyrkässä mäessä vaihtamaan isommalle välitykselle, kun taas muut joutuivat pistämään silmään pienempää vaihdetta, joten muut jäivät kuin seisomaan. »Vuoristo on voimaton häntä vastaan», kirjoitti Petit Parisien -lehti.

Tour de France 8. 7. 1937. Ranskalainen Pierre Gallien Galibierin nousussa Alpeilla.

Bartali tyrmätään

Mutta heti ensimmäisen etappivoiton jälkeen fortuna käänsi selkänsä Bartalille. Edes Bartalin ajopaidan taskussa aina pitämä pymimyksen (Jeesus-lapsen Teresan) kuva ei tällä kertaa häntä suojellut kaatumiselta. Keltapaidassa ajanut Bartali sai päivän ensimmäisen mäen päällä jaetut hyvityssekunnit, mutta sen jälkeen saksalainen Otto Weckerling iski karkuun. Noin kolmenkymmenen ajajan porukka ajoi häntä takaa. Sitten alkoi sataa. Pölyinen tie muuttui luistinradaksi. Gino lasketteli joukkuetoverinsa Giulio Rossin perässä, mutta juuri kun tie kaventui ylittääkseen Colau-joen, Rossi kaatui. Bartali yritti väistää, mutta hän törmäsi sillan reunaan, lensi kertoman mukaan kolmen metrin korkeuteen ja siitä suoraan kivikkoiseen ja jääkylmään alppipuroon. Pari muutakin italialaista kaatui samaan kasaan. Yksi heistä ryntäsi puroon katsomaan kuinka kapteenin kävi. Verta vuosi Bartalin polvesta ja kädestä, ja hän oli saanut aimo tällin keuhkoihinsa. Bartali oli tyrmätty, hänen oli vaikea hengittää. Hänet autettiin ylös tielle ja pyöränsä selkään, ja joukkuetoverit tuuppasivat häntä eteenpäin. Rossille kävi vielä huonommin, sillä hänet vietiin ambulanssilla sairaalaan – hänen Tourinsa oli ohi.

Italian fasistihallinto oli Italian pyöräilyliiton kautta painostanut Bartalia lähtemään Tourille, joten Bartalin oman kunnian lisäksi kyseessä olivat isommat asiat. Fasistit ihannoivat maskuliinisuutta ja urheilumenestystä, mutta vuoden 1932 Los Angelesin loistavan olympiamenestyksen jälkeen fasistimaan urheilumenestys oli laskussa; saksalaisetkin onnistuivat kotikisoissaan Berliinissä 1936 saamaan neljä kertaa enemmän mitaleja kuin italialaiset. Nyt Il Duce janosi uutta italialaista urheilusankaria, joka toisi heille kunniaa voittamalla maailman suurimman pyöräilykilpailun. Ihan hevillä Bartali ei voisi kisaa jättää kesken. 

Etappia oli vielä jäljellä kolmisenkymmentä kilometriä, mutta Bartali taisteli joukkueensa avustamana maaliin asti. Bartalin keltapaita oli veren ja mudan peitossa, kun hän saapui Briançoniin. Hän oli yhä kisan johdossa, vaikka menetti onnettomuudessa jotain yhdeksisen minuuttia. Tohtori Marcel Petit on tullut kaupunkiin varta vasten tutkimaan mestariajajan vammoja: »Gino, sinulla ei ole mitään poikki. Tarvitset vain lepoa.» Illalla Bartali laskeutui hotellihuoneestaan illalliselle ja väitti voivansa paremmin: »Huomenna näytän heille kuka olen. Kisa jatkuu.» Seuraavana päivänä edessä oli kolme kovaa kukkulaa: Izoard, Vars ja Allos! Kaikki kolme ovat nykymittapuun mukaan hors catégorie -mäkiä eli kaikkein raatelevimpia.

Mutta Bartali nukkui yönsä huonosti. Aamulla hän heräsi 39 asteen kuumeeseen, hengitti vaivalloisesti ja yski. Petit Journalin erikoiskirjeenvaihtaja Robert Bré näki miehen olemuksessa muutoksen: »Gino kärsii, tämä näkyy hänen kasvoistaan, jotka ovat menettäneet edellisten päivien kauniin seesteisyytensä.» Päivän etappi oli tuskaa. Bartalilla ei ole jalkoja eikä keuhkoja ajaa mäkiä omaan tyyliinsä. Col d’Izoardin jälkeen eroa kärkijoukkoon oli jo kuusi minuuttia, Col de Varsin jälkeen 10 minuuttia, Col d’Allosin jälkeen 14 minuuttia. Roger Lapédie voitti etapin, Maes taas nappasi keltapaidan. Bartali rahjusti maaliin 22 minuuttia voittajan jälkeen, mutta ei ollut valmis luovuttamaan: »En ole vielä hävinnyt Touria, tulen kostamaan Pyreneillä.»

Hieman aikaa palautua Bartalille toi Dignessä vietetty lepopäivä. Gino kamppaili 251 km etapin Dignestä Nizzaan, jonka jälkeen oli jälleen lepopäivä Nizzassa. Tuona kesänä Tourilla oli kaikkiaan kuusi lepopäivää, joten oltiin vielä kaukana nykyformaatista, jossa on vain kaksi lepopäivää ja 21 kisapäivää/etappia. Aikanaan lähtöjä saattoi olla kaksi tai kolmekin päivässä, kun päivän etappi oli jaettu osiin. Näin oli myös Nizzasta lähdettäessä: ensin aamulla Nizzasta Touloniin 169 kilomerin normaali etappi, sitten iltapäivällä 65 kilometrin joukkueaika-ajo Toulonista Marseilleen. Bartali selvisi tästäkin päivästä ja vaikutti koko ajan ajavan paremmin, vaikka hän oli jäänyt jo 17 minuuttia kisan johtajalle Maesille.

Mutta sitten Roomasta tulee korkealta tasolta käsky. Il Duce ei kestäny ajatusta, että Bartali voisi saattaa iltalialaiset häpeään häviämällä Ranskanmaalla. Bartali pakotettiin jättämään kisa kesken. Hän oli raivona, sillä politiikka tuhosi hänen kisansa. Fasistien politiikka, jonka kanssa hän ei halunnut olla missään tekemisissä. Vuosia myöhemmin fasistivallan jo kukistuttua Bartali epäili, että käsky jättää kisa kesken oli poliittisesti motivoitu, sillä hän ei ollut fasistipuolueen jäsen, eikä koskaan pukeutunut puolueen mustaan paitaan. Jälkikäteen hän myös kuvasi tapahtumaa uransa suurimmaksi epäoikeudenmukaisuudeksi. Toisaalta voi kysyä, myötävaikuttiko tämä peli siihen, että Bartali toisen maailmansodan aikana uhmasi fasisti hallintoa. Vasta Bartalin kuoleman jälkeen tietoisuuteen tuli, että hän pelasti noin kahdeksansadan juutalaisen hengen, kun hän »harjoituslenkeillään» salakuljetti heille väärennettyjä papereita ja auttoi heitä pakenemaan keskitysleirille lähettämiseltä.

Tour 1937. Henri Desgranges ja Gino Bartali juttusilla.

Ennen kuin Bartali hyppäsi junaan Marseillesin Saint-Charlesin juna-asemalla, hän kävi tapaamassa Tourin vanhaa »Pomoa», Henri Desgrangesia, jolle hän selitti syyn keskeyttämiseensä. Liikuttunut Desgranges taputtaa Bartalia olalle ja virkkoi: »Gino, olet hyvä ja rohkea poika! Olet myös ensimmäinen, joka tulee tervehtimään minua ennen kuin jättää Tourin. Olen tyytyväinen, että käännyitte puoleeni. Ensi vuonna näemme uudestaan, ja silloin kannatte keltaisen paidan aina Pariisiin asti.»

Desgranges ei ollut ainoa, joka mielestä Bartali voittaisi seuraavan vuoden kisan. Mussolini määräsi Bartalin jättämään vuoden 1938 Giron väliin ja ajamaan vain Tourin. Nyt oli pakko voittaa, il Duce määräsi!

Sabotaasi!

Alpeilla näytti siltä, että Bartali tulisi menemään menojaan, mutta nyt kisa kääntyi kahden kaupaksi, jossa vastakkain olivat edellisvuoden voittaja belgialainen Maes ja ranskalaisten kapteeni Lapébie. Molemmilla oli vahvat joukkueet tukemaan, mutta belgialaiset olivat osoittautuneet vahvimmiksi joukkueaika-ajossa. Alkoi näyttää siltä, että belgialaisten aika-ajon höyryjyrä tekee hakkelusta kotijoukkueesta. Henri Desgrange puuttuu peliin ja vaihtaa sääntöjä lennosta: hän poistaa kisasta loput joukkueaika-ajot! Hetkinen. Eikös tällä Tourilla johtajana pitänyt olla Goddet? Desgrange piti kuitenkin Tourin karavaanin ohjaksia, eikä tarjonnut edes mitään selitystä tälle muutokselle, joka ei alkuunkaan miellytä belgialaisia.

Tour 1937. Ranskan joukkueen ajajia Perpignanissa kisan lepopäivänä.

Viidettätoista etappia Luchonista Paun kaupunkiin kutsuttiin »Kuoleman kierrokseksi», sillä kilpaijoiden oli ylitettävä neljä vuorta: Peyresourde (1569 m), Aspin (1489 m), Tourmalet (2115 m) ja Aubisque (1710 m). Tämä viimeinen raateleva vuoristoetappi ratkaisisi melko varmasti Tourin, tai ainakin sen voisi helposti hävitä näihin mäkiin. Lapébie oli 1 min 23 Maesin perässä kokonaiskilpailussa. Ranskalaiset pelkäsivät, että belgialaiset voisivat yrittää iskeä heti etapin alussa, koska he eivät enää voineet laskea saavansa lisäetumatkaa joukkeaika-ajoissa, olihan ne pyyhitty kisaohjelmasta. Lapébie ei ollut mikään pieni ja hentoinen vuoristokauris, vaan isompilihaksempi tasamaaspesialisti (rouleur) tai jopa kirimies (sprinteur). Hän tarvitsi hieman aikaa, että sai koneensa käyntiin. Etappi alkoi Luchonista melkein suoraan Peyresourden mäkeen, joten miten Lapébie saatiin lämpimäksi ennen kuin belgialaisten juna katoaisi nousun kurveihin?

Toinen uutuus vuoden 1937 Tourilla oli se, että joukkueilla oli tekninen johtaja, jota nykytermein kutsuttaisiin sporttipäälliköksi (directeur sportif). Ranskan joukkueen johtajan nimeämisessä Desgrangesilla oli tietenkin näppinsä pelissä, sillä hän oli käsin poiminut tehtävään Jean Leuilliot’n, joka oli nykyään journalisti, mutta nuorena kisaillut; voittanut opiskelijoiden Ranskan mestaruudenkin. Leuilliot keksi joukkueen illallisella lääkkeen. Hän ehdotti tallilleen jotain ihan ennenkuulumatonta metodia: joukkue lähtisi ennen etapin alkua ajamaan parinkymmenen kilometrin lämmittelylenkin. Kuudelta aamulla ranskalaiset suuntasivat Saint-Gaudensin suuntaan vähitellen tahtia kiristäen. Äkkiä Roger Lapébie on ojassa. Hölmistynyt ajaja selviää pintavaurioilla, mutta hänen pyöränsä näyttää oudolta. Ohjaustanko roikkuu jarruvaijereiden varassa. Pyörää tutkitaan tarkemmin, jolloin huomataan, että ohjaustanko on poikki ja siinä näkyy selkeästi sahauksen jälkiä! Joku on sabotoinut hänen pyöränsä. Lapébie on raivona. Hän huutaa: »Kuka on tehnyt tämän? Tuokaa se tänne! Tapan sen!» 

Lenkillä oli mukana Rogerin pikkuveli Guy, pyöräilijä hänkin, edellisvuoden olympiavoittaja, joka oli tullut Bordeaux’ta joukkuetta tapaamaan. Roger otti pikkuveljensä pyörän ja vihasta kiehuva joukkue lähti ajamaan takaisin Luchoniin. Hetkeä myöhemmin joukkue oli jo lähtöviivalla, Lapébiellekin saatiin uusi pyörä, mutta siihen ei ehditty asentaa pullotelineitä. Ranskan joukkue janosi saada syyllisen selville, mutta ei häntä ennen starttia saatu selville. Myöhemmin paljastui, että teon takana oli Alcyon-tallin leivissä ollut mekaanikko, joka on sitä kautta valittu Tourille Ranskan joukkueen mekaanikoksi. Vaikka hän oli belgialainen!

Lapébien katkeaminen ja mäkistartti

Ilman pullotelineitä matkaan lähteneellä Lapébiella oli kone kuumana jo heti paukusta, mutta häneltä loppui juoma heti Peyresourden nousussa. Säännöt kielsivät joukkuetovereiden pulloista juomisen tai toiselle pullon antamisen. Lapébien oli löydettävä vetensä matkan varrelta, mutta Peyresourden mäessä ei ole tien poskessa yhtään lähdettä tai puroa. Seuraava nousu oli Col d’Aspin, jossa tilanne oli sama. Tourmalet’n pitkää nousua ajaessa Lapébie oli jo niin sekaisin ja harhainen, ettei hän edes nähnyt puroja. Mäen alkupäässä hänen oli pakko pysähtyä hengähtämään. Perässä ajanut lehdistöauto pysähtyi hänen vierelleen, jolloin Lapébie näki autossa Gaston Bénacin, »urheilujournalistien kuninkaan», lisäksi kaksinkertaisen Tour-voittajan Antonin Magnen, joka ei siis ollut tämän vuoden kisassa mukana. Lapébie kysyi hädissään mestari »Toninilta» neuvoa: »Olen ihan puhki, Tonin, mitä minun täytyy tehdä?» Magne katsoi vain stooalaisesti eteensä eikä sanonut mitään, ei sanaakaan. Bénac neuvoi Lapébia ajattelemaan vaimoaan, ja tytärtään, ja toista tulossa olevaa lastaan. Lapébie lähti uudelleen kiipeämään rinnettä. Yhä edelleenkään hänellä ei kulkenut yhtään paremmin. »Tourmalet’lla en tunne enää mitään. Olen lopussa, tuskan lamaannuttama, en pysty mihinkään. Minulle tapahtuu jotain kauheaa. Haluan keskeyttää. Haluan kadota. Heittäytyä tyhjyyteen pyöräni kanssa. Kuruun…»1 

Erään tiukan mutkan jälkeen hän tunnisti tien poskessa taas tutut kasvot: Félix Lévitan, urheilujournalisti hänkin, josta myöhemmin oli tuleva myös Tour de Francen nokkamies. Herrojen katseet kohtaavat, mutta ei eivät sano toisilleen mitään. Lévitan ymmärtää Lapébien tuskan. Hän juoksee ja työntää kaksin käsin voipunutta ajajaa mäkeä ylöspäin. Pitkään. Mutkan takia kukaan ei näe tätä vilppiä. »Tämä tuuppaaminen, ja läheisen vesiputouksen raikkaus, sen pärskeet, kaikki tämä antoi minulle uutta intoa. Tästä hetkestä lähtien lähdin uudestaan käyntiin, aloin metsästää belgialaisten mustapaitojen joukkuetta.» Lapébie oli yhä mukana taistelemassa voitosta.

Tour 1937. Roger Lapébie alamäessä.

Kymmenen vuotta myöhemmin Lapébie muisteli kisaa jopa niin, että sabotaasin ansiosta hän voitti kisan: »Jean Leulliot neuvoi meitä ajamaan parinkymmenen kilometrin lämmittelylenkin ennen lähtöä. Lähdimme hyvinkin lenkille, mutta parin kilometrin jälkeen sinkouduin ojaan. Ohjainkannatintani oli sahattu. Jos en olisi tehnyt tätä lenkkiä, Tourini olisi ollut ohi. Ajatelkaa myöskin millaisen raivon vallassa olin. Toki raivostani huolimatta menetin asemiani Peyresourdella ja Aspinilla. Mutta taistelin kaikin voimin, koska halusin kostaa. Tourmalet’lla kokemani uskonpuutteen jälkeen toivuin. Pistin kaiken peliin alamäessä. Sain kuin sainkin Sylvère Maesin ja Mario Vicinin selät näkyviini Aubisquen juurella. Sen jälkeen ei eivät enää pystyneet minua tiputtamaan, ja voitin etapin Paussa; sain vielä joitakin sekunteja etua. Henri Desgrange antoi minulle aikasakkoa, koska otin vastaan muonitusta Aubisquella. Tämä lietsoi mielipiteitä, ja belgialaiset, joille vihellettiin ja buuattiin Pau–Bordeaux-etapilla, tunsivat pelin olleen menetetyn ja jättivät kisan kesken. Tällä tavalla ja tästä syystä voitin.»2

Sakkoja satelee

Jos Lévitanin tuuppaus saattoikin jäädä kisan komissaareilta näkemättä, se ei ollut ainoa laatuaan. Kaikkiaan tällä etapilla jaettiin 18 sakkoa sääntöjen vastaisista ajajien tönäämisistä. Lapébie sai yhteensä minuutin ja 30 sekuntia aikasakkoa. Minuutin aikasakkoa ja 100 frangia rahasakkoa siitä, että hän kolmeen otteeseen otti vastaan jotakin muonitusta Aubisquen mäessä, sekä 30 sakkosekuntia ja sata frangia sakkoa siitä, että häntä oli toistuvasti tuupattu. Lapébie protestoi: »Mitä minä sille voin jos yleisö tönää minua, kyllä se tönää muitakin. En ole koskaan pyytänyt tönäämistä.» Aiemmin mainittu Gaston Bénac kertoi lehdessä lieventäviä asianhaaroja: »Näimme kun hän ytitti lyödä häntä tönääviä katsojia sekä meni valittamaan tästä komissaareille.» Keltapaita Sylvère Maes esitti vielä kovempia syytöksiä, sillä hän väitti, että Lapébie olisi roikkunut Aubisquen nousussa kiinni autoissa. Tästä ei ollut mainintaa komissaarien raportissa, joten mene ja tiedä. Myös toiseen suuntaan oli syytöksiä, joita ei pystytty todistamaan: Belgian rekisterissä olleen auton oli nähty ravitsevan belgialaiskuskeja, tai maajoukkueen ulkopuolisten, yksittäisten belgialaisajajien auttaneen Maesia jne. 

Ranskalaisyleisön mielestä italialainen ja belgialainen tuomari olivat koko ajan kytänneet vain Lapébien tekemisiä ja katsoneet läpi silmiensä muiden tekemisiä. Paikallinen media löi vettä huhumyllyyn julkaisemalla komissaarien autojen rekisterinumerot. Seuraavalla etapilla Pausta Bordeaux’hon mielenosoittajat pysäyttivätkin komissaarien auton ja heittivät heidän päälleen sangollisia vettä, vaikka tuomarit olivat yrittäneet piiloutua tekopartojen taakse. Yleisö buuasi ja vihelsi, iskujakin vaihdettiin, itse Desgranges joutui lähtemään postiauton kyydissä pakoon. 

Belgialaisten ajajien päälle heiteltiin etapilla niin paperitolloja kuin pippuriakin, jopa kiviä. Olipa joku hajottanut belgialaisen Albertin Disseaux’n etukiekonkin tunkemalla kepin pinnojen väliin. Poliisia tarvittiin pelastamaan Disseaux väkijoukon kynsistä, Maes taas sai viime hetkellä väistettyä häntä kohti heitettyn murikan. Jo edellisenä yönä väkijoukko oli yrittänyt mölytä belgialaisten hotellin ulkopuolella, jotta kilpailijat eivät saisi unta. Maes oli halunnut ajaa etapin ilman keltaista paitaa, ettei häntä olisi huomattu niin helposti, sillä hän oli aavistanut väkijoukon kostonhimon.

Sisällissotaa muistuttavassa tilanteessa kisa lähestyi Bordeaux’ta, ja sai yhä sekavampia käänteitä, joita kuvataan eri lähteissä eri tavalla – kuinkas muutenkaan. Lapébie yritti iskeä karkuun. Yksi lähde kertoo, että Lapébie pääsi puhjahtamaan tasoristeyksestä juuri ennen junaa, kun taas toisen kertoman mukaan puomi laskeutui mystisesti juuri silloin kun Maes lähestyi raiteita. Eräässä lähteessä sanotaan Lapébien pujahtaneen puomin ali, mutta Maesin yrittäessä samaa olisi rautatieläinen käynyt häntä kurkusta kiinni ja estänyt etenemisen – mitään junaa ollut näkynyt. Joka tapuksessa Lapébie pääsi karkuun ja ehti maaliin 1 min 38 s ennen Maesia. Matkalla Maes oli kärsinyt myös rengasrikosta. Nyt kisaorganisaatio langetti puolestaan hänelle 15 sekuntin aikasakon, koska kaksi belgialaista maajoukkueen ulkopuolella ajavaa kilpailijaa olivat avustaneet Maesia rengasrikon jälkeen.

Melkoinen kaaos. Vaikka Maes oli yhä niukasti kisan kärjessä, belgialaiset olivat joka tapauksessa saaneet tarpeekseen. He päättävät lähteä kotiin! Belgialainen lehdistö teki samoin, järjestäjien temppuilu ja kaikin puolin kiihkeä tunnelma sai nyt riittää. Bartali hyppäsi junaan Marseillesta pari päivää aiemmin, nyt koko Belgian joukkue nousi junaan Bordeaux’sta.

Ranska varmistaa voiton

Lapébie oli vahva rouleur-tyyppinen ajaja, jolle sopi tasamaan etapit, mutta myös kova sprintteri, joten  joten hän uskoi, että olisi voittanut kisan myös ilman Maesin vetäytymistä: »Belgialaisten keskeyttäminen turhautti minua, koska se riisti minulta täydellisemmän ja vakuuttavamman voiton, sillä minulla oli todellakin resursseja lyödä Sylvère Maes reilusti.»3

Tour 1937, Roger Lapébie vastaanottaa palkintojaan Parc de Princes -velodromilla Pariisissa.

Jean Leulliot oli asialleen omistautunut sporttipäällikkö. Viimeistä edellinen (puoli)etappi 19B oli 59 km pitkä henkilökohtainen aika-ajo. Leulliot oli tutustunut reittiin etukäteen, joten hänellä oli Lapébielle selvät nuotit. Hän kailotti megafonilla Lapébien takaa autosta ohjeita tyyliin: »Roger, laita 15 … huomio, pieni ylämäki, vaihda 19 … sadan metrin päästä vaarallinen mutka…» [Numerot viittaavat takarattaan hampaiden määrään.]  Desgranges ei taaskaan ollut innostunut uusista metodeista. Hän kirjoitti L’Auto-lehteensä: »Leulliot muunsi ajajan robotiksi. Hän tappoi urheilijan järjenkäytön.» Näin siis kauan ennen nykyisiä korvanappeja. 

Tour 1937. Ranskan joukkue poseeraa voittoseremonioissa. Lapébiella palkintopytty kädessään.

Toinen Leulliotin oivallus koski vaihteita. Takavaihtaja oli nyt siis kaikille sallittu ja kolmivaihteinen. Leulliot tutki tarkkaan sääntöjä, joissa ei ollut kielletty laittaa myös kiekon toiselle puolelle kolmen vaihteen pakka, samaan tyyliin kun aiemmin oli ollut yksi vaihde kiekon molemmilla puolilla. Näin ranskalaisilla oli käytössään 2 x 3 vaihdetta. Belgialaisia harmitti, he eivät olleet asiaa hoksanneet, mutta valittaminen ei auttanut, sillä säännöissä ei ollut moista kielletty. Ranska voittikin myös maajoukkueiden välisen joukkuekisan, toisena Italia, kolmantena Saksa, Sveitsi nelosena, Espanja jäi vitoseksi, Luxembourg oli kuudentena. Sen verran Desgrangesia harmitti, ettei voinut sääntöjen nojalla Leulliot’ta näpäyttää ja vaikka pudottaa Lapébieta alemmas tulosluettelossa, että hän päätti sulkea Lapébien jo etukäteen ulos seuraavan vuoden Tourilta! Keltapaidalla ei ollut mahdollisuutta puolustaa voittoaan.

Tour 1937. Kukitettu voittaja Lapébie saa myös pusun poskelleen.

Roger Lapébie taitaa yhä olla ainoa Tour de Francen voittanut vegetaristi? Ainakin hän oli ensimmäinen vaihteilla Tourin voittanut ajaja. Hän loukkasi vuonna 1939 polvensa vakavasti kaatuessaan Bordeaux–Pariisi-klassikon maaliintulon rytäkässä, siihen loppui hänen ammattilaisuransa. Guy Lapébie, Rogerin nuorempi veli, oli vuoden 1938 Tour de Francen kolmas. Rogerin poika Christian ja Guyn poika Serge tekivät myös ammattilaisuran pyöräilijänä. Roger Lapédie kuoli Pessacissa Bordeaux’n kyljessä 11.10.1996.

Viitteet

  1. Laborde, Le Tour de France dans les Pyrénées, s. 58–59.
  2. Miroir Sprint, juin 1948, numéro spécial Tour de France, s. 21.
  3. Augendre, Petites histoires secrètes du Tour, s. 233.

Lähteet

Jacques Augendre, Petites histoires secrètes du Tour. Solar Editions 2015.

Pierre Carrey, Légendes du Tour de France – 100 ans de Pyrénées. Editions Grimal 2010.

Thierry Cazeneuve & Pierre Chany, La Fabuleuse Histoire du Tour de France. Éditions de la Martinière 2011.

Aili McConnor & Andres McConnon, Road to Valour: Gino Bartali, Tour de France Legend and Italy’s Secret World War Two Hero. Weidenfeld & Nicolson 2012.

Christian-Louis Eclimont, Le Tour de France en 100 histoires extraordinaires. Éditions First-Gründ 2013.

Christian Laborde, Le Tour de France dans les Pyrénées de 1910 à Lance Armstrong. Le Cherche Midi 2010.

Jean-Pierre de Mondenard, Tour de France – Histoires extraordinaires de géants de la route. Hugo & Sport 2012.

Jean-Paul Ollivier, 100 Tours de France – Exploits, drames & légendes. Éditions Palantines 2012. 

Jean-Paul Vespini, Gino le Juste: Bartali, une autre histoire de l’Italie. Éditions Pas d’oiseau 2014.

Vuoden 1937 Tourin tuloksia:
https://www.procyclingstats.com/race/tour-de-france/1937

Gino Bartalista lue myös:
GINO BARTALI, GINO OIKEAMIELINEN
COL D’ASPIN 1950: BARTALIN KIMPPUUN HYÖKÄTÄÄN
KUN GINO BARTALI FAUSTO COPPIN ROSKIKSIA TONKI

Alcyon-talli jätti vuoden 1097 Tourin kesken:
JOUKKUEKESKEYTTÄMISET (OSA 1) – TOUR DE FRANCE 1907 JA ALCYON-TALLIN VETÄYTYMINEN

Tourin suurin huijaus:
TOURIN HISTORIAN SUURIN HUIJAUS: ARMSTRONG-VALHE

Tour de France 2025: Millainen on reitti?

Suuri lähtö Lillestä

Vuonna 2024 Tourin suuri lähtö (le Grand départ) oli Italiasta‚ yllättävää kyllä vasta ensimmäistä kertaa, joten silloin kunnioitettiin reittivaloinnoilla Italialaisen pyöräilyn suuria mestareita. Lähtö oli Gino Bartalin Firenzessä ja ensimmäisillä etapeilla käytiin Fausto Coppin Tortonassa ja Marco Pantanin Riminissä. Tänä vuonna Tourin reitti tekee kunniaa ranskalaiselle pyöräilyn historialle, joka on toki Tourillakin kunniakas, vaikka viimeisestä ranskalaisesta voitosta tulee kesällä 40 vuotta. Sivumennen sanoen täytyy kuitenkin muistaa, että Ranska on yhä Tour-voitoissa kirkkaasti kärjessä: Ranska 36 voittoa, Belgia 18, Espanja 12, Italia 10

Kolmena edellisenä vuotena kisa on alkanut ulkomailta, mutta vuonna 2025 lähtö on Lillestä, ja tällä kertaa Tour ajetaan täysin Ranskassa, metriäkään ei rullata rajojen ulkopuolella.  Lille on Nordin (eli Pohjoisen) departementin pääkaupunki ja sijaitsee lähellä Belgian rajaa. Lillen metropolialueella on yli miljoona asukasta ja Lillen kupeessa sijaitsee myös Roubaix’n kaupunki, joten tänä vuonna aloitellaan ”Pohjoisen helvetin” eli Paris–Roubaix-kisan maisemista. 

Näiltä seuduilta muistellaan mestarikammenpyörittäjä Jean Stablinskia, joka tunnetaan Jacques Anquetilin uskollisena juokkuetoverina, mutta voitti hän itsekin 106 kisaa ammattilaisena, suurimpina voittonaan maantiepyöräilyn maailmanmestaruus vuonna 1962, Espanjan ympäriajon voitto 1958. Olipa Stablinski peräti nelinkertainen Ranskan mestarikin, joten hän pitää yhä hallussaan ennätystä tällä saralla. Tourin nykyisen johtajan edeltäjä Jean-Marie Leblanc oli myös Pohjoisen poikia. 

5. 7. 2025, etappi 1, tasamaa, 185 km. Lille Métropole – Lille Métropole.

Ensimmäinen etappi kiertelee Lillen ympäristössä ja myös maaliviiva on Lillessä. Nyt on tuhannen euron paikka sprintterille ottaa keltainen paita haltuunsa, ainakin yhdeksi päiväksi. Tänä vuonna ei muuten jaeta ollenkaan bonussekunteja, joten niidenkään turvin ei paidasta saa kovempaa otetta.

6. 7. 2025, etappi 2, kumpuileva, 212 km. Lauwin-Planque – Boulogne-sur-Mer.

Toisella etapilla ratsastetaan Lillen eteläpuolelta kohti merenrantaa. Tämän vuoden Tourin pisin etappi, jonka 212 kilometriä kätkee reitillensä jo 2500 nousumetriä, joten puncheur-tyyppiset iskijät voivat lopun kinkareissa karata muilta karkuun. Loppusuora on ylämäkeen, joten jos etappi päättyy massakiriin, voi hieman erityyppiset sprintteritkin hakea etappivoittoa.

7. 7. 2025, etappi 3, tasamaa, 178 km. Valenciennes – Dunkerque.

Kolmas etappi mennee yhä sprinttereille, joiden vetojunat saavat nyt kisan alkupäivinä näyttää kuvioitaan ja mitellä voimiaan. Merkille pantavaa on tällä Tourilla on melkein joka etapin jälkeen aikas pitkät siirtymät. Jo edellisenä päivänä päästiin merenrannalle, mutta seuraavan päivän etappi polkaistaan käyntiin taas 170 kilometrin päästä sisämaasta edellisen päivän etapin takaa. Joukkueet saavat tänä vuonna todella paljon istua bussissa siirtymillä majapaikoille ja kisapaikoille!

8. 7. 2025, etappi 4, kumpuileva, 173 km, 2000 nousumetriä. Amiens Métropole – Rouen.
Etapin 4 loppukilometrit, Tour 2025.
Etapin 4 viimeiset 21 kilometriä tarjoaa myötä- ja vastamäkeä.

Neljäs etappi starttaa Ranskan suurimman katedraalin eli Amiens’in katedraalin nurkilta ja suuntaa kohti Rouenia ja Ranskan korkeinta katedraalia (151 m), joka neljän vuoden ajan (1876–1880) taisi olla myös maailman korkein rakennus. Rouen on Normandian seudun pääkaupunki, ja sen läpi virtaa samainen La Seine -joki, joka myös halkoo pääkaupunki Pariisin. Rouen ottaa myös kunnian olla ensimmäisen viisinkertaisen Tour-voittajan Jacques Anquetilin kotikaupunki. Etapin loppupuolella noustaan pari nyppylää, Anquetilin nimeä nykyään kantava kinkare Côte Jacques Anquetil sekä Tourin historiaan kirjoitettu Côte de Bonsecours, jossa vuonna 1947 ensimmäinen toisen maailmansodan jälkeinen Tour ratkaistiin. Sodasta toipuvan Ranskan pelastajaksi ja kansan yhdistäjäksi nousi pieni (1,61 m) mutta sitkeä bretagnelainen Jean Robic.

Jean Robic loi uskoa sodan runtelemaan Ranskaan.
9. 7. 2025, etappi 5, henkilökohtainen aika-ajo, 33 km. Caen – Caen.

Viides etappi Vilhelm Valloittajan (1028–1087) kotikaupungissa Caenissa onkin sitten tämän Tuorin ensimmäinen aika-ajo, joten silloin haetaan jo asemia kokonaiskilpailun kannalta. Tämä Calvadosissa kurvailtava aika-ajo on tällainen nyky-Tourille tyypillinen, eli historiallisesti tarkasteluna aika lyhyt, vain 33 kilometriä. Olisipa muuten hauska vielä joskus nähdä paljon pidempi aika-ajo, joita Tourin historiasta kyllä löytyy. Viimeinen yli 50 km pitkä aika-ajo oli vuonna 2014, muuta vielä parikymmentä vuotta aiemmin mukana oli usein 70 km pitkiä, jopa yli 90 km koettelemuksia. Saati sitten 1940-luvulla, jolloin ajettiin jopa 139 km pitkä aika-ajo! Caeniin päättyi myös vuoden 1978 Tourin joukkueaika-ajo, jolla silläkin oli mittaa 153 km! Tämänkään vuoden Tourilla ei nähdä joukkueaika-ajoa. Vaadimme niitäkin takaisin!

10. 7. 2025, etappi 6, kumpuileva, 201 km. Bayeux – Vire Normandie.

Seuraavaksi on vuorossa maininnousu Normandissa, jossa Tour ei olekaan kurvaillut sitten vuoden 2016. Kuudes etappi löytää Normaniastakin yli 3500 nousumetriä kahdensadan kilometrin matkalta. Etapin lopussa on 700 metriä 10 % nousua, joten ehkä kokonaiskilpailun ennakkosuosikit vähän kokeilevat toistensa nousukuntoa? Onkohan muuten etapin starttikaupungin oma poika Kévin Vauquelin – joka voitti yhden etapin viime Tourilla – mukana kisassa?

11. 7. 2025, etappi 7, kumpuileva, 194 km, 2450 nousumetriä (mäkimaali). Saint-Malo – Mûr-de-Bretagne.
7. etapin lopussa kiivetään Bretagnen seinää kahteen otteeseen.

Seitsemännellä etapilla kuljetaan Bernard Hinaultin kotimaisemissa ja isketään sitten lopulta seinään, Mûr-de-Bretagneen – ja kaksikin kertaa. Nousua kutsutaan Bretagnen Alpe-d’Hueziksi, mutta tosiasioita ei muuteta silläkään, sillä nousu on ”ainoastaan” neloskaterogian nousu: pituutta on 2 km, matkalla noustaan 137 metriä, keskijyrkkyys on 6,9 %, jyrkimmillään toki 13 %.

Kyllä tälläkin nyppylällä saadaan hyvä show aikaan! Viimeksi neljä vuotta sitten Mathieu van der Poel iski Bretagnen seinällä voittoon, mutta onnistuuko mies pitämään tämän talven kovan (cyclocross-)kuntonsa heinäkuulle asti?

12. 7. 2025, etappi 8, tasamaa, 174 km. Saint-Méen-le-Grand – Laval.

Kahdeksas etappi alkaa Louison Bobet’n satavuotisjuhlan kunniaksi Saint-Méen-le-Grandista. Bobet (1925–1983) oli ensimmäinen ajaja, jonka onnistui voittaa Tour kolme kertaa peräjälkeen (1953, 1954, 1955). Valtavaa kansansuosiota nauttineen Louisonin pikkuveli Jean Bobet (1930–2022) oli myös ammattipyöräilijä, mutta hän kunnostautui enemmän urheilujournalistina ja pyöräilykirjailijana. Veljekset käynnistelivät yhdessä myös pyöräilijöiden ammattiyhdistystoimintaa. Louisonin suosiosta voisi kertoa seuraavan anekdootin. Veljekset olivat palaamassa Belgiasta kisamatkalta, kun Jeanin ohjastama auto joutui onnettomuuteen. Louisonilta meni törmäyksessä reisiluu poikki kahdesta kohtaa sekä myös luu nilkasta, joten ura katkesi siihen. Radio Luxembourg järjesti ajajan tukeakseen postikorttikamppanjan, johon tulikin kolmessa päivässä yli 150 000 korttia.

Louison Bobet vuonna 1953 Parc de Princesin velodromilla juhlimassa ensimmäistä Tour-voittoaan.
Pikkuveli Jean Bobet kunnostautui myöhemmin pyöräilykirjailijana.
13. 7. 2025, etappi 9, tasamaa, 170 km. Chinon – Châteauroux.

Yhdeksännellä etapilla taas porhalletaan tasamaata Sylvain Chavanelin (s. 1979) kotikulmilla. Chavanel pitää nimissään ennätystä Tourille osallistumiskerroissa, sillä hän oli mukana 18 kertaa; eikä joutunut keskeyttämään kuin vain kerran (ja vuonna 2007 kun koko Cofidiksen talli jätti Tourin kesken italialaisen ajajansa Cristian Morenin kärähdettyä testosteronin käytöstä). Kolme etappia Tourilla voittaneen Chavanelin bravuuri oli aika-ajo, sillä hän voitti lajissa Ranskan mestaruuden kuusi kertaa sekä joukkueaika-ajossa pari maailmanmestaruuttakin. Etappi päättyy Châteauroux’n kaupunkiin, jossa Mark Cavendish on ylittänyt maaliviivan ensimmäisenä jopa kolme kertaa; ensimmäinen voitto täällä vuonna 2008 oli hänen ensimmäinen Tour-etappivoittonsa. Viime vuonnahan Cavendish vihdoin kruunattiin kaikkien aikojen eniten etappeja (35) Tourilla voittaneeksi ajajaksi. Tuuli voi taas vaikuttaa kovasti etapin kulkuun, mutta lienee taas tulossa yksi spinttereiden mittely.

14. 7. 2025, etappi 10, vuoristo, 163 km, 4400 nousumetriä. Ennezat – Le Mont-Dore Puy de Sancy.

Vasta Ranskan kansallispäivänä 14.7.2025 ja kisan kymmennellä etapilla päästään vihdoin varsinaisen vuoristoetapin makuun. Silloin edessä on Keskiylängön seitsemän kategorisoitua mäkeä, kaikkiaan 4400 nousumetriä ja maalimäkenä Puy de Sancy, Keskiylängön korkein huippu (1885 m), etappi tosin loppuu vain Suomen korkeimman kohdan tasoille eli 1324 metriin. 

15. 7. 2025. Lepopäivä. Toulouse.

Vasta kymmenennen kisapäivän jälkeen on ensimmäinen lepopäivä, jonka Tourin karavaani viettää vaaleanpunaisessa kaupungissa Toulousessa, josta on kotoisin Christophe Péraud. Kuka vielä muistaa, että maastopyöräilijänä Pekingin olympialaisissa hopeaa napannut Péraud oli yllättäen vuonna 2014 Tourin kokonaiskisan kakkonen – sehän on paras ranskalaissuoritus pitkään aikaan!

16. 7. 2025, etappi 11, tasamaa, 154 km. Toulouse – Toulouse.

Toulousesta lähdetään lepopäivän jälkeen kiertämään lenkki, mutta palataan takaisin Toulouseen, jossa todennäköisesti on luvassa massakiri. Tosin 8 kilometriä ennen maalia on pienoinen nyppylä Montée Pech David, joka voi sekoittaa pakkaa ja tarjota yllätysratkaisun?

17. 7. 2025, etappi 12, vuoristo, 181 km, 3850 nousumetriä, maali mäen päällä. Auch – Hautacam.

Matka jatkuu etelään kohti Pyreneitä. Ensimmäiset sata kilometriä on tasamaata, kunnes vastaan tulee ensimmäinen Pyreneiden nousu: Col du Soulor (huippu 1474 m, pituus 11,8 km, 904 nousumetriä, keskijyrkkyys 7,6 %, maksimijyrkkyys 10 %, kategoria HC). Pienen alamäen jälkeen etupyörä on taas takapyörää korkeammalla neljän kilometrin verran kun kiskaistaan Col des Bordèresin päälle. Sitten viiletetään taas alämäkeä liki 20 kilometriä kunnes edessä on etapin raateleva maalimäki Hautacam (huippu 1520 m, pituus 13,6 km, 1064 nousumetriä, keskijyrkkyys 7,8 %, maksimijyrkkyys 11 %, kategoria HC).

Viimeksi Hautacam ajettiin 2022, kun tanskalainen Jonas Vingegaard sai tiputettua Tadej Pogacarin, ja lopulta voitti ensimmäisen Tourinsa.

18. 7. 2025, etappi 13, henkilökohtainen aika-ajo (mäkeen), 11 km. Loudenvielle – Peygagudes. 

Seuraavana on luvassa vuoden toinen henkilökohtainen aika-ajo. Lyhyt, vain 11 kilomertiä, mutta 8 viimeistä kilometriä on tiukkaa nousua, siksi nakkimakkaran mittaisella etapilla kertyy 650 nousumetriä. Tälle matkalle ei kannata aika-ajopyöriä tallin rekasta kaivaa, vaan tämä tempo ajetaan mäkiin sopivalla kalustolla, semminkin kun loppusuora on pahimmillaan 16 % jyrkkä. Vaikka matka James Bond -leffasakin Huominen ei koskaan kuole esiintyneelle Peyragudesin hiihtokeskuksen lentokentälle on lyhyt, erot voivat revetä suuriksi. Romain Bardet (2017) ja Pogacar (2022) ovat ankaralla loppusuoralla tuuletelleet etappivoittoa. Fabio Jacobsen taas joutui viimeksi taistelemaan koko nousun ajan uhkaavaa aikarajan täyttymistä vastaan, mutta lopulta 13 sekuntia pelasti hänet kotiinlähtemiseltä. 

19. 7. 2025, etappi 14, vuoristo, 183 km, 4950 nousumetriä, maali mäen päällä. Pau – Luchon-Superbagnères.

Nyt luvassa on klassinen kova kolmikko Col du Tourmalet (2115 m), Col d’Aspin (1489 m) ja Col de Peyresourde (1569 m), mutta nyt on perään vielä laitettu Luchon-Superbagnères (1804 m), joten nousumetrejä kavutaan karvan alle 5000.

Ei Touria ilman Tourmalet’ta!

Etappi oli tässä muodossa myös vuonna 1986, jolloin Bernard Hinault säilytti keltaisen paitansa, mutta Greg LeMond otti amerikkalaisten ensimmäisen vuoristoetappivoiton. Kolme vuotta myöhemmin LeMond joutui taas tämän mäen päällä luopumaan keltapaidastaan, mutta repi sen takaisin Laurent Fignonilta kaikkien aikojen tiukimmassa kisassa.

Maalimäkikin on kunnon raateleva nousu.
20. 7. 2025, etappi 15, kumpuileva, 169 km, 2400 nousumetriä. Muret – Carcassonne.

Pyreneiden jälkeen suunnaksi otetaan Carcassonne, joka joilllekin voi olla tuttu Unescon maailmanperintökohteisiin kuuluvasta linnoituksestaan, toisille kaupungista nimensä saaneesta lautapelistä. 4o km ennen maalia on lyhyt (2,9 km), mutta vihainen (10 % keskijyrkkyys) mäki Pas du Sant, jossa joku voi hyvinkin repäistä irti ja porhaltaa pääjoukolta karkuun maaliin asti. 

21. 7. 2025, toinen lepopäivä. Montpellier.

Molemmat Tourin lepopäivät vietetään tänä kesänä isoissa kaupungeissa, joissa riittää hyvin majoitustilaa koko sirkukselle.

22. 7. 2025, etappi 16, vuoristo, 172 km, 2900 nousumetriä, maali mäen päällä. Montpellier – Mont Ventoux. 
Pelkkä Provencen jättiläisen profiilin katsominen tekee kipeää.

Vuodesta 1951 ajajat ovat pelänneet koska Mont Ventoux (1910 m) on taas reitillä. Vihdoin tuulinen huippu on taas mukana! Viime kerralla vuonna 2016 ei päästy ajamaan huipulle asti, kun siellä oli taas kerran niin kova tuuli, että pää meinaa irrota. Chris Froome joutui kolariin ja lähti uutta pyörää odotellessa juoksemaan kohti maalia. Mont Ventoux on aina ja ikuisesti oleva suosikkimäkeni, sen verran monta kertaa olen itsekin sen rinteillä kärsinyt ja nauttinut. Pyöräturistit muistakaa kiivetä myös Malaucènestä nouseva tie, joka on itse asiassa vielä hienompi kuin tämä Tourin useammin suosima Bedoinin puoli.

23. 7. 2025, etappi 17, tasamaa, 161 km. Bollène – Valence.

Tästä etapista voi tulla tylsäkin siirtymäetappi, vaikka minulle kyllä riittää tuttuja paikkoja reitin varrella, sillä asuin vuosia näillä seuduilla, tosin tois puol jokkee eli Le Rhônea, tuota yhtä Ranskan sykkivää verisuonta. Valencessa on yleensä lopulta kiritty oikein massana, mutta olisi hienoa nähdä joku karkulainen maalissa ensimmäisenä.

24. 7. 2025, etappi 18, vuoristo, 171 km, 5500 nousumetriä, maali mäen päällä. Vif – Courchevel Col de la Loze.

Kuningasetappi! Kolme HC-kategorian mäkeä! Ensin kiivetään Col du Glandon (huippu 1924 m, pituus 21,7 km, 1124 nousumetriä (todellisuudessa enemmän), keskijyrkkyys 5,1 %, maksimijyrkkyys 11 %, kategoria HC), joka on jo yksinään haaste. Maisemiensa ja vaihtelevuutensa vuoksi se on yksi suosikkimäistäni.

Ajoin sen viime kesänä samasta suunnasta kuin Tourilla mennään tänä kesänä, paitsi että kävin ensin parin kilometrin päässä olevalla Col de la Croix de Ferillä (2067 m) ja palasin sieltä sitten vielä Glandonille. Mäki on pitkä, ja siinä on pari todella jyrkkää myötämäkeä välissä, joten se on vaativampi kuin keskijyrkkyys antaa ymmärtää. Mutta vuori on mainion vaihteleva ja suunnattoman antoisa, erityisen hienoja ovat tekojärvet Lac du Verney ja Lac du Grand’Maison. Tourilla pyöritään näissä nousuissa melkein joka vuosi, sillä Glandonille pääsee kahdesta suunnasta ja viereiselle Rautaristin kukkulalle voi kavuta vielä useampaa reittiä. 

Karmean hieno nousu on myös Col de la Madelaine (huippu 2000 m, pituus 19,2 km, 1527 nousumetriä, keskijyrkkyys 8 %, maksimijyrkkyys 11 %, kategoria HC), mutta edes tämä kaksi HC-mäkeä eivät riitä, vaan niiden perään vielä aivan hirvittävä Col de la Loze!

Mäki noustaan nyt eri puolelta kuin aiemmin: huippu 2304 m, pituus vaatimattomat 26,2 km, 1704 nousumetriä, keskijyrkkyys 6,5 %, maksimijyrkkyys 11 %, kategoria HC. Ei ihan niin paha kuin toiselta puolelta, mutta harvoin on kerätty samalle etapille peräti kolmea ihan Ranskan kaikkein vaatimimpiin kuuluvaa huippua. Tämä etappi on melko todennäköisesti myös kisan kannalta kesän kohokohta. Pyörryttää!

25. 7. 2025, etappi 19, vuoristo, 130 km, 4600 nousumetriä, maali mäen huipulla. Albertville – La Plagne.

Viimeinenkään päivä Alpeilla ei ole mikään helppo ulkoilu. Vaivaiset 130 km, mutta viisi vuorta ja 4600 nousumetriä! Talviolympiakaupungista Albertvillestä alkavalla etapilla ei juuri tasaista kohtaa ole, sillä äkkiseltään laskettuna ylämäkeen kiivetään sellaiset 62,6 kilometriä, maalimäkenä on HC-tason La Plagne (huippu 2052 m, pituus 19,1 km, keskijyrkkyys 7,2 %).

Ei ne neljä aiemmin ajettavaa mäkeäkään helppoja ole. Niistä pahin lienee Col du Pré, joka on keskijyrkkyydeltään 7,7 % ja 12,6 km pitkä, jonka perään tulee heti Cormet de Roselend (kuutisen kilometriä kuusiprosenttista).

Vuoden 2025 Tourin viimeinen vuori La Plagne on myrkkyä Alppien väsyttämille jaloille.

Laurent Fignon on ollut La Plagnen valtias kaksi kertaa, toisena kokonaiskilpailun voittovuonnaan 1984, mutta myös loukkaantumisensa ja leikkauksensa jälkeen vuonna 1987.

26. 7. 2025, etappi 20, kumpuileva, 185 km, 2850 nousumetriä. Nantua – Pontarlier.

Viimeistä edellinen etappi ei tällä kertaa ole vuoristoetappi, mutta kyllä tällekin siirtymäetapille riittää 2850 nousumetriä. Keltapaita joukkueineen ei voi nukahtaa, joten täytyy tarkkaan katsoa kenellä vielä riittää voimia irtiottoihin ja laskea huolella kuinka pitkälle voi antaa heidän mennä karkuun.

27. 7. 2025, etappi 21, tasamaa, 120 km. Mantes-la-Ville – Paris Champs-Elysées.

Tour palaa vuoden olympiatauon jälkeen Champs-Elysées’lle. Olihan se viime vuonna vähän outoa lopettaa kisa Nizzassa aika-ajoon.

Tämän vuoden edition viimeiset kilometrit tuovat kilpailijat taas Pariisin ytimeen.

Ensimmäisen kerran Tour päätettiin Champs-Elysées’llä 50 vuotta sitten eli 1975, jolloin Tourin voitti Bernard Thévenet, joka muuten viettää juuri tämän kirjoituksen julkaisupäivänä synttäreitään. Siihen loppui aikanaan Eddy Merckxin valtakausi ja alkoi ranskalaisen pyöräilyn viimeinen kulta-aika. 1975–1985 ranskalainen juhli kisan voittoa peräti 9 kertaa: Thévenet 2 kertaa, Hinault 5 kertaa ja Fignon 2 kertaa. Koska loppuu kisan kotimaan kuiva kausi? Jo 40 vuotta se on kestänyt.

Yhteensä 3320 kilometriä. 7 tasamaan etappia, 6 kumpuilevan maaston etappia, 6 vuoristoetappia, 2 aika-ajoa. 26 kunnon mäkeä (HC, 1. tai 2. kategorian mäkeä), viisi mäen päälle päättyvää etappia, yhteensä 51,550 nousukilometriä. Kyllä taas kelpaa odottaa kesää! Eläköön heinäkuu! Vive le Tour !  

Pääasiallinen lähde on Tourin viralliset sivut, josta löytyy todella paljon materiaalia kesän Tourista:
https://www.letour.fr/fr

Reitin lyhyt esittelyvideo ja muuta videomateriaalia Tour on laittanut Dailymotionin kautta jakoon:

Richard Plugge vastaan Marc Madiot – ja Laurent Fignon

Vuoden 2023 Tourin kaljakiista

Kuka muistaa vielä vuoden 2023 Tourin pienen myrskyn olutlasissa? Silloin vielä nimeä Jumbo Visma kantaneen tallin päällikkö Richard Plugge väitti haastattelussa ranskalaisten ajajien juoneen olutta toisen ja kolmannen viikon välisenä lepopäivänä. ”Olimme ranskalaisen joukkueen kanssa hotellissamme lepopäivänä. Näimme ajajien juovan isoja oluita. Alkoholi on myrkkyä, ja varsinkin kun olet jo valmiiksi väsynyt, tulet vielä väsyneemmäksi”, Plugge virkkoi. 

Plugge antoi haastattelun 2023 Tourin loppupuolella, kun Jumbo Visman Jonas Vingegaard oli kisan kärjessä. Haastattelija oli kysellyt tallin kuskin uskomattomista suorituksista. Plugge ylisti tallinsa professionaalisuutta ja käytti tätä olutkertomusta osoittaakseen, että heidän tallinsa ja heidän ajajansa ovat niin täysin omistautuneita sekä kaikin puolin täydellisiä valmistautumisessaan – toisin kuin leväperäiset ranskalaiset. Mutta kysymykseen miksi Jumbo Visma ei epäilyksien häventämiseksi julkaise ajajiensa dataa, Plugge vastasi: ”asiantuntijat osaisivat lukea sitä, mutta suurin osa tulkitsisi dataa väärin”.

Groupama-FDJ-tallin pomo Marc Madiot oli raivona Pluggen olut-kommentista. Hän puolusti ajajiensa kunniaa ja ammattimaisuutta tuttuun tempperamenttiseen tyyliinsä. Madiot vakuutti, ettei kukaan ajajista ollut juonut alkoholia lepopäivänä. ”Jokaisena lepopäivänä meillä on yhteinen hetki kuljettajieni ja tallin johdon välillä”, Madiot selitti. ”Johto juo oluen, eivät välttämättä ajajat, ja vaikka he olisivat juoneet yhden, se ei olisi ollut viisikymmentä senttilitraa. Olin pöydässä, siellä oli Perriereitä.”

Kylmät germaanit versus kuumat ranskikset

Tätä tallipomojen sapelienkalistelua puitiin heti tuoreeltaan lehdissä, netissä ja sosiaalisessa mediassa. Kohu leimahti sopivasti ennen Tourin viimeistä vuoristoetappia, joka oli FDJ-tallin tähtiajaja Thibaut Pinot’n viimeinen mahdollisuus loistaa ja kruunata komea uransa mahdolliseen etappivoittoon. Nyt oltiin vielä Pinot’n omissa kotimäissä, jotka olivat pullollaan hänen kannattajiaan, joten ranskalaisella oli valtavat panokset pelissä. Ranskalaisyleisö ei myöskään ollut ollenkaan riemuissaan Pluggen kommenteista, joten Jumbon joukkueen ajajat ja henkilökunta sai viimeisen vuoristoetapin ihmismereltä vihamielisen vastaanoton buuauksineen ja sovauksineen.

Kohulla herkuteltiin dramaattisesti myös Netflixin dokumenttisarjassa Ranskan ympäriajon kilpailijat kertovat (kausi 2, jakso 8 ”Viimeinen tanssi”). Madiot sanoi Jumbosta: ”Jumbossa yksityiskohdat ovat germaanisesti kohdallaan. Mietitty, analysoitu, palastettu, suunniteltu, mitä ikinä.” (Suomennos on Netflixin tekstityksestä, joka sivumennen sanoen välillä menee varsinkin ranskasta suomennettujen osuuksien ja repliikkien osalta aika metsään, mutta lienee liikaa toivottu, että suomentaja olisi alan tuntija.)

Ei voisi olla kahta erilaisempaa tallipomoa kuin Plugge ja Madiot. Hollantilainen Plugge on kuivakka ja kylmän laskelmoiva pikkutakkimies, yhtä ilmeikäs kuin rautakanki; pomo, joka haluaa voittaa hintaan mihin hyvänsä, eikä välitä muiden mielipiteistä – eikä paljon muustakaan. Madiot taas on tulta ja tappuraa, pursuaa tunnetta, ja hän arvostaa ranskalaisen perinteen mukaisesti myös intuitiota ja riskinottoa.  

”Olimme nuoria ja huolettomia”

Tämä olut-episodi toissa suvelta tuli mieleeni, kun luin uudelleen kaksinkertaisen Tour-voittaja Laurent Fignonin (12.8.1960–31.8.2010) mainioita muistelmia Nous étions jeunes ei insouciants (on myös käännetty englanniksi nimellä We Were Young and Carefree). Marc Madiot oli näet Laurent Fignonin ikätoveri (Madiot vuotta Fignonia vanhempi) ja he olivat Fignonin kanssa tallitovereita: ensin Renault-Elf-Gitane-tallissa, jota johti legendaarinen Cyrille Guimard, myöhemmin molemmat menivät Guimardin mukana Système U -talliin. Fignon kertoo näet muutamia tarinoita 1980-luvun kisoista, joissa kyllä oli sellaista meininkiä, jota Pluggekin voisi hyvillä mielin katsoa kulmiensa alta.

Maaliskuussa 1982 tuore ammattilainen Fignon ja toisen vuoden ammattilainen Madiot olivat molemmat auttamassa Bernard Hinault’ta voittamaan ”Mäyrän” kotikulmilla Bretagnessa ajettua Tour d’Armor -etappikisaa. Hinault halusi ehdottomasti voittaa omiensa joukossa. Erään etapin jälkeen Hinault pääsi käymään kotonansa, mutta sanoi joukkuekavereilleen, että ”Palaan ruokailun jälkeen pullojen kanssa. Juhlitaan Bretagnea!” Normaalisti tiukka, keskittynyt ja jopa hieman etäinen Hinault oli todella hyvällä ja rennolla päällä, mikä hämmästytti ja ilahdutti hänen nuorempia joukkuetovereitaan.

Ilta tuli ja myös Hinault viinipullojensa kanssa. (Sinänsä jännä juttu, että Bretagne on ollut siiderialuetta jo 1200-luvulta, mutta bretagnelainen Hinault halusi juhlia käyneen omenamehun sijaan käyneen viinipyrälemehun voimin.) Hinault ryntäsi pulloineen joukkueen hotellille, mutta huomasi, että osa joukkueen johdosta, mukaan lukien Guimard, ei ollutkaan joukkueen majapaikassa vaan jossain ihan muualla. Hinault on tunnetusti tulisieluinen, mutta nyt hän oli niin raivoissaan, että tallikaverit eivät olleet koskaan nähneet häntä tällaisessa tilassa. Hotellin käytävillä solvauksia huutava Mäyrä pelotti nuorempia ajajia. Viimein raivoava Hinault karjui: ”No ei se mitään, me juodaan sitten keskenämme nämä pullot!”

Fignon ei muista montako heitä oli pulloja tyhjentämässä. Ei kovin montaa, ehkä 4 (Hinault, Fignon, Jules, Chevalier, …?), korkeintaan kuusi. Mutta viinipulloja nautittiin hyvä määrä: kymmenen … tusina … enemmän? Hinault oli sydämellisen leppoisalla ja kommunikatiivisella tuulella koko bakkanaalin ajan, joten Renaultin joukkuehenkeä viininhöyryiset höpöttämiset kasvattivat ja samalla tallin uudet ajajat Fignon ja Pascal Jules pääsivät Hinaultin suosioon. Metakka alkoi häiritä hotellin muita asukkaita, ja olihan muitakin joukkueita majoittuneina ryyppyporukan valloittamassa hotellissa. Tuskin kukaan sai nukuttua, vaikka vanhan viisauden mukaan etappikisat voitetaan sängyssä leväten. 

Lopulta ryyppyporukka kiipesi huoneisiinsa remuamaan, huutelemaan ja heittelemään pulloja ikkunoista. Madiot oli kaatunut päivän etapilla pahasti, joten hänen koko kroppansa oli pahasti palovammoilla. Muistutti lähinnä muumiota, koska hänet oli sidottu kääreisiin päästä varpaisiin. Hänen sänkynsä nostettiin pystyyn. Madiot karjui! Hotellinjohtaja yritti toppuutella ryhmä Renault-rämää. Kansallissankari Hinault huusi hänelle: ”Vedä käteen! Nyt ollaan mun mailla!” Vasta sianpieremän aikaan rymyjoukko vihdoin hyytyi nukkumaan, joten montaa tuntia hotellissa tuskin nukkui kukaan.

Fignon kärjessä vasemmalla, Hinault oikealla (kuva eri kisasta).

Kun etappi alkoi oli pari–kolme joukkuetta lyöttäytynyt yhteen ja sopinut, että heti etapin lähtölaukauksesta maksetetaan univelkoja Renaultin ryyppyryhmälle, vielä kun heidän veren alkoholipitoisuutensa on korkea. Kisa oli jatkuvaa iskua, joihin kaikkiin Hinaultin asemaa puolustavien apuajajien oli vastattava. Guimard ei sanonut mitään. Päivä oli pitkä ja raskas Guimardin miehille, mutta hyvin viininlitkijöiden energiat ja jalat riittivät, sillä Bernard Hinault voitti kuin voittikin koko kisan! Renaultin ajajat olivat vain juhlineet voittoaan hieman ennenaikaisesti.

Fingon ei ylpeydellä kerro tätä tarinaa. Ranskassa julkisella paikalla kännissä törttöilyyn suhtaudutaan paljon tuomitsevammin kuin Suomessa, siellä moista käytöstä ei sallita edes urheilusankareille. Ajat olivat tosiaan toiset, eikä tällaista showta olisi Renaultin herrat Tourilla pystyneet esittämään. Tour d’Armor oli kuitenkin eri tason kisa kuin Tour de France, joka on primus inter pares ja pyhistä pyhin! Lieventävänä asianhaarana täytyy mainita myös se, että Hinaultin ja Guimardin tehoduon välit olivat jo tuolloin alkaneet rakoilla, ja Hinault oli jo niin iso stara, että tallipäälliköstä ei ollut enää kotikulmillansa rillutelleen tähtiajan hillitsemiseen. Eikä hän edes ollut paikalla kun bileet alkoivat.

Myöhemmin kesällä 1982 Hinault voitti neljättä kertaa Tourin, sitten kahdella seuraavalla kierroksella olikin jo Fignonin vuoro. Aika kovat näytöt siis Guimardin ajajilla.

Pyörä keksitään aina uudestaan ja uudestaan

Plugge rehvastelee Team Visma | Lease a Bike -joukkueensa professionaalisuudella, mutta Guimard ei ollut aikanaan pekkaa pahempi. Fignon ylistää Guimardin 1980-luvun metodista lähestymistapaa: ”Se oli kunnollista. Hän oli todella huipulla. Hänellä oli lomakkeita kaikesta. Hän oli kiinnostunut kaikista uusista metodeista.” Marginaalisia hyötyjä haettiin myös silloin kaikilla osa-aluilla.

Pidemmässä historiallisessa perspektiivissä tuntuu aina hieman ylimieliseltä kun pyöräilyn maailmaan tulee aina uusia talleja, skyta ja jumboja, ja itsevarmoja johtajia, brailsfordeja ja pluggeja, jotka väittävät tekevänsä vallankumouksen pyöräilyssä. Ennen kun oltiin niin pönttöpäitä, ettei siitä ymmärretty mitään eikä tehty kunnolla. Kyllä toki kehitystäkin tapahtuu, mutta osattiin sitä ennenkin! Ja pidettiin samalla vähän hauskaakin. Ainakin silloin kun oltiin pikkukisassa ja tallipomon valvova silmä vältti.

Lähteitä

Laurent Fignon, Nous étions jeunes ei insouciants. Éditions Grasset & Fasquelle (Le Livre de Poche), Paris 2009.

Ranskan ympäriajon kilpailijat kertovat -sarja Netflixissä
https://www.netflix.com/fi/title/81153133?s=i&trkid=14170286&vlang=fi

Kohusta olutlasissa katso vaikka:

Katso myös Rouleur-lehden artikkeli Richard Pluggesta:

https://www.rouleur.cc/blogs/the-rouleur-journal/richard-plugges-vision-for-the-future

Lue myös Velofilon artikkelit
Bernard Hinault on Tourin kovin!
Viisinkertaisen Tour-voittajan treenivinkit
Fignon versus LeMond
Greg LeMond & 3 x Tour-voitto

Pollentierin kainalopissa


Alpe d’Huez. 
16.7.1978. 
Vuoden 1978 Tour de Francen 16. etappi, Saint-Étienne–L’Alpe d’Huez, 240,5 km. 

Tour 1978. Belgialainen Michel Pollentier oli kiertänyt Tourin jo neljä kertaa. Hän oli ollut pari kertaa kokonaiskilpailun seitsemäs, ja kolmella edellisellä kerralla hän oli saavuttanut etappivoitonkin. Hän oli voittanut edellisenä vuotena Italian ja Sveitsin ympäriajot sekä juuri ennen Touria Critérium du Dauphiné Libéré -etappikisan, jossa haetaan asetelmia Tourille. Belgiassa vuoden 1977 urheilijaksi valittu Pollentier oli nyt elämänsä kunnossa! Eikä vuoden 1978 Tourilla ollut enää mukana kisaa edelliset vuodet dominoinut Pollentierin maanmies, viisinkertainen Tour-mestari ja kaikkien aikojen parhaana pyöräilijänä pidetty Eddy Merckx, sillä ”Kannibaali” oli juuri jäänyt eläkkeelle.

Tourin 16. etappi jyskytti kohti Alpe d’Huezin loppunousua, joka on usein pistänyt Tourin asetelmat uusiksi, ja jopa kruunauttanut etapin voittajan koko kisan lopulliseksi valtiaaksi. Pollentier oli hyvissä asemissa kokonaiskilpailun suhteen ja oli ottanut Pyreneillä haltuunsa mäkikirikilpailun johtajan pallopaidan. Hän ajatteli hetkensä koittaneen – nyt oli paikka napata myös keltapaita! 

Pollentier vuoden 1976 Tourilla.

Pollentier iski yksin irti ennen Luitelin nousun huippua, ja viiletti karkuun kuin viitamaan susi koko Romance-joen laakson tasamaan. Pollentier, lempinimeltään Kärpäsenkinttu (Cuisse de mouche), onnistui repimään kolmen minuutin etumatkan ennen etapin loppunousua. Alpe d’Huez on HC-kategorian mäki, sen 13,8 kilometriä raatelevan jyrkkää nousua, kuuluisat 21 mutkaa ja 1125 nousumetriä ovat aina haaste. Varsinkin nyt, kun se tuli yli 240 km pitkän etapin päätteeksi. 

Alpen mäki iskee alussa kuin tuhat volttia! Heti kun ohitetaan Le Bourg-Oisansin pikkukaupunki laakson pohjalla, ylitetään Romanche joki ja käännytään vasemmalle Alpe d’Huezin huipulle johtavalle tielle, on vastassa parin kilometrin pituinen seinäjyrkkä osuus, jossa nousuprosentti on jatkuvasti yli 10 %. Pollentier hyökkäsi pelottomasti vuoren kimppuun nykivällä tyylillään, ja sai kuin saikin sitkeästi pidettyä etumatkansa, vaikka takaa-ajajat olivat hekin pistäneet pökkyä pesään ja ajoivat etumatkaa kiinni vimmatusti. 

Takaa-ajajjien joukossa olivat edellisen vuoden Alpen nousun ykkönen ja koko Tourin kakkonen hollantilainen Hennie Kuiper, tämän maanmies Joop Zoetemelk, joka oli jo kolme kertaa ollut Tourin kakkonen. Kolmas takaa-ajaja oli isäntämaan nuori toivo Bernard Hinault, joka osallistui vasta ensimmäiselle Tourilleen, mutta oli juuri voittanut Vueltan – kyllä, Vuelta ajettiin tuolloin vielä keväällä ennen Touria – ja Ranskan mestaruuden. Toinen Bernard, Bernard Thévenet, edellisen vuoden kokonaiskilpailun voittaja, ei ollut enää kisassa mukana, sillä hän oli joutunut jättämään leikin kesken Tourmalet-vuoren juurella pari etappia aiemmin. 

Pollentier piti pintansa, painoi asentonsa yhä syvemmäksi, levitti olkapäänsä ja jatkoi karmealta näyttävää nykimistään kohti Alpe d’Huezin laskettelukeskusta. Mitä lähemmäs maalia tultiin, sitä rumemmalta Kärpäsenkintun runttaava ajotyyli näytti, ja samalla hänen menonsa alkoi hidastua. Maaliviiva pelasti kuitenkin sitkeän belgialaisen, joka voitti etapin 37:n sekuntin erolla Kuiperiin, ”Iilimatoon”, edellisen vuoden Alpen valtiaaseen, joka nytkin oli loppurutistuksessa onnistunut tekemään 8 sekuntia eroa kolmantena maaliviivan ylittäneeseen Hinaultiin, ”Mäyrään”.

Pollentier oli myös saanut 20 bonussekuntia Bourg d’Oisansin välikiristä, joten hän otti keltapaidan haltuunsa 4 sekuntin erolla. Podiumilla Pollentierin päälle puettiin hänen uransa ensimmäinen keltapaita. Mutta dopingtesti odotti etapin voittajaa. Pollentier halusi käydä nopeasti hotellillaan vaihtamassa keltapaidan Hollannin mestarin paitaan, laittoipa hän vielä takinkin päälleen, vaikka oli heinäkuun helle. 

Dopingtestiä suoritti ensimmäistä kertaa tohtori Le Calvez, joka halusi tehdä testit sääntökirjan mukaan. Hän komensi Pollentierin laskemaan ajohousut polviin asti ja käärimään paidanhelmat ylemmäs. Häveliäsyyssyistä tai leväperäisyyttään Tourin lääkärit eivät olleet aiemmin näin vaatineet. Vastahakoisen ajajan peniksen alta sojotti kiinnelaastareilla ihoon kiinnitetty muoviletku, joka nousi selkää pitkin kilpailijan kainaloon asti. Kainalosta löytyi muovipussi, jossa oli virtsaa. Eikä Pollentierin omaa virtsaa.

Pian huhut alkoivat levitä, että etapin voittajan virtsanäytteessä oli jotain outoa. Kohu on valmis. Parin tunnin päästä tuli kisajärjestäjien päätös, että Pollentier on hylätty ja potkaistu ulos kisasta. Hämmentynyt Pollentier kirjoitti Tourin johtajalle pahoittelukirjeen ja pakkasi kamansa. Hän sai myös kahden kuukauden kilpailukiellon. Hänestä ei koskaan tullutkaan keltapaitaa, vaan se annettiin Joop Zoetemelkille.

Yllättyneen Pollenterin kerrotaan sanoneen käryiltana joillekin lähimmilleen: ”Tämä on outoa. Olen aina käyttänyt tätä ruiskua, eikä koskaan ole käynyt mitenkään.”1 Hinault kommentoi tuoreeltaan: ”Voin jopa sanoa, että se on masentavaa. Miten hänen luokkansa mestari voi tehdä tällaisen virheen?” (L’Equipe, 17.07.1978) Laurent Fignon, vuosien 1983 ja 1984 Tourin voittaja, kertoo muistelmissaan, että tämä Pollentierin kuuluisaksi tekemä vilppimuoto oli tuohon maailmanaikaan hyvin yleinen.2 1970-luvun lopussa dopingtestaus ei näyttänyt olevan kovin vakavasti otettavaa, huijaukset mahdollisia – ja jopa yleisiä – sekä lääkärienkin huhuttiin olleen välillä korruptoituneita.

Alpella vietetyn lepopäivän jälkeen Tour jatkoi matkaansa kohti Pariisia. Toimittajilla oli lepopäiväksikin hommia, sillä skandaali laittoi jo kirjoitetut jutut uusiksi. Hämmentyneitä haastatteluja ja synkkiä kirjoituksia Tourin ja koko pyöräilyn maineen lianneesta tapauksesta laadittiin raikkaassa vuoristoilmassa. Eikä Polletier muuten ollut ainoa, joka jäi tuona päivänä kiinni. Antoine Gutierrez oli yksi satunnaisotannalla dopingtestiin joutuneista ajajista. Hän käytti samaa menetelmää, ja jäi kiinni samaan tapaan.

Alpe d’Huez käänsi taas kisan uuteen asentoon. Etapin voittajaksi kirjoitettiin historiankirjoihin Hennie Kuiper, joka otti näin toisen Alpen voittonsa heti edellisvuoden ykkössijan perään. Hinault nousi etapin kakkoseksi, ja hyviin asemiin kokonaiskilpailun kannalta, sillä lopulta kolme etappia myöhemmin hän voitti ratkaisevan aika-ajon, nappasi keltapaidan ensimmäistä kertaa itselleen, eikä sitä kukaan saanut enää häneltä pois. Hinault voitti näin ensimmäisen Tourinsa. Kaikkiaan Hinault voitti peräti viisi Touria ja oli kaksi kertaa toinen. Viimeisen kerran Hinault voitti vuonna 1985, johon päättyi ranskalaisten voittoisa kausi; peräti 9 voittoa (Hinault 5, Fignon 2 ja Thévenet 2) vuosien 1975 ja 1985 välillä. Tämän jälkeen ranskalainen ei ole noussut podiumin keskimmäiselle pallille!

Lyhyen kilpailukieltonsa jälkeen Pollentier palasi kisaamaan ja ajoi ammattilaisena vielä vuoteen 1984 asti. Hän palasi Tourillekin vielä kolme kertaa, mutta ei enää kertaakaan päässyt maaliin asti, eikä muutenkaan suuren suuria voittoja kohdalle enää osunut. Parhaat saavutuksensa Pollentier saavutti loppu-urallaan Vueltassa: kokonaiskilpailun kolmas vuonna 1979, toinen vuonna 1982 ja etappivoitto viimeisenä kisakautenaan (1984). Kaikkiaan hän voitti urallaan kolme etappia Tourilla, Vueltassa kaksi sekä Girossa yhden. Hän oli myös kaksinkertainen Belgian mestari (1977 & 1978).

Tour 1978, 16. etappi. Saint-Étienne–L’Alpe d’Huez, 240,5 km

Etapin voittaja Michel Pollentier diskattiin ja suljettiin ulos kilpailusta

  1. Hennie Kuiper, 7.23:45
  2. Bernard Hinault, 0:08 perässä voittajaa
  3. Joop Zoetemelk 0:41
  4. Joaquim Agostino 1:34
    (Agostino voitti seuraavana vuonna Alpen huipulle päättyneen etapin liki kahden minuutin erolla.)

Tour 1978 lopputulokset 

  1. Bernard Hinault
  2. Joop Zoetemelk 3:56 perässä voittajaa
  3. Joaquim Agostino 6:54
Bernard Hinaultin ensimmäinen Tour-voitto. Hän voitti kisan 1978, 1979, 1981, 1982 ja 1985.

Viitteet

1 Cols mythiques, s. 30.
2 Fignon 2009, s. 99.

Lähteet

L’Équipe, Cols mythiques du Tour de France. Un ouvrage réalise par Serge Laget & Jacques Hennaux. L’Équipe 2005.

Laurent Fignon, Nous étions jeunes et insouciants. Éditions Grasset & Fasquelle (Le livre de poche) 2009.

Jean-Paul Vespini, The Tour is won on the Alpe: Alpe d’Huez and the classic battles of the Tour de France. Velo Press 2008.

Katso Ranskan television käryä käsittelevä uutislähetys, jossa Pollentieriä haastatellaan:

https://www.ina.fr/ina-eclaire-actu/video/caa7800766501/dopage-michel-pollentier

Lue myös Velofilon muita aiheeseen liittyviä juttuja:

Tourin suurin huijaus!

Bernard Hinault on Tourin kovin

Bernard Hinaultin treenivinkit

Marco Pantanin alamäki

Mont Ventoux on Tourin jättiläinen numero 1

Pyöräilyn dopingslangi

Rik Van Looy in memoriam

Rik Van Looy, ensimmäinen viiden Monumentin voittaja, on kuollut.

Belgialainen pyöräilylegenda Rik Van Looy on kuollut 90-vuotiaana. Van Looy oli kaksinkertainen maantiepyöräilyn maailmanmestari: 1960 ja 1961. Van Looy oli myös ensimmäinen pyöräilijä, joka voitti kaikki viisi pyöräilyn monumenttia eli Milano-San Remon, Flanderin kierroksen, Pariisi-Roubaix’n, Liège-Bastogne-Liègen ja Giro di Lombardian. Hän on ainoa ajaja, joka on voittanut näiden lisäksi myös Pariisi–Brysseli, Pariisi-Tours ja La Flèche Wallonne -kisat.

Hyökkäävästä ajotyylistään tunnettu Van Looy jätti jälkensä pyöräilyn historiaan. Hänen voittoisa ammattiuransa kesti vuodesta 1953 vuoteen 1970 asti. Hänen saavutti tuolloin ennätykselliset 367 voittoa ammattilaisena, mukaan lukien etappivoittot kaikissa kolmessa suuressa ympäriajossa: Tourilla seitsemän, Girossa kaksitoista ja Vueltassa kolmetoista.

Kotimaassaan valtavan suosittu Rik Van Looy osallistui Tourille seitsemän kertaa, vuosina 1962–1967 joka suvena ja viimeisen kerran vuonna 1969. Hänen suurin saavutuksensa Tourilla oli vihreän paidan eli pistekilpailun voitto vuonna 1963. Tuona kesänä hän voitti kaikkiaan neljä etappia.

Jacques Anquetil sanoi Van Looysta: ”Baldini, Gaul tai Poulidor ei ollut pahin kilpailijani. Se oli Van Looy. Minun oli pärjättävä hänelle tasaisilla osuuksilla, ja jopa vuoristossa, sillä jos en pärjännyt, hänellä olisi ollut aika-ajon jälkeen 15 minuutin etumatka.”

Vuonna 1965 Van Looy nappasi keltapaidan yllään yhdeksi päiväksi; hän oli järjestyksessään 112. keltapaidassa ajanut. Van Looy kantoi kaikkien kolme suurimman etappikisan johtajanpaitaa, sillä oli yhden keltapaitapäivän lisäksi yhden päivän Giron roosapaidassa sekä kaikkiaan 12 päivää Vueltan johtajan arvopaidassa. Vueltan pistekilpailun hän voitti kaksi kertaa, mutta lihaksikas Van Looy ei ollut ainoastaan kova sprinteissä ja irtiotoissa, sillä hän voitti myös Giron mäkikuninkuuden vuonna 1960.

36-vuotiaana Van Looy osallistui viimeiselle Tourilleen. Tuota vuoden 1969 Touria hallitsi hänen nuori maamiehensä Eddy Merckx, mutta komeasti monumenttien mestari päätti uransa myös Tourilla. Hän iski neljännellä etapilla yksin karkuun ja voitti etapin.

Rik Van Looy, 7 osallistumista Tourille

1962 : keskeyttäminen (11. etappi), joukkueaika-ajon etappivoitto
1963 : 10. kokonaiskisassa, pistekilpailun voitto (vihreä paita), neljä etappivoittoa
1964 : keskeytys (3. etappi)
1965 : 31. kokonaiskisassa, kaksi etappivoittoa, keltapaita yhden päivän ajan
1966 : hylätty, aikarajan ylittyminen (16. etappi)
1967 : keskeytys (7. etappi), joukkueaika-ajon etappivoitto
1969 : hylätty, aikarajan ylittyminen (16. etappi), etappivoitto

• • •

Suomalaisia kiinnostava detalji lienee se, että amatöörivuosinaan Van Looy valittiin Belgian olympiajuokkueeseen Helsinkiin vuonna 1952. (Samoissa kisoissa oli muuten mukana myös toinen tuleva suurmestari eli Jacques Anquetil.) Van Looy ei päässyt maaliin asti maantiepyöräilyn henkilökohtaisessa kisassa, mutta sai kuitenkin joukkuekisan kultamitalin. Joukkuekisan tulos näet laskettiin henkilökohtaisen kisan ajoista siten, että neljän ajajan maajoukkueiden kolmen parhaan ajajan yhteistulos ratkaisi mitallit. Belgia voitti, Anquetilin Ranska oli pronssilla.

Vuoden 2018 Tour de Francen reitti

Näin syksyn sateisina ja synkeinä päivinä on piristävää kääntää katsettaan jo ensi kesään. Tourin reitin julkaisupäivä on meille Tour-faneille vuoden käännekohta, kuin uusi vuosi alkaisi. Ensi suven Tourin reittikartta paljastettiin Pariisissa tänään 17.10.2017. Mitä tarjoaa järjestyksessään 105. Tour de France?

Vain kahdeksan ajajaa joukkueessa

• UCI:n uuden säännön mukaan jokaisessa joukkuessa on viime vuosien yhdeksän ajajan sijaan vain kahdeksan urheilijaa. Näin ollen lähtöviivalle ei asetukaan 198 polkijaa, vaan 22:n joukkueen 8 miestä eli 176.

• Tänä vuonna on melkein 100 % ranskalainen Tour, sillä ainoastaan viitisentoista kilometriä kurvaillaan vuoristossa Espanjan Baskimaan puolella.

• Ensi kesänä ei ole prologia, vaan ensimmäinen etappi on täysipitkä (189 km) tasamaan etappi.

• Joukkueaika-ajoa on jo pari vuotta odoteltu, nyt se on onneksi mukana. Kolmannella etapilla kiidetään joukkueittain 35 km niin että wattimittarit vinkuu.

• Mukulakivien paluu: 9. etappi kolistelee kuuluisilla Paris–Roubaix-kisasta tutuilla, armottomilla mukulakivillä kaikkiaan 21,7 km matkan. Saa nähdä minkälaista kalustoa tällä etapilla tänä vuonna nähdään.

• Vuorille päästään vasta ensimmäisen lepopäivän jälkeen eli kymmenentenä ajopäivänä.

• Alkuetappeja (1–9) pyritään elävöittämään uudella innovaatiolla eli antamalla kolmelle tietyn kilomerimäärän ensimmäisenä ylittäneille 3, 2 sekä 1 sekuntia aikahyvitystä.

• Bonussekuntit ovat mukana, joten etapin voittaja saa 10 hyvityssekuntia, toinen 6 sekuntia ja etapin kolmannenkin ajasta vähennetään 4 sekuntia.

• Klassikkomäistä on mukana Alpe d’Huez, mutta aika-ajoa ei tänä vuonna ajeta vuoria kiiveten.

• Ensi kesänä kahden jokavuotisen vuoriston marssijärjestyson myötäpäivään eli ensin Alpit ja kolmiviikkoisen kilvanajon loppuhuipennusta pedataan Pyreneille.

• Pyreneiden kunkkuetapiksi nimetty 17. etappi on vain 65 kilometriä pitkä, mutta niistä 38 on raatelevaa nousua. Etappi päättyy col du Portet -mäen huipulle 2215 metriä merenpinnan yläpuolella.

• Kuten tänä vuonnakin, 20. etappi on henkilökohtainen aika-ajo, joten parhaimmillaan jännitystä kokonaiskilpailun voittajan suhteen riittänee toiseksi viimeiseen ajopäivään asti.

Tour 2018

  • 3 329 km
  • 8 tasamaan etappia
  • 5 kumpuilevaa etappia
  • 6 vuoristoetappia, joista kolmessa maali on mäen huipulla (La Rosière, Alpe d’Huez, Saint-Lary-Soulan col de Portet)
  • 1 henkilökohtainen aika-ajo
  • 1 joukkueaika-ajo
  • 2 lepopäivää

Koko Tourilla noustaan 25 mäkeä, jotka on luokiteltu vähintään kakkoskategorian mäeksi tai vaativammaksi (ykköskategoria tai luokituksen ulkopuolella eli hors catégorie). Näistä mäistä 11 on Alpeilla, 4 Keskiylängöllä ja 10 Pyreneillä. Vertailun vuoksi vuonna 2015 vastaaviin luokituksiin kuuluvia mäkiä oli 25, vuonna 2016 28 ja vuonna 2017 23 kappaletta.

Tässä etapit (en ehtinyt vielä kaikkien kerrottua tyyppiä tarkistaa).

ETAPPI Tyyppi päivä Lähtö ja maali Pituus
1 Tasamaa lauantai 7.7.2018 Noirmoutier en l’ile / Fontenay-le-Comte 189 km
2 Tasamaa sunnuntai 8.7.2018 Mouilleron-Saint-Germain / La Roche-sur-Yon 183 km
3 Joukkueaika-ajo maanantai 9.7.2018 Cholet / Cholet 35 km
4 Tasamaa tiistai 10.7.2018 La Baule / Sarzeau 192 km
5 Tasamaa keskiviikko 11.7.2018 Lorient / Quimper 203 km
6 torstai 12.7.2018 Brest / Mûr-de-Bretagne 181 km
7 perjantai 13.7.2018 Fougères / Chartres 231 km
8 lauantai 14.7.2018 Dreux / Amiens Métropole 181 km
9 sunnuntai 15.7.2018 Arras / Roubaix 154 km mukulakiviä 21,7 km
1. lepopäivä maanantai 16.7.2018 (Annecy)
10 Vuoristo tiistai 17.7.2018 Annecy / Le Grand-Bornand 159 km
11 Vuoristo keskiviikko 18.7.2018 Albertville / La Rosière Espace San Bernardo 108 km
12 Vuoristo torstai 19.7.2018 Bourg-Saint-Maurice Les Arcs / Alpe-d’Huez 175 km
13 perjantai 20.7.2018 Bourg d’Oisans / Valence 169 km
14  Kumpuileva lauantai 21.7.2018 Saint-Paul-Trois-Châteaux / Mende 187 km
15 sunnuntai 22.7.2018 Millau / Carcassonne 181 km
2. lepopäivä maanantai 23.7.2018 (Carcassonne)
16 tiistai 24.7.2018 Carcassonne / Bagnères-de-Luchon 218 km
17 Vuoristo keskiviikko 25.7.2018 Bagnères-de-Luchon / Saint-Lary-Soulan 65 km Maali 2215 metrin korkeudessa, 38 km ylämäkeä
18 torstai 26.7.2018 Trie-sur-Baïse / Pau 172 km
19 perjantai 27.7.2018 Lourdes / Laruns 200 km
20 Henkilökohtainen aika-ajo lauantai 28.7.2018 Saint-Pée-sur-Nivelle / Espelette 31 km
21 Tasamaa sunnuntai 29.7.2018 Houilles / Paris Champs-Élysées 115 km

Tässä esimakua tulevasta. Palataan asiaan tarkemmin myöhemmin. Kesä on jo näköpiirissä!

Linkki reitin esittelyvideoon:
http://www.dailymotion.com/video/x64x0l2


Vuoden 2017 Tourin reitti
• Vuoden 2016 Tourin reitti

Jalkapalloilija ja pyöräilijä kilpasilla

Monesti ainakin me Tour de France -fanit mielellämme toistamme sitä, että Tour on maailman suurin vuosittain järjestettävä urheilutapahtuma. Sen edelle koossa menevät vain joka neljäs vuosi järjestettävät jalkapallon MM-kisat ja olympialaiset. No, onhan ne paraikaa järjestettävät jalkapallon EM-kisatkin iso tapahtuma, mutta eipäs tällä kertaa vertailla kummalla on isommat lelut, vaan tarkastellaan minkälaisia eroja näiden huippu-urheilijoiden – jalkapalloilijoiden ja pyöräilijöiden – välillä on.

Kesäkuun Vélo Magazine’ssä oli aiheesta pieni teema (Vélo Magazine, juin 2016, s. 172–177.). Otetaan siitä vauhtia leikkimieliseen vertailuun.

Kalorikulutus

Jalkapallo-ottelu kestää sen puolitoista tuntia ilman lisäaikaa, joten maantiepyöräilykisat ovat selkeästi kestoltaan pidempiä. Kun pyöräkisa, niin klassikokisat kuin monet grand tour kisan etapitkin, kestävät usein sen kuutisen tuntia, kuluu pyöräilijältä helposti 6000–7000 kaloria kilpailusuorituksen aikana. Jalkapallo-ottelussa juostaan usein rajusti kiihdytellen jopa yli kymmenen kilometriä, joten kyllä siinäkin kuluu sellaiset 1500 kaloria. Eroksi muodotuu suorituskyvyn ja sen säilyttämisen kannalta se, että pyöräilijän on pakko tankata paljon enemmän suorituksen aikana. Jalkapalloilija voi tyytyä väliajalla pieneen, 30–60 gramman hiilihydraattiannokseen urheilujuomasta tai vaikka geelistä. Pyöräilijän on taas säilyttääkseen iskunsa kisan loppuun asti nautittava sellaiset 60–90 grammaa hiilihydraattia per tunti, muuten tulee noutaja. Näin ollen pyöräilyssä energian imeytyminen saattaa aiheuttaa ongelmia, sillä maha ei välttämättä ole aina samalla aaltopituudella kuin ajaja haluaisi.

Rasvaprosentti

Ammattipyöräilijöitä usein pilkataan siitä, että heillä on ruumiinrakenne kuin pulkkanaruilla. No, onhan niitä isolihaksisempia sprinttereitäkin, mutta yhtä kaikki, rasvaprosentti pyritään pyöräilyssä pitämään mahdollisimman alhaisena, muillakin kuin vuoristokauriin lailla mäissä kiipeävillä erikoismiehillä. Mäkimiesten rasvaprosentti on usein viiden prosentin luokkaa, muilla Tour-tason pyöräilijöillä se on korkeintaan muutaman prosentin korkeampi. Nykyjalkapalloilijat ovat hekin kyllä vauvatalinsa usein jo kuluttaneet, sillä esimerkiksi belgian maajoukkueen pelaajien rasvaprosentti pyörii haarukassa 8–10 %. Urheilun tutkimuksen keskittyneen Bakala Academyn tieteellinen johtaja Peter Hespel kertoo samanlaisista prosenteista myös heidän mittauksissaan. Vaikka jalkapalloilijat olisivatkin ruuminrakenteeltaan vankempia, ei heidän rasvaprosenttinsa ole merkittävästi suurempi.

Paino laajemminkin ottaen on myöskin enemmän rajoittava tekijä pyöräilyssä, joten pyöräilyssä harvat kirimiehetkään painavat paljon yli 80 kiloa, kun jalkapallossa taas Oliver Giroud tai Romelu Lukaku -tyyppiset pelaajat voivat kaikkine lihasmassoineen painaa jopa yli 90 kiloa (Lukaku taisi painaa 94 kg).

Nopeat ja hitaat lihassolut

Vaikka pyöräilijä olisi kuinka kirimies tyyliin isolihaksinen Marcel Kittel, on hänellä oltava paljon myös niin kutsuttuja hitaita lihassoluja, jotta hän pääsee sinne loppusuoralle asti, sillä sinne on usein 200–250 kilometriä matkaa. Näin ollen suhdeluku on hitaiden hyväksi noin 70 % versus 30 % jopa sprinttereillä, muilla hitaita on sitäkin enemmän. Sitä vastoin jalkapalloilijoilla solujen suhde on tasapainoinen, likipitäen puolet ja puolet, eikä heidän myöskään tarvitse erityisesti harjoitella kestävyysominaisuuksiaan.

lionel_messi_player_of_the_year_2011

VO2 max

Maantiepyöräilyssä maksimaalinen hapenottokyky on ratkaisevan tärkeä ominaisuus, oikea sine que non eli jos sitä ei ole riittävästi, ei ole mitään asiaa huipulle. Joskus näkee arvioitavan, että korkeimmalle ammattilaistasolle päästäkseen ajajalla täytyy olla VO2 max vähintään 75. Jalkapallossa huipputasolla riittää Hespelin mukaan 50–60, sillä siinä suoritukset ovat hyvin erityyppisiä kuin pyöräilyssä. Jalkapallossa ei 90:n minuutin keskinopeudella ole merkitystä, toisin kuin pyöräilyssä, jossa pitää sitten olla huippuiskussa vielä kuuden tunnin suorituksen viime metreilläkin.

Leposyke

Entä sydän? Ammattipyöräilijöillä leposyke on pitkäkestoisen harjoittelun myötä laskenut hyvin alhaiseksi, usein välille 35–40. Ammatikseen jalkapalloa pelaavat saavat testeissä arvoja välillä 45–55, joka sekin on erinomainen tulos. Pyöräilijät harjoittelevat 20–30 tuntia, jonka he ovat miltei koko ajan liikkeessä. Jalkapallo taas sisältää tietenkin paljon teknistä harjoittelua jne, eivätkä he liiku koko aikaa kieli vyön alla, mikä selittää tätä eroa.

Tekniikan oppiminen

Vielä yksi pieni ero, eläköön sekin. Kun pyöräily ei kuitenkaan ole teknisesti niin vaikeaa oppia, voi lajiin vaihtaa vielä aikuisuuden kynnyksellä ja silti saavuttaa huipputason. Ei ole tavatonta kuulla pyöräilijästä, joka on vaihtanut lajia vaikka 18-vuotiaana ja päätynyt ammattilaiseksi asti. Jalkapallossa tämä on käytännössä mahdotonta, sillä lajityypillinen harjoittelu täytyy alkaa hyvin paljon aikaisemmin, että koordiaatio ja tekniikka saadaan riittävälle tasolle. Se vaatii tuhansia ja tuhansia tunteja harjoittelua.

Molemmat lajit ovat huipulla äärimmäisen kovia ja kilpailu on kovaa, joten tämä leikkimielinen vertailu ei suinkaan halua asettaa kumpaakaan toisen yläpuolelle. Ainoastaan toin esille muutamia eroja. Eläköön ne erot, nauttikaamme molemmista hienoista lajeista!

Tour & Giro: latinalaiset siskokset?

Ranskaa ja Italiaa kutsutaan joskus latinalaisiksi siskoksiksi. Naapuruksilla on yhteistä kielitaustaa latinan kautta, pitkät historialliset yhteydet monella tasolla ja paljon muuta yhdistävää, kuten rakkaus pyöräilyyn ja suuriin etappikisoihin.

Ovatko Tour de France ja Giro d’Italia sitten sisarkisat? Entä mikä on sisarusten suhde ja nokkimisjärjestys? Vanhempi sisko Tour (s. 1903) on pysynyt monessa mielessä ykkösenä, mutta myös Giro (s. 1909) on pitänyt pintansa hyvin jo yli vuosisadan.

Molemmilla kisoilla on ollut suuri merkitys kansallisen identiteetin pönkittäjänä. Kisojen kansallisuuteen liittyen tulee mieleeni yksi ulottuvuus, jossa siskokset ovat erilaisia. Väittäisin, että Giro on ollut selkeästi leimallisemmin italialaisten oma kisa. Siis siinä merkityksessä, että he ovat paremmin oman kisansa pankintopallia hallinneet.

Ulkomuistista olisin arvioinut, että italialaiset ovat voittaneet omista ympäriajoistaan 2/3, kun taas Tourin voitot ovat lähteneet suurinpiirtein samassa suhteessa ulkomaalaisten kyytiin.

Taulukot esiin ja laskuhommiin. Pikkusisko ensin: 98:sta Girosta vain 30 kertaa voitto on karannut isäntämaan ulkopuolelle. Eli ulkomaalaisia voittajia olikin alle 30 %. Tour on ajettu 102 kertaa ja ranskalaiset ovat voittaneet 36 kisaa eli karvan yli kolmasosan. Italialaiset ovat siten täysin ylivoimaisia kotivoittojen vertailussa.

Vertailun vuoksi kerrottakoon myös, että Tourin ensimmäinen ulkomaalainen voittaja löytyi jo seitsemännellä kerralla, sattumalta sinä samana vuonna kun ajettiin ensimmäinen Giro eli vuonna 1909. Toki Girossakin on ollut pitkään mukana ulkomaalaisia kilpailijoita, mutta italialaisten voittoputki oli katkeamaton peräti vuoteen 1950 asti. Tuolloin voittaja tuli pohjoisen rajan takaa, kun Hugo Koblet vei voiton Sveitsiin. Sveitsiläiset olivat vuonna 1950 kovassa iskussa, sillä Ferdi Kübler voitti Tourin.

Vuoroin vieraissa?

No kuinkas kansallisaarteiden ryöstäminen on siskoksilta onnistunut? Tässäkin suhteessa italialaiset näyttävät vetävän pidemmän korren. Ottavio Bottecchia voitti ensimmäisenä italialaisena Tourin vuonna 1924 ja uusi temppunsa seuraavana vuonna. Parin voiton miehiä olivat myös suuret kilpakumppanit Gino Bartali ja Fausto Coppi.

Italialaiset Tourin voittajat

1924 Ottavio Bottecchia
1925 Ottavio Bottecchia
1938 Gino Bartali
1948 Gino Bartali
1949 Fausto Coppi
1952 Fausto Coppi
1960 Gastone Nencini
1965 Felice Gimondi
1998 Marco Pantani
2014 Vincenzo Nibali

Liki joka kymmenes Tour-voitto on siis mennyt italialaisten nimiin.

pantani_jaune_rosa
Marco Pantani voitti vuonna 1998 sekä Giron että Tourin.

Vasta vuonna 1960 Jacques Anquetil oli ensimmäinen ranskalainen Giron voittaja. Toinen viisinkertainen Tour-voittaja Bernard Hinault pitää nimissään myös ranskalaisten Giro-voittojen ennätystä kolmella voitollaan. Laurent Fignonilta estettiin jo yksi voitto epärehellisyyden rajamailla olevilla tempuilla, mutta onnistui hänkin sitten vuonna 1989. Ranskalaisilta Giron voitto on siten onnistunut vain niiltä kaikkein kirkkaimmilta supertähdiltä.

Ranskalaiset Giron voittajat

1960 Jacques Anquetil
1964 Jacques Anquetil
1980 Bernard Hinault
1982 Bernard Hinault
1985 Bernard Hinault
1989 Laurent Fignon

Näin ollen Italia voittaa tämänkin erän pistein 10–6.

Sisarkateutta?

Italialaiset ovat myös ihan viime vuosinakin hallinneet omaa ympäriajoaan, mutta ranskalaiset ovat viimeksi voittaneet kotikisansa vuonna 1985!

Paraikaa ajettavan Gironkin suurin voittajasuosikki on kotimainen Vincenzo Nibali, toissavuoden Tourin voittaja ja vuoden 2013 Giron voittaja. Nibali kuuluu siihen pieneen ajajajoukkoon, joka on voittanut kaikki kolme suurta etappikisaa, sillä hän on voittanut myös Vueltan (2010).

Tämän tarkastelun myötä on helppo ymmärtää miksi ranskalaisilla on jäänyt paljon hampaankoloon Giron suhteen. Italialaiset ovat paljon paremmin pystyneet suojelemaan kisaansa. Italialaiset pyöräilyfanit, tifosit, ovat tunnetusti hyvin intohimoisesti puolustaneet omiaan ja tehneet jopa kiusaakin ulkomaalaisille kilpailijoille. Ranskalaisilla on monia tällaisia tarinoita kerrottavana… Siskoksien tappelut ovat aina niitä hurjimpia.

* * *

Lisäys 29.5.2016: Niinhän siinä kävi, ettei tänäkään vuonna voitto lähtenyt Italian ulkopuolelle, kun Nibali voitti kuin voittikin.

Mäyrän muodonmuutos – Bernard Hinault on Tourin kovin!

Näin keväällä kun pääsee ensimmäisiä kertoja ulkoiluttamaan maantiepyöräänsä, tuntee moni meistä keski-ikäisistä ja keskinkertaisista ketjunpyörittäjistä itsensä myös keskenkuntoiseksi. Pyörä ei oikein kulje siihen tahtiin ja niin helposti kuin niillä mukavilla, yhä mielessä olevilla edellisen kesän aurinkoisilla lenkeillä.

Ei kuitenkaan pidä vaipua synkkyyteen, sillä edes kaikkien aikojen kaikkein kovimmilla, suorastaan yli-inhmillisen kovilla kuskeillakaan ei kauden alku ole ollut välttämättä helppoa. Otetaan esimerkiksi Mäyrä. Le Blaireau. Bernard Hinault. Viisinkertainen Tour-voittaja.

fignon_hinault
Laurent Fignon vasemmalla, Bernard Hinault oikealla.

Laurent Fignon, joka pääsi kaksi kertaa Hinaultin valtakaudella nousemaan Pariisissa keskimmäiselle palkintopallille (kerran kun Mäyrä oli poissa, kerran hänet päihittäen), kertoo Hinaultista hauskasti loisteliaassa elämäkerrassaan Nous étions jeunes et insouciants:

»Talvella hän harjoitteli niin vähän, että saapuessaan ensimmäiselle harjoitusleirille hän näytti siltä kuin olisi pitänyt vuoden lomaa. Ylipainoa. Sanottakoon suoraan, että hän lihoi. […] Ne, jotka eivät tunteneet entuudestaan Mäyrää, kuten me silloin, todella ihmettelivät kuinka kauan kestäisi, että tästä miehestä tulisi se mikä hän oli.» (Nous étions jeunes et insouciants, s. 87.)

Kun joukkue lähti ensimmäisille lenkeille, Hinault tipahti pienimmästäkin kiihdytyksestä, hikoili kuin sika, oli ärtynyt, sätti kaikkia ja huusi että ajettiin liian kovaa. »Joo, oottepa kovia! Katotaan kolmen kuukauden päästä missä ollaan!», hän tiuskaisi. Niin, kuukauden päässä tästä Hinault voitti kevään ensimmäisen kilpailunsa, Fignon muistelee alkuaikojaan ammattilaisena.

Kova oli Mäyrän muodonmuutos siis. Fignonkaan ei kirjassaan uskalla asetaa itseään Hinaultin tasolle. Vaikka »Professori» Fignon oli parhaimmassa kunnossaan lyömätön etappikilpailija ja ansaitsi todellakin Tour- ja Giro-voittonsa, oli Hinault Fignoninkin mielestä omaa luokkaansa.

Kuinka kova Hinault oli? Kaikkien aikojen kovin Tour-kilpailija! Miksikö näin väitän? Minäpä kerron. Todistusaineisto on näet kiistaton ja vastaansanomaton. Katsotaanpa.

Bernard Hinault & Tour de France

• 8 osallistumista, joista jokaisella keltapaidassa (maillot jaune)
• 5 voittoa
• 2 toista sijaa
• 1 keskeyttäminen keltapaidassa

• 28 etappivoittoa
• 71 päivää keltapaidassa (maillot jaune)

• 1 mäkikirikilpailun voitto (pallopaita = maillot à pois)
• 1 pistekilpailun voitto (vihreä paita = maillot vert)

Hirmuinen on Hinaultin saldo myös toisista ympäriajoista:

  • Giro d’Italia: 3 osallistumista, 3 kokonaiskilpailun voittoa, 6 etappivoittoa, 28 päivää maglia rosassa. Voitti siis jokaisen osallistumansa Giron!
  • Vuelta a España: 2 osallistumista, 2 kokonaiskilpailun voittoa, 7 etappivoittoa, 12 päivää amarillopaidassa. Voitti siis molemmat Vueltansa!

Mutta palataan Tourille ja rajataan vertailu siihen. Kannibaali, kaikkien aikojen paras pyöräilijä Eddy Merckx osallistui seitsemälle Tourille: viisi voittoa, yksi kakkossija ja viimeisellä Tourillaan vuonna 1977 se kauneusvirhe eli kuudes sija. Näin ollen Hinaultin sarja seitsemästä maaliin ajatusta Tourista on parempi: 5 x 1. + 2 x 2. = 9 pistettä, jos lasketaan kuten vuosien 1905–1912 Toureilla laskettiin voittaja eli laskemalla etappien sijat yhteen. Kannibaalin saldo on siten 5 x 1. + 1 x 2. + 1 x 6. = 13 pistettä.

Entä muut viiden voiton miehet? Jacques Anquetil: saldona kahdeksasta osallistumisesta on viisi voittoa, yksi kolmas sija ja kaksi keskeyttämistä. Hämmästyttävä sarja tämäkin, mutta jää Hinaultille, sillä vain kuusi kertaa maaliin ja se niiden viiden voiton ulkopuolinen on kolmas sija, joten Mäyrä voittaa hänetkin.

Entäs Miguel Indurain, ensimmäinen viisi kertaa putkeen (1991–1995) voittanut? Indurainin rasite on se, että vaikka hän osallistui kaikkiaan kahdelletoista Tourille, olivat hänen kuusi ensimmäistä Touria surkeita. Sarja: 1985: keskeytys • 1986: keskeytys •1987: 97. • 1988: 47. • 1989: 17. • 1990: 10. Voittovuosien jälkeen vielä yksi 11. sija, joten voittojen lisäksi Indurain ei ikinä ollut kymmenettä sijaa parempi. Mäyrä on selkeästi kovempi.

Entäs Lance Armstrong? Häntä ei ehkä edes tarvisi vertailla, sillä ovathan hänen seitsemän voittoaan pyyhitty pois. Itsekin tiputan siten hänet pois, mutta katsotaan lämpimikseen toki mitä muita sijoja kolmestatoista osallistumisen mieheltä löytyy, niiden seitsemän voiton lisäksi. Se paluuvuoden 2009 kolmas sijahan on nykyään myös kolmas sija. Virallisissa tilastoissa on siten hänen kohdallaan nyt vain seuraavat merkinnät: 1993: keskeytys • 1994: keskeytys • 1995: 36. • 1996: keskeytys. Ei näillä ihan voida julistaa kaikkien aikojen Tour-ajajaksi.

Hinault on siis voittaja minun laskelmissani. No joo, katselen tässä vertailussa pelkästään kokonaiskilpailun silmälasien läpi, enkä ota huomioon Merckxin muita ansioita Tourilla. Eniten päiviä keltaisessa paidassa: 96 versus Mäyrän 73. Kannibaalilla 34 etappivoittoa vs. Mäyrän 28. Ei puhuta nyt myöskään Merckxin kolmesta vihreästä paidasta (vs. Mäyrän yksi) tai kahdesta mäkikirikilpailun voitosta (Mäyrän yksi), viidestä nyt jo lopetetun yhdistelmäkilpailun voitosta (Mäyrällä kaksi)… Jos näitä kun ynnäiltäisiin, niin Kannibaali voittaisi. Mutta ei. Pelkästään kokonaiskilpailut laskien Hinault on ykkönen! Mäyränkarvanhienosti.

Toki ei Hinaultkaan ollut täysin ylivoimainen eikä hän päässyt pääjoukossa helpolla edes tavallisten ihmisten lomakuukautena eli heinäkuussa. Pyöräilyhän ei ole monoteistinen eli yksijumalainen laji, vaan pelotonissa vaanii useita jumalallisiin suorituksiin pystyviä Titaaneja. Näille kaikille Velofilo lupaa uhrata mustettaan… tai nykyaikaisesti pikseleitään.

Vive le Tour ! Vive les Dieux du Tour ! Eläköön Tour! Eläköön Tourin Jumalat!

* * *

Lisäys: 16.6. torstain trivian aiheena oli Bernard Hinault:

Torstain Tour-trivia. Pyöräilyuransa jälkeen Bernard Hinault keskittyi lehmien jalostukseen ostamallaan maatilalla. Hän työskenteli myös Look-pyöräilymerkin hommissa sekä Tour de Francen järjestelyhommissa. Pitkään hän teki hirmuisen määrän töitä eri toimissaan, mutta häntä hieman vanhemman lankomiehen kuolema sai hänet kymmenisen vuotta sitten vähentämään työtahtiaan. Suurella intohimolla tekemänsä karjanjalostuksen hän lopetti.

Yhä edelleen hän työskentelee ASO:n eli Tourin järjestäjäorganisation leivissä, mutta uhkaa lopettaa tämän kesän (2016) Tourin jälkeen. Hinault on Tourilla ollut pitkälti PR- ja neuvotteluhommissa, mutta etappien jälkeenhän hänet on totuttu näkemään palkintojenjakoseremonioissa. Hinault on myös pitänyt ajajien puolta kehittäen kisaa heille parammaksi. Hänen ansiotaan on muun muassa se, että ruokahuolto ei tapahdu enää keskellä kyliä, missä se on vaarallista, vaan kylien jälkeen. Samoin hänen vaatimuksestaan kilpailijoilla on nykyään vähintään 10 tuntia lepoaikaa etappien välissä.

On häntä kyselty myös muihin hommiin, luomaan maailman parasta pyöräilyjoukkuettakin, mutta hän on halunnut olla Tourille uskollinen, koska Tour luotti häneen ja palkkasi hänet heti pyöräilyuransa jälkeen.

Vaihteiden kehitys ja Tour de France

Ranskan sana vitesse tarkoittaa sekä vauhtia että vaihteita. Vauhti ja vaihteet ovat molemmat kasvaneet Tourin de Francen historiassa. Ensimmäisellä Tourilla vuonna 1903 ajajilla oli käytössään vain yksi ja ainoa vaihde, viime vuodet pyörissä on ollut 22 vauhtia. Ensimmäisen Tourin voittajan Maurice Garinin keskinopeus oli 25,702 km/h, kun viime kesän voittaja Christopher Froome paineli keskarilla 39,567 km/h. Lisää vaihteita, lisää vauhtia? No, ei se niin helppoa ole, mutta toki myös tekniikka on kehittynyt ja muuttanut kisaa. Otetaan siis pieni katsaus vaihteiden historiaan Tourilla, noin vaihdevaijerista vääntäen.

Vapaus mullistaa ajamisen


Vuonna 1907
joillakin ajajilla oli käytössään uusi mullistava keksintö eli vapaaratas, joten sitä ainoaa ratasta ei täytynyt pitää pyörimässä koko aikaa. Ne joilla oli vapaaratas takapyörässään pystyivät laskettelemaan mäkeä – polkematta! – ennennäkemätöntä vauhtia, vaikka 60 km/h, jalkojaan hetken lepuuttaen. Tasaisellakin voitiin ottaa hetken iisimmin, vaikka toisen ajajan imussa, eikä kinttujen tarvinnut pyöriä herkeämättä.

Vapaarattaan tajuttiin mullistavan pyöräilyn. Mutta mitä se tekisi kilpailulle? Joidenkin mielestä vapaaratas oli kiistattomasti epäurheilullinen keksintö, eikä sitä saisi sallia kisoissa. Vapaarattaan käytöstä kiisteltiinkin vuosia. Välillä se oli kielletty tasamaan etapeilla, sillä sadistisia piirteitä osoittanut Tourin johtaja Henri Desgrange ei pitänyt ajatuksesta, että teiden jättiläisten sallittaisiin lasketella vapaa(rattaa)lla. Koko Tourin matkalla vapaarattaan käyttö sallittiin vasta 1919, mutta vastineeksi vaadittiin, että kaikkien ajajien pitää selvitä etappi alusta loppuun asti yksikseen. Ei siis mitään peesailuja ja toisten avustamista, edes saman joukkueen sisällä.

Vaihteet vaihtuvat

Jos ensimmäisen Tourin 2428 kilometriä sitkuteltiin samalla vapaarattaattomalla vaihteella alusta loppuun, jo aivan Tourin alkuvuosina keksittiin erilaisia ratkaisuja, jotta saataisiin pyörään erilaisia välityksiä ajamista, ja erityisesti tietenkin mäkien kiipeämistä helpottamaan.

Ensimmäinen systeemi oli laittaa takapyörän molemmille puolille rattaat. Kun ajaja halusi ennen pitkää mäkeä ottaa kevyemmän välityksen käyttöön, hän pysähtyi, ruuvasi takapyörän irti, käänsi sen ympäri ja ruuvasi takaisin kiinni. Et voilà ! Ei muuta kuin takaisin pyörän selkään ja mäen kimppuun. Ulkopuolinen tekninen avustus oli toki kielletty, joten ajajien syytä harjaantua mahdollisimman nopeaksi tässä vaihteenvaihto-operaatiossa. Mestariajajalta tämä homma hoitui kuulemma jopa muutamassa sekunnissa!

lechemineau
3-vaihteinen Le Chemineau -vaihde oli muutamilla ajajilla käytössä jo vuoden 1912 Tuorilla.

Ensimmäiset vaihtajat, joissa ketju siirtyi takarattaalta toiselle, olivat kolmevaihteisia. Vaikka ensimmäistä ketjuvaihteita kokeiltiin jo vuonna 1912, vasta vuonna 1925 onnistui ensimmäisen pyöräilijän ajaa läpi koko Tourin kolmevaihteisella pyörällään. Läpimurto tapahtui viimein vuonna 1937, kun 3-vaihteinen Super Champion takavaihtaja sallittiin – tai itse asiassa samanlainen vaihde asennettiin kaikkien kilpailijoiden pyöriin.

simplex_1937_superchampion
Super Champion, vuoden 1937 Tourin ainoa sallittu takavaihtaja.

Vuoden 1938 Tour-voittaja Gino Bartali kiipesi mäet kuin vuoristokauris vielä vain 4-vaihteisella pyörällään. Etuvaihtaja teki tulonsa Tourille vasta sodan jälkeen, ja vuoden 1952 mestarin Fausto Coppi sai takavaihtajaankin jo 5 vaihdetta. Eddy Merckxin valtakaudella takavaihteita oli jo kuusi, mutta seitsemään siirryttiin vasta Bernard Hinaultin valtakauden jälkeen vuonna 1986. Sitten kehitys onkin ollut ripeää: 8-vaihteiset tulivat 1988, 9-vaihteiset 1996, kymmeneen päästiin tämän vuosituhannen puolella (2003), nykyisessä 11-vaihteisessa takavaihtajassa on pysytty vuodesta 2008 lähtien.

Merkkien merkitys

Italialainen Campagnolo kehitti ensimmäisen takavaihtajansa vuonna 1930 ja se tuli markkinoille vuonna 1933. Campan vaihteilla on vuosien varrella voitettu nelisenkymmentä Touria.

Japanilainen Shimano valmisti vuonna 1956 ensimmäisen takavaihtajansa, joka oli pitkälti kopio 50-luvun Simplex-vaihtajasta. Shimanon STI-vaihdekahvat (Shimano Total Integration) mullistivat vaihdekahvojen muotoilun vuonna 1985 ja integroivat samoihin kahvoihin niin vaihde- kuin jarrukahvatkin. Viime vuodet Touria hallinnut Shimano on ollut läsnä kisassa jo 1970-luvulla, mutta ensimmäisen kerran ykköseksi Shimanon vaihteilla ajetiin vasta vuonna 1999.

Monet perinteiset merkit hävisivät vaihdemarkkinoilta 1990-luvulla: Favorit (Tsekkoslovakia), Fichtel & Sachs (Saksa), Galli (Italia), Gipiemme (Italia), Huret (Ranska), Mavic (Ranska), Simplex (France), Sturmey-Archer (Englanti), Zeus (Espanja)…

Ensimmäiset sähkövaihteet nähtiin Tourilla jo vuonna 1992, kun  ONCE ja RMO-tallit käyttivät ranskalaisen Mavicin sähkövaihteita. Todellinen läpimurto sähkövaihteille tapahtui kuitenkin paljon myöhemmin, vasta kun Shimano julkaisi Dura-Ace-sarjansa sähköisen version vuonna 2009 ja Campagnolo 11-vaihteisen EPS-sähkösarjansa vuonna 2011.

Ensimmäiset amerikkalaisvalmistaja SRAMin vaihteet nähtiin Tourilla 2000-luvulla ja ensimmäinen Tour voitto niillä saavutettiin vuonna 2009, kun moottorina oli Alberto Contador. Nyt kaikki nykyiset kolme isoa merkkiä ovat julkaisseet sähkövaihteensa, sillä ensi kesän Tourilla nähdään SRAMin uudet, langattomat eTap -sähkövaihteet AG2R La Mondiale ja Team Katusha -tallien pyörissä.

 

Vaihteiden merkkipaaluja

Taulukkoon on kerätty vaihteiden kehityksen virstanpylväitä. Kyseisen vuoden Tourin voittaja on lisätty taulukkoon antamaan osviittaa siitä minkälaiset mestarit ovat kuvatulla kalustolla ajaneet.

Vuosi vaihteet takana etuvaihteet Tourin voittaja
1903 1 takaratas (ei vapaaratasta) 1 eturatas Maurice Garin
(La Française)
1907 2 takaratasta (ilman vaihteita)
takapyörä irrtoitettiin ja käännettiin ympäri, jolloin saatiin toinen välitys käyttöön, vapaaratas
1 eturatas  Lucien Petit-Breton (Peugeot)
1911 6 takaratasta ilman vaihteita 1 eturatas Gustave Garrigou  (Alcyon)
1912 Ensimmäinen 3-vaihteinen ketjuvaihde ”Le Chemineau” käytössä joillakin yksittäisillä ajajilla 1 eturatas  Odile Defraye (Alcyon)
1925 Yksi pyöräilijä ajaa koko Tourin läpi kolmevaihteisella ”Le Chemineau” -ketjuvaihteella 1 eturatas  Ottavio Bottecchia (Automoto)
1927 4 vaihdetta ilman vaihtajaa: kaksi ratasta molemmilla puolilla, takapyörä käänettävä 1 eturatas Nicolas Frantz (Alcyon)
1937 3 vaihdetta vaihtajalla (Super Champion) käytössä kaikilla ajajilla 1 eturatas Roger Lapédie (Ranska)
1938 4 vaihdetta vaihtajalla 1 eturatas Gino Bartali (Italia)
1952 5 vaihdetta 2 eturatasta Fausto Coppi (Italia)
1969 6 vaihdetta 2 eturatasta Eddy Merckx (Faema)
1981 6 vaihdetta 3 eturatasta (Giovanni Battaglin pyörässä)  Bernard Hinault (Renault-Gitane)
1986 7 vaihdetta 2 eturatasta Greg LeMond (La Vie Claire)
1988 8 vaihdetta 2 eturatasta Pedro Delgado (Reynolds)
1996 9 vaihdetta 2 eturatasta Bjarne Riis (Telekom)
2003 10 vaihdetta 2 eturatasta Lance Armstrong (U.S. Postal Service)
2008 11 vaihdetta 2 eturatasta Carlos Sastre (Team CSC SaxoBank)
2012 11 vaihdetta (sähkövaihtajat vuodesta 2009 alkaen mukana) 2 epäsymmetristä eturatasta Bradley Wiggins (Sky Procycling)

* * *

Toki vaihteiden lisäksi on tapahtunut monenmoista muutakin tuotekehitystä. Monet nykypäivän kilpapyörien itsestäänselvyydet ovat kuitenkin melko tuoreita keksintöjä. Ajatellaan vaikka niin sanottuja automaattipolkimia eli lukkopolkimia, jotka tulevat mukaan vuonna 1984, vuonna esiintyviä 1985 elektronisia mittareita, aika-ajotankoja vuonna 1989, epäsymmetrisiä eturattaita 2004 ja viime vuosien levyjarruja. Kaikista uusista tekniikoista on ollut omat kiihkeätkin kiistansa.