Roger Lapébien syntymäpäivänä tuli mieleeni tsekata onko tälle Tour-voittajalle tehty suomenkielistä Wikipedia-sivua. Ei ollut, mutta ranskankielinen sivu oli oikein merkitty »hyväksi artikkeliksi». Lapébie ei löydy hakusanana edes kaikista Tour-sanakirjoista, mutta joissakin Tour-kirjoissa hänestä löytyy hauskoja tarinoita ja anekdootteja, joten hän on pienen kirjoitelman ansainnut. Tai oikeastaan kirjoitelman, joka käsittelee häntä sekä sitä hänen voittamaa Touria eli vuoden 1937 Touria, sillä tuolloin sattui ja tapahtui kummia oikein urakalla. Miten Lapébie voitti lopulta Tourin, jossa oli mukana ensimmäistä kertaa pyöräilyn yksi suurimmista, Gino Bartali, ja väkivahva Belgian joukkue, jonka kapteenina oli edellisvuoden voittaja Sylvère Maes? Maajoukkueteittain ajettu kisa Euroopan räjähdysherkässä poliittisessa tilanteessa nosti ristiriitoja pintaan, lopulta jopa Italian diktaattori Benito Mussolini pisti näppinsä kisaan! 

Mutta katsotaan ensin mikä mies oli tämä Lapébie ja kuinka hän oli päätynyt Ranskan joukkueen kapteeniksi.

Kuka Roger Lapébie?

Roger Lapébie syntyi Ranskan puoleisessa Baskimaassa Bayonnen kaupungissa 16. 1. 1911. Perhe muutti rautastieläisisän työn perässä Bordeaux’n seudulle, jossa Roger tulikin asumaan koko ikäänsä. Kolmilapsisen perheen keskimäinen Roger oli nuorena urheilullinen ja harjoitteli juoksua. Hän oli oppisopimuksella peilitehtaassa, jossa hänen pyöräilyä harrastava oppipoikatoverinsa innosti 14-vuotiasta Rogeria ottamaan osaa paikallisella radalla ajettavaan nopeuskilpailuun. Roger otti osaa kisaan. Ja voitti. Seuraavana vuonna Roger päätti vaihtaa juoksun pyöräilyyn ja otti osaa radalla ajettavaan nuorten nopeuskilpailuun »La Médaille». Taas hän voitti kisan, mutta hänet disktattiin, sillä paljastui, että hän oli valehdellut ikänsä. Kisan alaikäraja oli 16, mutta Lapébie oli vasta 15-vuotias. Eikös nuori Lance Armstrong käyttänyt samaa taktiikkaa, että pääsi osallistumaan triathlonkisaan?

Lapébie hankki kisalisenssin. Hän ajoi ensin radalla, mutta pari vuotta myöhemmin alkoi harjoitella myös maantieajoa. Kisamenestyksiä tuli niin radalta kuin maantieltäkin, joten vuonna 1931 hän pääsi vaihtamaan aikansa kovimpaan amatööriseuraan Vélo Club de Levallois. Heti seuraavana vuonna Lapébie pääsi ammattilaiseksi La Française -talliin. Ensimmäisen ammattilaiskaudenkin tulokset olivat sen verran hyviä, että hänet valittiin ajamaan vuoden 1932 Tour de Francea Ranskan joukkueen kapteenin André Leduqcin apuajajana. 

Vuodesta 1930 alkaen Tour oli ajettu pyörävalmistajien sponsoroimien tallien sijaan maajoukkueittain. Tourin johtaja Henri Desgrange oli kyllästynyt tallien valtaan, joten sääntöjä rukattiin niin, että kilpailijat ajoivat kahdeksan ajajan maajoukkueittain. Kisajärjestäjä antoi kaikille ajajille samanlaiset ajopelit sekä maksoi heidän kulunsa. Maajoukkueiden ajajien lisäksi mukaan pääsi myös »tourist-routier»-nimikkeellä ajaneita itsenäisiä kilpailijoita, jotka maksoivat itse kaikki kulunsa. Maajoukkueittain Tour ajettiin vuodesta 1930 aina vuoteen 1961 asti (sodan vuoksi kisaa ei ajettu 1940–1946).

Lapébie hoiti vuoden 1932 Tourilla maajoukkueen apuajajan hommansa mallikkaasti, sillä kapteeni Leduqc voitti Tourin. Leduqcille tämä oli hänen toinen kokonaiskilpailun voittonsa. Lapébie voitti samalla ensimmäisen Tour-etappinsa sekä sijoittui kokonaiskisassa sijalle 23. 

Seuraavaksi kaudeksi Lapébie siirtyi Alcyonin, toisen aikansa huipputallin, leipiin. Hän voitti useita kilpailuja, ehkä kauden 1933 komein saavutus oli Ranskan maantiepyöräilyn mestaruus. Seuraavana vuonna hän ylitti Paris–Roubaix-kisan maaliviivan ensimmäisenä, mutta hänet hylättiin luvattoman pyöränvaihdon vuoksi. Lapébielta oli hajonnut rengas, joten hän oli jatkanut matkaa katsojalta lainaamallaan pyörällä – ja sehän ei ollut sallittua. Kesällä Lapébien oma pyörä kulki taas kovaa, sillä vuoden 1934 Tourilla hän voitti viisi etappia ja nousi kokonaiskilpailussa kolmannelle sijalle.

Vuodet 1935–1936 olivat sitten hankalampia, sillä hänelle sattui kaatumisia ja sairasteluja, eikä menestystä oikein tullut. Vuoden 1935 Tourin hän joutui keskeyttämään, seuraavana vuonna häntä ei huonon kisamenestyksen takia edes valittu Ranskan joukkueeseen. 

Tour 1937: Petollisen rauhan Tour

Vuoden 1937 Tourille tuli taas uudistuksia, joista pienin ei ollut vaihtajan salliminen. Kisa isä Desgrange oli pitkään jarruttanut takavaihtajien sallimista, joten kisa oli ajettu vaihteettomilla pyörillä, joista takakiekon iroittamalla ja kääntämällä sai kuitenkin hieman erikokoisen takarattaan käyttön ja näin mäkien kanssa painiminen oli aavistuksen verran helpompaa. Mutta nyt kisan uutena johtajana aloittanut Jacques Goddet antoi periksi maailman muuttumiselle. Kaikkien kilpailijoiden L’Auto-merkkisissä keltaisissa pyörissä oli kolmivaihteinen Super-Champion-takavaihtaja. Itse asiassa pyörät vain näyttivät samanlaisilta, sillä joukkueiden pyörät oli vain maalattu keltaisiksi ja niiden merkiksi oli vaihdettu L’Auto.

Eurooppa oli poliittisen epävarmuuden kourissa: Pyreneiden toisella puolen Espanjassa käytiin sisällissotaa, Reinin toisella puolen natsit nostivat painetta naapurienkin suuntaan, Alppien takana Italiassa Mussolini oli aloittanut sotaseikkailunsa. Kansojen välillä oli jännitteitä, mutta sisäisiäkin jännitteitä riitti myös Ranskassa, siitä esimerkkinä kansallisen rintaman hallituksen kaatuminen juuri kahdeksan päivää ennen Tourin alkua. 

Italia oli Etiopian sotaretkensä vuoksi jättänyt vuoden 1936 Tourin väliin, mutta nyt Mussolini halusi osoittaa Italian suuruutta myös Tourilla, olihan Italialla mahdollisuus saada squadraansa mukaan myös pyöräilymaailman uusi kiintotähti, jo kaksi Giroa voittanut, mutta vain 23-vuotias Gino Bartali. Bartali oli kuitenkin ollut vakavassa keuhkokuumeessa, eikä lääkäri ollut suositellut hänelle edes hieman ennen Touria ajetulle Girolle osallistumista. Bartali oli kuitenkin tehnyt Italian ympäriajon – ja voittanut sen. Lääkärinsä mukaan tämä oli kuitenkin ollut jo tulella leikkimistä, joten Tourin ajaminen vielä perään olisi taannut varman takapakin sairaudesta toipumiselle. Eihän tuohon aikaan ollut edes antibiootteja keuhkokuumeen taltuttamiseen, siksi sairaus oli todella vakava uhka, jopa kuolemanvakava, eikä siitä toipumisen kanssa ollut leikkimistä. Bartalin osallistumisen epävarmuutta lisäsi vielä poliittinen ja uskonnollinen vääntö, sillä fasistit eivät katsoneet hyvällä Bartalin katolilaisuutta ja yhteyksiä Azione Cattolica -järjestöön. Viimein Bartali, myös lempinimellä »Harras»-tunnettu, suostui ylittämään Rubikonin ja johtamaan joukkueensa Tourin valloitukselle – mutta yhtenäinen ei italialaisten joukkio ollut.

Belgialaiset jyrää meitin

Ranskalaiset ja belgialaiset olivat hallinneet Touria edelliset vuodet, joten molemmat halusivat saada lähtöviivalle voittavan ja samaan hiileen puhaltavan ryhmän. Ranskalaisilla oli kuitenkin ongelmia joukkueensa kanssa, sillä matkaan ei saatu kaksinkertaisia Tour-voittajia Antonin Magnea eikä André Leducqia. Myös Lapébie harkitsi lähteekö kisaan, sillä hän oli pitkään kärsinyt lannenikaman pullistumasta, joka vaivasi häntä erityisesti mäkiä kiivetessä. Lääkärit suosittelivat kirurgisia toimenpiteitä, ja lehdistö lisäsi vettä myllyyn epäilemällä, että kannattaako Ranskan joukkueeseen ottaa ajajaa, joka ei ehkä selviydy vuoristoista.

Lähtöviivalle saatiin lopulta niin Bartali kuin Lapébiekin. 30. 6. 1937 Pariisista starttasi 98 ajajaa, joista 31 kisaili yksistään, 67 kilpailijaa edusti yhdeksän eri maajoukkueen värejä. Tällä kertaa reitti oli 4415 km. Ainoa kurvaus ulkomaille oli Geneveen, tuohon »rauhan kaupunkiin».

Belgialla oli asettaa kisaan väkivahva kymmenikkö, olihan mukana myös edellisvuoden voittaja Sylvère Maes. Vuodesta 1930 lähtien Tour oli siis ajettu maajoukkueittain, jolloin yksi Desgrangesin sääntömuutokselle asetettu tavoite oli saavutettu: ranskalaisia nousi korkeimmalle palkintokorokkeelle, tulipa alkuun oikein viiden vuoden voittoputki. 1930 voittaja oli André Leducq, 1931 Antonin Magne, 1932 toista kertaa Leducq, 1933 Georges Speicher, 1934 Magne toisen kerran. Sitten tuli belgialaisten vuoro. Ensin Romain Maes voitti 1935, seuraavana vuonna Sylvère Maes. On melkoinen Tourin historian oikku, että kahtena peräkkäisenä vuotena voittajalla on sama kansalaisuus ja sukunimi, mutta he eivät ole mitään sukua keskenään.

Toscanan leijona näyttää kyntensä

Ympäriajon alussa keltapaita vaihtoi omistajaa tiheään. Ensin sen puki päällensä luxemburgilainen Jean Majerus, sitten belgialainen Marcel Kint, sen jälkeen saksalainen Erich Bautz kantoi paitaa Alpeille asti. Alpeilla Gino Bartali näytti kykynsä. Grenobleen päättyneellä seitsemännellä etapilla Bartali tiputti muut kisan korkeimman vuoren – joka oli taas kerran mahtava Col du Galibier (2556 m) – valloituksessa ja siirtyi kisan kärkeen. L’Auto-lehti kirjoitti: »Bartalia ei saada ikinä kiinni … päin vastoin hän tulee lisäämään johtoaan jokaisella vuoristoetapilla.»

23-vuotiaan »Toscanan leijonan» kyvyt mäkimiehenä tulivat todistettua nyt myös Ranskassa, jossa pantiin heti merkille miehen voima tehdä useita iskuja mäessä. Georges »Papy» Briquet, »radioreporterien kuningas», kuvaili Bartalia: »Italialaisen tyyli on merkillinen, siitä tulee mieleen czardaksen rytmi: [Csárdás on unkarilainen musiikki- ja tanssityyli, jolle on tyypillistä tempon vaihtelu: se alkaa hitaasti, mutta loppua kohti kiihtyy nopeaksi] hitaita vaiheita hyvin pehmeästi, ja äkkinäisiä sprinttejä, entisaikojen Henri Pélissierin tyyliin, jotka saavat hänet ravistelemaan pyöräänsä joka suuntaan.» Bartalin kerrotaan pystyneen jyrkässä mäessä vaihtamaan isommalle välitykselle, kun taas muut joutuivat pistämään silmään pienempää vaihdetta, joten muut jäivät kuin seisomaan. »Vuoristo on voimaton häntä vastaan», kirjoitti Petit Parisien -lehti.

Bartali tyrmätään

Mutta heti ensimmäisen etappivoiton jälkeen fortuna käänsi selkänsä Bartalille. Edes Bartalin ajopaidan taskussa aina pitämä pymimyksen (Jeesus-lapsen Teresan) kuva ei tällä kertaa häntä suojellut kaatumiselta. Keltapaidassa ajanut Bartali sai päivän ensimmäisen mäen päällä jaetut hyvityssekunnit, mutta sen jälkeen saksalainen Otto Weckerling iski karkuun. Noin kolmenkymmenen ajajan porukka ajoi häntä takaa. Sitten alkoi sataa. Pölyinen tie muuttui luistinradaksi. Gino lasketteli joukkuetoverinsa Giulio Rossin perässä, mutta juuri kun tie kaventui ylittääkseen Colau-joen, Rossi kaatui. Bartali yritti väistää, mutta hän törmäsi sillan reunaan, lensi kertoman mukaan kolmen metrin korkeuteen ja siitä suoraan kivikkoiseen ja jääkylmään alppipuroon. Pari muutakin italialaista kaatui samaan kasaan. Yksi heistä ryntäsi puroon katsomaan kuinka kapteenin kävi. Verta vuosi Bartalin polvesta ja kädestä, ja hän oli saanut aimo tällin keuhkoihinsa. Bartali oli tyrmätty, hänen oli vaikea hengittää. Hänet autettiin ylös tielle ja pyöränsä selkään, ja joukkuetoverit tuuppasivat häntä eteenpäin. Rossille kävi vielä huonommin, sillä hänet vietiin ambulanssilla sairaalaan – hänen Tourinsa oli ohi.

Italian fasistihallinto oli Italian pyöräilyliiton kautta painostanut Bartalia lähtemään Tourille, joten Bartalin oman kunnian lisäksi kyseessä olivat isommat asiat. Fasistit ihannoivat maskuliinisuutta ja urheilumenestystä, mutta vuoden 1932 Los Angelesin loistavan olympiamenestyksen jälkeen fasistimaan urheilumenestys oli laskussa; saksalaisetkin onnistuivat kotikisoissaan Berliinissä 1936 saamaan neljä kertaa enemmän mitaleja kuin italialaiset. Nyt Il Duce janosi uutta italialaista urheilusankaria, joka toisi heille kunniaa voittamalla maailman suurimman pyöräilykilpailun. Ihan hevillä Bartali ei voisi kisaa jättää kesken. 

Etappia oli vielä jäljellä kolmisenkymmentä kilometriä, mutta Bartali taisteli joukkueensa avustamana maaliin asti. Bartalin keltapaita oli veren ja mudan peitossa, kun hän saapui Briançoniin. Hän oli yhä kisan johdossa, vaikka menetti onnettomuudessa jotain yhdeksisen minuuttia. Tohtori Marcel Petit on tullut kaupunkiin varta vasten tutkimaan mestariajajan vammoja: »Gino, sinulla ei ole mitään poikki. Tarvitset vain lepoa.» Illalla Bartali laskeutui hotellihuoneestaan illalliselle ja väitti voivansa paremmin: »Huomenna näytän heille kuka olen. Kisa jatkuu.» Seuraavana päivänä edessä oli kolme kovaa kukkulaa: Izoard, Vars ja Allos! Kaikki kolme ovat nykymittapuun mukaan hors catégorie -mäkiä eli kaikkein raatelevimpia.

Mutta Bartali nukkui yönsä huonosti. Aamulla hän heräsi 39 asteen kuumeeseen, hengitti vaivalloisesti ja yski. Petit Journalin erikoiskirjeenvaihtaja Robert Bré näki miehen olemuksessa muutoksen: »Gino kärsii, tämä näkyy hänen kasvoistaan, jotka ovat menettäneet edellisten päivien kauniin seesteisyytensä.» Päivän etappi oli tuskaa. Bartalilla ei ole jalkoja eikä keuhkoja ajaa mäkiä omaan tyyliinsä. Col d’Izoardin jälkeen eroa kärkijoukkoon oli jo kuusi minuuttia, Col de Varsin jälkeen 10 minuuttia, Col d’Allosin jälkeen 14 minuuttia. Roger Lapédie voitti etapin, Maes taas nappasi keltapaidan. Bartali rahjusti maaliin 22 minuuttia voittajan jälkeen, mutta ei ollut valmis luovuttamaan: »En ole vielä hävinnyt Touria, tulen kostamaan Pyreneillä.»

Hieman aikaa palautua Bartalille toi Dignessä vietetty lepopäivä. Gino kamppaili 251 km etapin Dignestä Nizzaan, jonka jälkeen oli jälleen lepopäivä Nizzassa. Tuona kesänä Tourilla oli kaikkiaan kuusi lepopäivää, joten oltiin vielä kaukana nykyformaatista, jossa on vain kaksi lepopäivää ja 21 kisapäivää/etappia. Aikanaan lähtöjä saattoi olla kaksi tai kolmekin päivässä, kun päivän etappi oli jaettu osiin. Näin oli myös Nizzasta lähdettäessä: ensin aamulla Nizzasta Touloniin 169 kilomerin normaali etappi, sitten iltapäivällä 65 kilometrin joukkueaika-ajo Toulonista Marseilleen. Bartali selvisi tästäkin päivästä ja vaikutti koko ajan ajavan paremmin, vaikka hän oli jäänyt jo 17 minuuttia kisan johtajalle Maesille.

Mutta sitten Roomasta tulee korkealta tasolta käsky. Il Duce ei kestäny ajatusta, että Bartali voisi saattaa iltalialaiset häpeään häviämällä Ranskanmaalla. Bartali pakotettiin jättämään kisa kesken. Hän oli raivona, sillä politiikka tuhosi hänen kisansa. Fasistien politiikka, jonka kanssa hän ei halunnut olla missään tekemisissä. Vuosia myöhemmin fasistivallan jo kukistuttua Bartali epäili, että käsky jättää kisa kesken oli poliittisesti motivoitu, sillä hän ei ollut fasistipuolueen jäsen, eikä koskaan pukeutunut puolueen mustaan paitaan. Jälkikäteen hän myös kuvasi tapahtumaa uransa suurimmaksi epäoikeudenmukaisuudeksi. Toisaalta voi kysyä, myötävaikuttiko tämä peli siihen, että Bartali toisen maailmansodan aikana uhmasi fasisti hallintoa. Vasta Bartalin kuoleman jälkeen tietoisuuteen tuli, että hän pelasti noin kahdeksansadan juutalaisen hengen, kun hän »harjoituslenkeillään» salakuljetti heille väärennettyjä papereita ja auttoi heitä pakenemaan keskitysleirille lähettämiseltä.

Ennen kuin Bartali hyppäsi junaan Marseillesin Saint-Charlesin juna-asemalla, hän kävi tapaamassa Tourin vanhaa »Pomoa», Henri Desgrangesia, jolle hän selitti syyn keskeyttämiseensä. Liikuttunut Desgranges taputtaa Bartalia olalle ja virkkoi: »Gino, olet hyvä ja rohkea poika! Olet myös ensimmäinen, joka tulee tervehtimään minua ennen kuin jättää Tourin. Olen tyytyväinen, että käännyitte puoleeni. Ensi vuonna näemme uudestaan, ja silloin kannatte keltaisen paidan aina Pariisiin asti.»

Desgranges ei ollut ainoa, joka mielestä Bartali voittaisi seuraavan vuoden kisan. Mussolini määräsi Bartalin jättämään vuoden 1938 Giron väliin ja ajamaan vain Tourin. Nyt oli pakko voittaa, il Duce määräsi!

Sabotaasi!

Alpeilla näytti siltä, että Bartali tulisi menemään menojaan, mutta nyt kisa kääntyi kahden kaupaksi, jossa vastakkain olivat edellisvuoden voittaja belgialainen Maes ja ranskalaisten kapteeni Lapébie. Molemmilla oli vahvat joukkueet tukemaan, mutta belgialaiset olivat osoittautuneet vahvimmiksi joukkueaika-ajossa. Alkoi näyttää siltä, että belgialaisten aika-ajon höyryjyrä tekee hakkelusta kotijoukkueesta. Henri Desgrange puuttuu peliin ja vaihtaa sääntöjä lennosta: hän poistaa kisasta loput joukkueaika-ajot! Hetkinen. Eikös tällä Tourilla johtajana pitänyt olla Goddet? Desgrange piti kuitenkin Tourin karavaanin ohjaksia, eikä tarjonnut edes mitään selitystä tälle muutokselle, joka ei alkuunkaan miellytä belgialaisia.

Viidettätoista etappia Luchonista Paun kaupunkiin kutsuttiin »Kuoleman kierrokseksi», sillä kilpaijoiden oli ylitettävä neljä vuorta: Peyresourde (1569 m), Aspin (1489 m), Tourmalet (2115 m) ja Aubisque (1710 m). Tämä viimeinen raateleva vuoristoetappi ratkaisisi melko varmasti Tourin, tai ainakin sen voisi helposti hävitä näihin mäkiin. Lapébie oli 1 min 23 Maesin perässä kokonaiskilpailussa. Ranskalaiset pelkäsivät, että belgialaiset voisivat yrittää iskeä heti etapin alussa, koska he eivät enää voineet laskea saavansa lisäetumatkaa joukkeaika-ajoissa, olihan ne pyyhitty kisaohjelmasta. Lapébie ei ollut mikään pieni ja hentoinen vuoristokauris, vaan isompilihaksempi tasamaaspesialisti (rouleur) tai jopa kirimies (sprinteur). Hän tarvitsi hieman aikaa, että sai koneensa käyntiin. Etappi alkoi Luchonista melkein suoraan Peyresourden mäkeen, joten miten Lapébie saatiin lämpimäksi ennen kuin belgialaisten juna katoaisi nousun kurveihin?

Toinen uutuus vuoden 1937 Tourilla oli se, että joukkueilla oli tekninen johtaja, jota nykytermein kutsuttaisiin sporttipäälliköksi (directeur sportif). Ranskan joukkueen johtajan nimeämisessä Desgrangesilla oli tietenkin näppinsä pelissä, sillä hän oli käsin poiminut tehtävään Jean Leuilliot’n, joka oli nykyään journalisti, mutta nuorena kisaillut; voittanut opiskelijoiden Ranskan mestaruudenkin. Leuilliot keksi joukkueen illallisella lääkkeen. Hän ehdotti tallilleen jotain ihan ennenkuulumatonta metodia: joukkue lähtisi ennen etapin alkua ajamaan parinkymmenen kilometrin lämmittelylenkin. Kuudelta aamulla ranskalaiset suuntasivat Saint-Gaudensin suuntaan vähitellen tahtia kiristäen. Äkkiä Roger Lapébie on ojassa. Hölmistynyt ajaja selviää pintavaurioilla, mutta hänen pyöränsä näyttää oudolta. Ohjaustanko roikkuu jarruvaijereiden varassa. Pyörää tutkitaan tarkemmin, jolloin huomataan, että ohjaustanko on poikki ja siinä näkyy selkeästi sahauksen jälkiä! Joku on sabotoinut hänen pyöränsä. Lapébie on raivona. Hän huutaa: »Kuka on tehnyt tämän? Tuokaa se tänne! Tapan sen!» 

Lenkillä oli mukana Rogerin pikkuveli Guy, pyöräilijä hänkin, edellisvuoden olympiavoittaja, joka oli tullut Bordeaux’ta joukkuetta tapaamaan. Roger otti pikkuveljensä pyörän ja vihasta kiehuva joukkue lähti ajamaan takaisin Luchoniin. Hetkeä myöhemmin joukkue oli jo lähtöviivalla, Lapébiellekin saatiin uusi pyörä, mutta siihen ei ehditty asentaa pullotelineitä. Ranskan joukkue janosi saada syyllisen selville, mutta ei häntä ennen starttia saatu selville. Myöhemmin paljastui, että teon takana oli Alcyon-tallin leivissä ollut mekaanikko, joka on sitä kautta valittu Tourille Ranskan joukkueen mekaanikoksi. Vaikka hän oli belgialainen!

Lapébien katkeaminen ja mäkistartti

Ilman pullotelineitä matkaan lähteneellä Lapébiella oli kone kuumana jo heti paukusta, mutta häneltä loppui juoma heti Peyresourden nousussa. Säännöt kielsivät joukkuetovereiden pulloista juomisen tai toiselle pullon antamisen. Lapébien oli löydettävä vetensä matkan varrelta, mutta Peyresourden mäessä ei ole tien poskessa yhtään lähdettä tai puroa. Seuraava nousu oli Col d’Aspin, jossa tilanne oli sama. Tourmalet’n pitkää nousua ajaessa Lapébie oli jo niin sekaisin ja harhainen, ettei hän edes nähnyt puroja. Mäen alkupäässä hänen oli pakko pysähtyä hengähtämään. Perässä ajanut lehdistöauto pysähtyi hänen vierelleen, jolloin Lapébie näki autossa Gaston Bénacin, »urheilujournalistien kuninkaan», lisäksi kaksinkertaisen Tour-voittajan Antonin Magnen, joka ei siis ollut tämän vuoden kisassa mukana. Lapébie kysyi hädissään mestari »Toninilta» neuvoa: »Olen ihan puhki, Tonin, mitä minun täytyy tehdä?» Magne katsoi vain stooalaisesti eteensä eikä sanonut mitään, ei sanaakaan. Bénac neuvoi Lapébia ajattelemaan vaimoaan, ja tytärtään, ja toista tulossa olevaa lastaan. Lapébie lähti uudelleen kiipeämään rinnettä. Yhä edelleenkään hänellä ei kulkenut yhtään paremmin. »Tourmalet’lla en tunne enää mitään. Olen lopussa, tuskan lamaannuttama, en pysty mihinkään. Minulle tapahtuu jotain kauheaa. Haluan keskeyttää. Haluan kadota. Heittäytyä tyhjyyteen pyöräni kanssa. Kuruun…»¹ 

Erään tiukan mutkan jälkeen hän tunnisti tien poskessa taas tutut kasvot: Félix Lévitan, urheilujournalisti hänkin, josta myöhemmin oli tuleva myös Tour de Francen nokkamies. Herrojen katseet kohtaavat, mutta ei eivät sano toisilleen mitään. Lévitan ymmärtää Lapébien tuskan. Hän juoksee ja työntää kaksin käsin voipunutta ajajaa mäkeä ylöspäin. Pitkään. Mutkan takia kukaan ei näe tätä vilppiä. »Tämä tuuppaaminen, ja läheisen vesiputouksen raikkaus, sen pärskeet, kaikki tämä antoi minulle uutta intoa. Tästä hetkestä lähtien lähdin uudestaan käyntiin, aloin metsästää belgialaisten mustapaitojen joukkuetta.» Lapébie oli yhä mukana taistelemassa voitosta.

Kymmenen vuotta myöhemmin Lapébie muisteli kisaa jopa niin, että sabotaasin ansiosta hän voitti kisan: »Jean Leulliot neuvoi meitä ajamaan parinkymmenen kilometrin lämmittelylenkin ennen lähtöä. Lähdimme hyvinkin lenkille, mutta parin kilometrin jälkeen sinkouduin ojaan. Ohjainkannatintani oli sahattu. Jos en olisi tehnyt tätä lenkkiä, Tourini olisi ollut ohi. Ajatelkaa myöskin millaisen raivon vallassa olin. Toki raivostani huolimatta menetin asemiani Peyresourdella ja Aspinilla. Mutta taistelin kaikin voimin, koska halusin kostaa. Tourmalet’lla kokemani uskonpuutteen jälkeen toivuin. Pistin kaiken peliin alamäessä. Sain kuin sainkin Sylvère Maesin ja Mario Vicinin selät näkyviini Aubisquen juurella. Sen jälkeen ei eivät enää pystyneet minua tiputtamaan, ja voitin etapin Paussa; sain vielä joitakin sekunteja etua. Henri Desgrange antoi minulle aikasakkoa, koska otin vastaan muonitusta Aubisquella. Tämä lietsoi mielipiteitä, ja belgialaiset, joille vihellettiin ja buuattiin Pau–Bordeaux-etapilla, tunsivat pelin olleen menetetyn ja jättivät kisan kesken. Tällä tavalla ja tästä syystä voitin.»²

Sakkoja satelee

Jos Lévitanin tuuppaus saattoikin jäädä kisan komissaareilta näkemättä, se ei ollut ainoa laatuaan. Kaikkiaan tällä etapilla jaettiin 18 sakkoa sääntöjen vastaisista ajajien tönäämisistä. Lapébie sai yhteensä minuutin ja 30 sekuntia aikasakkoa. Minuutin aikasakkoa ja 100 frangia rahasakkoa siitä, että hän kolmeen otteeseen otti vastaan jotakin muonitusta Aubisquen mäessä, sekä 30 sakkosekuntia ja sata frangia sakkoa siitä, että häntä oli toistuvasti tuupattu. Lapébie protestoi: »Mitä minä sille voin jos yleisö tönää minua, kyllä se tönää muitakin. En ole koskaan pyytänyt tönäämistä.» Aiemmin mainittu Gaston Bénac kertoi lehdessä lieventäviä asianhaaroja: »Näimme kun hän ytitti lyödä häntä tönääviä katsojia sekä meni valittamaan tästä komissaareille.» Keltapaita Sylvère Maes esitti vielä kovempia syytöksiä, sillä hän väitti, että Lapébie olisi roikkunut Aubisquen nousussa kiinni autoissa. Tästä ei ollut mainintaa komissaarien raportissa, joten mene ja tiedä. Myös toiseen suuntaan oli syytöksiä, joita ei pystytty todistamaan: Belgian rekisterissä olleen auton oli nähty ravitsevan belgialaiskuskeja, tai maajoukkueen ulkopuolisten, yksittäisten belgialaisajajien auttaneen Maesia jne. 

Ranskalaisyleisön mielestä italialainen ja belgialainen tuomari olivat koko ajan kytänneet vain Lapébien tekemisiä ja katsoneet läpi silmiensä muiden tekemisiä. Paikallinen media löi vettä huhumyllyyn julkaisemalla komissaarien autojen rekisterinumerot. Seuraavalla etapilla Pausta Bordeaux’hon mielenosoittajat pysäyttivätkin komissaarien auton ja heittivät heidän päälleen sangollisia vettä, vaikka tuomarit olivat yrittäneet piiloutua tekopartojen taakse. Yleisö buuasi ja vihelsi, iskujakin vaihdettiin, itse Desgranges joutui lähtemään postiauton kyydissä pakoon. 

Belgialaisten ajajien päälle heiteltiin etapilla niin paperitolloja kuin pippuriakin, jopa kiviä. Olipa joku hajottanut belgialaisen Albertin Disseaux’n etukiekonkin tunkemalla kepin pinnojen väliin. Poliisia tarvittiin pelastamaan Disseaux väkijoukon kynsistä, Maes taas sai viime hetkellä väistettyä häntä kohti heitettyn murikan. Jo edellisenä yönä väkijoukko oli yrittänyt mölytä belgialaisten hotellin ulkopuolella, jotta kilpailijat eivät saisi unta. Maes oli halunnut ajaa etapin ilman keltaista paitaa, ettei häntä olisi huomattu niin helposti, sillä hän oli aavistanut väkijoukon kostonhimon.

Sisällissotaa muistuttavassa tilanteessa kisa lähestyi Bordeaux’ta, ja sai yhä sekavampia käänteitä, joita kuvataan eri lähteissä eri tavalla – kuinkas muutenkaan. Lapébie yritti iskeä karkuun. Yksi lähde kertoo, että Lapébie pääsi puhjahtamaan tasoristeyksestä juuri ennen junaa, kun taas toisen kertoman mukaan puomi laskeutui mystisesti juuri silloin kun Maes lähestyi raiteita. Eräässä lähteessä sanotaan Lapébien pujahtaneen puomin ali, mutta Maesin yrittäessä samaa olisi rautatieläinen käynyt häntä kurkusta kiinni ja estänyt etenemisen – mitään junaa ollut näkynyt. Joka tapuksessa Lapébie pääsi karkuun ja ehti maaliin 1 min 38 s ennen Maesia. Matkalla Maes oli kärsinyt myös rengasrikosta. Nyt kisaorganisaatio langetti puolestaan hänelle 15 sekuntin aikasakon, koska kaksi belgialaista maajoukkueen ulkopuolella ajavaa kilpailijaa olivat avustaneet Maesia rengasrikon jälkeen.

Melkoinen kaaos. Vaikka Maes oli yhä niukasti kisan kärjessä, belgialaiset olivat joka tapauksessa saaneet tarpeekseen. He päättävät lähteä kotiin! Belgialainen lehdistö teki samoin, järjestäjien temppuilu ja kaikin puolin kiihkeä tunnelma sai nyt riittää. Bartali hyppäsi junaan Marseillesta pari päivää aiemmin, nyt koko Belgian joukkue nousi junaan Bordeaux’sta.

Ranska varmistaa voiton

Lapébie oli vahva rouleur-tyyppinen ajaja, jolle sopi tasamaan etapit, mutta myös kova sprintteri, joten  joten hän uskoi, että olisi voittanut kisan myös ilman Maesin vetäytymistä: »Belgialaisten keskeyttäminen turhautti minua, koska se riisti minulta täydellisemmän ja vakuuttavamman voiton, sillä minulla oli todellakin resursseja lyödä Sylvère Maes reilusti.»³

Jean Leulliot oli asialleen omistautunut sporttipäällikkö. Viimeistä edellinen (puoli)etappi 19B oli 59 km pitkä henkilökohtainen aika-ajo. Leulliot oli tutustunut reittiin etukäteen, joten hänellä oli Lapébielle selvät nuotit. Hän kailotti megafonilla Lapébien takaa autosta ohjeita tyyliin: »Roger, laita 15 … huomio, pieni ylämäki, vaihda 19 … sadan metrin päästä vaarallinen mutka…» [Numerot viittaavat takarattaan hampaiden määrään.]  Desgranges ei taaskaan ollut innostunut uusista metodeista. Hän kirjoitti L’Auto-lehteensä: »Leulliot muunsi ajajan robotiksi. Hän tappoi urheilijan järjenkäytön.» Näin siis kauan ennen nykyisiä korvanappeja. 

Toinen Leulliotin oivallus koski vaihteita. Takavaihtaja oli nyt siis kaikille sallittu ja kolmivaihteinen. Leulliot tutki tarkkaan sääntöjä, joissa ei ollut kielletty laittaa myös kiekon toiselle puolelle kolmen vaihteen pakka, samaan tyyliin kun aiemmin oli ollut yksi vaihde kiekon molemmilla puolilla. Näin ranskalaisilla oli käytössään 2 x 3 vaihdetta. Belgialaisia harmitti, he eivät olleet asiaa hoksanneet, mutta valittaminen ei auttanut, sillä säännöissä ei ollut moista kielletty. Ranska voittikin myös maajoukkueiden välisen joukkuekisan, toisena Italia, kolmantena Saksa, Sveitsi nelosena, Espanja jäi vitoseksi, Luxembourg oli kuudentena. Sen verran Desgrangesia harmitti, ettei voinut sääntöjen nojalla Leulliot’ta näpäyttää ja vaikka pudottaa Lapébieta alemmas tulosluettelossa, että hän päätti sulkea Lapébien jo etukäteen ulos seuraavan vuoden Tourilta! Keltapaidalla ei ollut mahdollisuutta puolustaa voittoaan.

Roger Lapébie taitaa yhä olla ainoa Tour de Francen voittanut vegetaristi? Ainakin hän oli ensimmäinen vaihteilla Tourin voittanut ajaja. Hän loukkasi vuonna 1939 polvensa vakavasti kaatuessaan Bordeaux–Pariisi-klassikon maaliintulon rytäkässä, siihen loppui hänen ammattilaisuransa. Guy Lapébie, Rogerin nuorempi veli, oli vuoden 1938 Tour de Francen kolmas. Rogerin poika Christian ja Guyn poika Serge tekivät myös ammattilaisuran pyöräilijänä. Roger Lapédie kuoli Pessacissa Bordeaux’n kyljessä 11.10.1996.

Viitteet

1. Laborde, Le Tour de France dans les Pyrénées, s. 58–59.
2. Miroir Sprint, juin 1948, numéro spécial Tour de France, s. 21.
3. Augendre, Petites histoires secrètes du Tour, s. 233.

Lähteet

Jacques Augendre, Petites histoires secrètes du Tour. Solar Editions 2015.

Pierre Carrey, Légendes du Tour de France – 100 ans de Pyrénées. Editions Grimal 2010.

Thierry Cazeneuve & Pierre Chany, La Fabuleuse Histoire du Tour de France. Éditions de la Martinière 2011.

Aili McConnor & Andres McConnon, Road to Valour: Gino Bartali, Tour de France Legend and Italy’s Secret World War Two Hero. Weidenfeld & Nicolson 2012.

Christian-Louis Eclimont, Le Tour de France en 100 histoires extraordinaires. Éditions First-Gründ 2013.

Christian Laborde, Le Tour de France dans les Pyrénées de 1910 à Lance Armstrong. Le Cherche Midi 2010.

Jean-Pierre de Mondenard, Tour de France – Histoires extraordinaires de géants de la route. Hugo & Sport 2012.

Jean-Paul Ollivier, 100 Tours de France – Exploits, drames & légendes. Éditions Palantines 2012. 

Jean-Paul Vespini, Gino le Juste: Bartali, une autre histoire de l’Italie. Éditions Pas d’oiseau 2014.

Vuoden 1937 Tourin tuloksia:
https://www.procyclingstats.com/race/tour-de-france/1937

Gino Bartalista lue myös:
• GINO BARTALI, GINO OIKEAMIELINEN
• COL D’ASPIN 1950: BARTALIN KIMPPUUN HYÖKÄTÄÄN
• KUN GINO BARTALI FAUSTO COPPIN ROSKIKSIA TONKI

Alcyon-talli jätti vuoden 1097 Tourin kesken:
• JOUKKUEKESKEYTTÄMISET (OSA 1) – TOUR DE FRANCE 1907 JA ALCYON-TALLIN VETÄYTYMINEN

Tourin suurin huijaus:
• TOURIN HISTORIAN SUURIN HUIJAUS: ARMSTRONG-VALHE