Italialaiset olivat muutaman vuoden hallinneet ranskalaisten kisaa. Gino Bartali oli voittanut sodan aiheuttaman kymmenen vuoden osallistumistauon jälkeen toisen Tourinsa vuonna 1948. Ensimmäisen Tourinsa Bartali voitti jo ennen sotaa vuonna 1938, tämä kymmenen vuoden väli kahden voiton välillä on yhä Tourin historian suurin. Fausto Coppi taas oli valloittanut Ranskan ensimmäistä kertaa vuonna 1949 – näytöstyyliin. Vuonna 1950 Coppi oli murtanut lonkkansa Girossa, joten vanha herra Bartali (36 vuotta) sai kunnian olla Italian joukkueen ainoa kapteeni. Ranskalaisten kannalt pelottavan vahvassa Italian joukkueessa oli mukana myös muun muassa Fiorenzo Magni, joka jo edellisenä suvena piti keltapaitaa päällänsä usean päivän ajan.
Tänään (8.7.2016) Tourilla ajettava Col d’Aspinin nousu oli mukana myös vuoden 1950 kisan yhdennellätoista etapilla (Pau–Saint-Gaudens), josta tuli käänteentekevä kisan kulun kannalta. Erikoiset tapahtumat jäivät myös historiaan.
25/7/1950 Tour de France 1950. Stage 11 – PAU to ST GAUDENS. Jean Robic climbs the Col du Tourmalet. Photo: Offside / L’Equipe.
Italialaiset dominoivat
Jean Robic yritti pistää italialaisille vihdoin luun kurkkuun iskemällä Aubisquen nousussa. Huipulla hän olikin saanut revittyä eroa kolmen minuutin verran, mutta alamäessä hän kaatui. Kaatuminen vaati omat veronsa, aikainen isku vielä kovemmat, joten Robic ajettiin kiinni Tourmalet’n vaativassa hors catégorie -nousussa.
Ranskalaiset alkoivat olla raivoissaan. Eikö tälläkään kertaa tulisi voittoa kotiin? Katsojat alkoivat huutaa herjauksia ajajille ja käyttäytyivät uhkaavasti, heittelivät jopa pieniä kiviä ja pullonkorkkeja heitä kohti. Chris Froomen osakseen saama ala-arvoinen kohtelu viime vuoden Tourilla ei siis valitettavasti ole suinkaan uusi piirre – ja nythän edellisestä ranskalaisvoitosta on kulunut yli 30 vuotta, tuolloin vain pari!
Meno äityi aivan hurjaksi kilpailijoiden kiivetessä Aspinin nousua. Bartali, Robic, Louison Bobet ja Belgian tähti Stan Ockers olivat melkein saavuttaneet huipun, kun joku valokuvaaja hyppäsi heidän eteensä. Edessä ajaneet Bartali ja Robic eivät pystyneet väistämään vaan kaatua mätkähtivät maahan. Robicin etukiekkokin hajosi rytäkässä.
Kansanjoukko hurjistuu
Hirveä härdelli oli valmis kun katsojat ryntäsivät auttamaan ajajia ylös. Tai siis tietenkin Robicia. Bartali sai osakseen tönimistä, ehkä jopa potkuja ja lyöntejä, ja italialaista mestaria estettiin nopeasti kapuamasta pyöränsä selkään. Olipa jollakin ollut veitsikin kädessä, mitä Bartali joidenkin tarinoiden mukaan olisi pelästynyt. Liekö sitten jollakin piknikillä istuneella katsojalla ollut se kädessä sattumalta juuri sinä hetkeä kun hän oli rynnännyt auttamaan ajajia? Vai oliko joku heistä ollut jo sen verran maistissa, että oikeasti olisi Gino »Harrasta» uhkaillut? Mene ja tiedä.
Mutta kun kisan johtaja Jacques Goddet ehti autostaan tapahtumien keskipisteeseen, oli hänen jo kepillään hakattava riehuvia katsojia. Bartali pääsi vihdoin matkaan, mutta hänen oli oltava varuillaan viimeisten kahden nousun ajan. Semminkin kun liikkui huhu, että Bartali olisi aiheuttanut Robicin kaatumisen.
Jo aiemmin ranskalainen lehdistö oli lietsonut italilaisten vastaisuutta kritisoimalla heidän ajotapaansa. Italialaiset olivatkin olleet tehokkaita, sillä viisi kymmenestä etappivoitosta oli mennyt heidän nimiinsä. Ranskalaisia kismitti myös se, että italialaiset ajoivat kaikki yhden johtajansa puolesta, eivätkä tuolloisen gallialaisen ideaalin mukaan tehneet herooisia yksilösuorituksia. Tosin niistä viidestä etappivoitosta vastasi neljä eri ajajaa, joten italaitaisten ylivoima oli vankalla pohjalla.
Bartali raivostuu
Bartali oli järkyttynyt ja raivostunut saamastaan vihamielisestä kohtelusta ja paineli etapin loppuun hirmuista kyytiä. Etappivoittohan siitä tuli hänelle itselleen ja hänen mukanaan irtiotossa ollut Magni siirtyi kokonaiskilpailun kärkeen! Mutta tämän jälkeen italialaisia ei tuloslistalla näkynyt. He nimittäin päättivät kaikki pakata laukkunsa ja jättivät kisan kesken.
Bartali oli vimmastuksissaan heti etapin jälkeen sanonut päällikölleen Alfredo Bindalle, että nyt saa riittää! Hän ei siedä tällaista kohtelua! Lähden kotiin! Koko Italian joukkue sekä Italian »kakkosjoukkuekin» päätti seurata suurimman tähtensä esimerkkiä. Tourin edustajat olivat koko yön jalkeilla ja yrittivät saada italialaisia pyörtämään päätöksensä. Ei auttanut vaikka järjestäjät esittivät erilaisia kompromisseja ja ratkaisuehdotuksia. Yksi oli harmaiden paitojen jakaminen ainakin Italian joukkueelle, jotta he voisivat suojautua väkijoukon vihanpurkauksilta ajamalla ingognito. Ei, Bartali piti päänsä.
Kaikki italialaiset eivät kuitenkaan ihan sataprosenttisesti halunneet jättää kisaa kesken. Etunenässä Magni, joka olisi hyvinkin saattanut ajaa Pariisiin asti johtajan paidassa ja voittaa koko kisan.
25/7/1950 Tour de France 1950. Stage 11 – Pau to St Guadens. Fiorenzo Magni splashes his face with water from a carafe. Photo: Offside / L’Equipe.
Tour ei uskalla kurvata Italiaan
Eikä tässä vielä ollut skandaalia tarpeekseen. Kisan piti pari päivää myöhemmin kurvata Italian puolelle, jossa etappi loppuisi San Remon kaupunkiin. Tilanne oli poliittisesti nyt niin kuuma, että italialaisten kostotoimien pelossa kisan reittiäkin täytyi muuttaa ja jättää Italian visiitti tekemättä!
Eivät ranskalaiset sittenkään saaneet sitä voittoa, sillä heti seuraavalla etapilla keltaisen veti päälleen sveitsiläinen Ferbi Kübler, joka ei paidasta enää luopunutkaan vaan vei voiton mukanaan alppimaahan.
Kaivetaan taas esille syntymäpäivän kunniaksi eräs unhoitettu Tour de France -voittaja: ensimmäisen toisen maailmansodan jälkeen järjestetyn Tourin voittaja Jean Robic. Bretagnelainen Robic ajoi ammattilaisena vuodesta 1943 aina vuoteen 1961 asti. Hän sai uransa varrella monia lempinimiä: Nahkapää (Tête de cuir), Kili (Biquet), Kuolemaltakarkaaja (Trompe-la-mort) ja Fatalitas.
Robic oli hyvä tasamaan rullaaja (rouleur) sekä erinomainen mäkimies (grimpeur), mutta heiveröinen ajaja ei ollut niin vahva aika-ajossa eikä mäenlaskussa. Maantien lisäksi hän kilpaili myös cyclocrossissa voittaen Ranskan mestaruuden vuonna 1945 sekä maailmanmestaruuden 1950.
Robickin mielestä parasta treeniä oli se, kun hänen täytyi saksalaismiehityksen aikana joka aamu toimittaa sata kiloa kahvia pyörällänsä, jonka perään oli kiinnitetty pienet kärryt. Sodan takia Tour oli jäänyt järjestämättä seitsemänä vuonna, joten Robic halusi vihdoin päästä tositoimeen kun Tour vihdoin vuonna 1947 ajettiin.
Jean Robic virkkoi sydämensä valitulle Raymondelle laukkuaan pakatessa: »Minä en ole rikas, enkä voi tarjota sinulle myötäjäisiä, mutta kuukauden päästä pääset jakamaan elämäsi Tour de Francen voittajan kanssa.» (Jacques Augendre, Le tour de France des champions cyclistes, s. 36.)
Pari oli mennyt naimisiin neljä päivää ennen Touria. Jos Robic oli luvannut tulla kotiin 500 000:n frangin palkintoraha taskussaan, niin tiukoille sen saaminen meni. Robic teki nimittäin historiallisen tempun. Hän ei kantanut keltapaitaa yhtenäkään päivänä, mutta käänsi kisan voitokseen viimeisellä etapilla. Kolme etappivoittoa hän keräsi kisan varrella, joten mikään sattumamestari hän ei ollut, vaan taisteli voitosta loppuun asti – ja lopulta saikin sen.
Sata miestä matkaan
Ympäriajon järjestämisellä oli tärkeä merkitys sodan runteleman Ranskan jaloilleen saamisessa ja maan elämänilon palauttamisessa. Tourin saapuminen kaupunkiin oli aina suuri juhla, jota nyt todella kaivattiin vuosien epätoivon, pelon ja ankeuden jälkeen. Monella kilpa-ajajalla haluja päästä näyttämään kykynsä sekä helpottamaan myös omaa taloudellista asemaansa, sillä maassa elettiin yhä säännöstelyn aikaa. Marshall-apu oli vasta tulossa.
Vaikka Tourin johtajalla Jacques Goddet’lla oli suuria vaikeuksia järjestää kisaa sodasta kärsineessä maassa vielä pari vuotta sotatapahtumien loppumisen jälkeenkin, matkaan saatiin kuitenkin sata miestä kymmenessä eri joukkueessa. Ja kovia miehiä: René Vietto, Apo Lazaridès, Raphaël Géminiani, Édouard Fachleitner, Louis Caput, Louison Bobet (tuleva kolminkertainen Tour-mestari) ja sveitsiläinen Ferdi Kübler (tuleva vuoden 1950 voittaja). Italiasta ei saatu mukaan Gino Bartalia (vuoden 1938 ja seuraavan vuoden eli 1948 voittaja), mutta muun muassa Pierre Brambilla, Aldo Ronconi, Fermo Camellini ja Giordano Cottur, jotka kaikki sijoituivat kokonaiskilpailussa kymmenen parhaan joukkoon, joten Italia voitti lopulta joukkuekilpailun.
Kisa tosiaan ajettiin kansallisilla joukkueilla, mutta sodasta toipuvasta Euroopasta starttasi vain pari naapurimaata mukaan: Italia, Belgia, Sveitsin ja Luxemburgin yhteinen joukkue sekä Hollanti (jonka joukkuetta vahvistettiin parilla italialaisella ajajalla sekä yhdellä belgialaisella ja puolalaisella). Kisan isäntämaasta olikin sitten maajoukkueen lisäksi mukana viisi aluejoukkuetta: L’Ile de France, Ouest, Nord-est, Centre/Sud-est, Sud-est.
Lännenmies iskee
Robic ajoi Lännen (Ouest) joukkueessa, sillä häntä ei ollut valittu Ranskan maajoukkueeseen huolimatta ensimmäistä kertaa ajetun »Tourinaluskisan» Critérium du Dauphiné libérén yhdestä etappivoitosta ja kokonaiskilpailun viidennestä sijasta.
26-vuotias Robic ajoi tietenkin ensimmäistä Touriaan, mutta esiintyi itsevarmasti: »Vietto ei ole niin vahva kuin uskoo … Ja mitä Fachleitneriin tulee, hän ajaa hyvin, muttei vakuuta minua.» Nimekkäämmät kilpakumppanit närkästyivät »Nahkapään» (Robic käytti aina nahkaista kypärää) kommenteista. Kyllä vuoristo tulisi näyttämään nulikalle paikkansa ja tukkimaan hänen turhan isosti louskuttavan turpansa.
Kisa alkoi Robicin kannalta huonosti, sillä hän oli toisen etapin jälkeen jo yksitoista minuuttia kisan johtajaa René Viettoa jäljessä. Kolmannella etapilla alkoi Robicin nousu kohti kärkeä, sillä kun toiset ajattelivat tekevänsä liikkeensä vasta Alpeilla, Robic tuumi sen olevan liian myöhään. Neljännellä etapilla Robic pääsi mukaan ratkaisevaan irtiottoon, ja lopulta voitti etapin Küblerin kaaduttua ratikkakiskoihin. Toinen etappivoitto tuli mäkisellä seitsemännellä etapilla, kolmas viidennentoista etapin sprinttikisassa.
Eli kävikin aivan toisin kuin vanhemmat virkaveljet luulivat, sillä heiveröinen »Kili» olikin pitkissä vuoristonousuissa elementissään. Robic oli kiinnostunut kaikista pyöräilyn tekniikkaan liittyvistä asioista, erityisesti pyöritystekniikkansa kehittämisestä ja oikean välityksen löytämisestä. »Välityksen täytyy vastata hengitystä», kerrotaan hänen kuvailleen vuoristossa tehokkaaksi osoittautunutta tyyliään.
Francis Pélissier, kuulun pyöräilijäveljessarjan keskimmäinen, intoutui arvioimaan: »Rouleur, mäkimies, sprintteri, tämä miekkonen on kaikkea. Hänen Tourinsa alkoi huonosti, mikä on harmi. Mutta siitä huolimatta, hän voi yhä voittaa. Vietton kannattaa pitää varansa. Kaikki on mahdollista, mitä tahansa voi käydä.»
Tourin pisin aika-ajo: 139 km!
Niinhän siinä kävikin. Kuten Jean Robic sanoi, hän ei ollut taistellut jäädäkseen toiseksi. Kokonaiskisan itsevarma johtaja, viisitoista päivää keltapaidassa ajanut René Vietto, »Kuningas René», oli vaihdoin matkalla kohti Tour-voittoaan. Yllättäen hän menetti pelin etapilla numero 18. Se oli kisan ainoa ja Tourin historian pisin – peräti 139 km! – henkilökohtainen aika-ajo, joka käytiin muuten Robicin kotiseudulla Bretagnessa (Vannes–St-Brieuc). Vietto katkesi täysin pitkässä tempossa, sillä hän jäi etapin voittajalle viisitoista minuuttia. Robic hävisi etapin voittajalle vain viitisen minuuttia, hän oli etapin kakkonen. Viidenneksi aika-ajossa tullut Brambilla puki keltapaidan päälleen.
Vietton tappiolle on löydetty erilaisia selityksiä. Vuonna 1981 kirjailija Louis Nucera sai nimettömän kirjeen bretagnelaiselta, joka väitti antaneensa Ranskan Rivieralta kotoisin olleelle Viettolle juomapullon, jossa oli puolet olutta ja puolet siideriä. Tunnustuksen tehnyt paljasti: »Jokainen kunnon bretagnelainen tietää, että siideri on pyöräilyn vihollinen numero 1. Se katkoo jalat.» Etelän mies ei osannut olla varuillaan?
Toinenkin hasardi jättimäisen aika-ajon aikana kävi. Vietto oli pyytänyt ystäväänsä Jean Leuilliot’ta tulemaan puolimatkaan kertomaan hänelle väliaikoja. Vietton lähestyessä sovittua paikkaa hän näkee ystävänsä viruvan verissäpäin tienposkessa. Hän oli ajanut moottoripyörällä kilometritolppaa päin ja murtanut kallonsa. Siideri, ystävän onnettomuus ja mitä vielä… Vietto oli lyöty.
Illalla Vietto päätti jättää kisan kesken. Aamulla hän oli lähdössä hotellihuoneestaan siviilivaatteet päällä ja laukku kädessään. Hississä hänelle yritettiin vielä puhua järkeä:
– Sinulla ei ole oikeutta jättää kesken.
– Pariisi odottaa sinua! Sinä olet kansallissankari!
Kun hissi saapuu katutasoon, se painetaan takaisin toiseen kerrokseen. Kakkosessa Vietto painaa hissin takaisin kohti katutasoa. Leikki tuntuu jatkuvan ikuisesti, kunnes panoksia nostetaan:
– Sinunlaisellasi mestarilla ei ole oikeutta keskeyttää kisaa!
– Kuka puhui keskeyttämisestä! Vietto ei keskeytä! Hän vetäytyy kisasta.
Lopulta Vietto nähdään starttiviivalla.
»Bonsecoursin ihme»
»Totta, olen vastustamaton!», julisti Robic. Seuraavana päivänä hän jatkoi vimmatusti iskujaan, mutta aina Brambilla pysyi lopulta vastaamaan. Viimeiselle 257:n kilometrin etapille lähdettäessä Robic oli yhä kolmantena: 2’05” toisena olevan Ronconin sekä 2’58” Brambillan perässä. Jotkut pitivät taas peliä selvänä, nyt Brambillan hyväksi, mutta Nahkapäässä kehittyi vielä ideoita.
Kun pääjoukko ohitettuaan Rouenin kaupungin saapuu Bonsecoursin mäkeen, Robic iskee rajusti. Fachleitner pystyy vastaamaan, mutta Brambilla vain vaivoin pääsee nousemaan takaisin Robicin vanaveteen. Robic iskee uudestaan, jolloin Brambilla ei pysty enää vastaamaan vaan joutuu jäämään pääjoukkoon ajamaan. Robic–Fachleitner-kaksikko alkaa repiä eroa, mutta tuntuu ettei kukaan italialaisista halua auttaa Brambillaa kuromaan eroa kiinni.
Fachleitner pyrkii tiputtamaan Robicin useaan kertaan, mutta Robic haluaa voittaa. Kun on leikitty tarpeeksi kissa ja hiirtä, Robic ehdottaa Fachleitnerille:
– Et pysty enää voittamaan Touria, koska en anna sinun mennä! Ajetaan yhdessä ja annan sinulle 100 000 frangia voittorahoistani.
– Asia sovittu!
Tourin jälkeen Robic oli ilmeisesti kirjoittanut 100 000:n frangin šekin Léo Véronille, Ranskan joukkueen johtajalle, joka lienee jakanut summan joukkueensa jäsenille.
Kisan ratkettua lehdistö oli riemuissaan. Puhutiin »Bonsecoursin ihmeestä», mutta yhä itsevarma Robic kiisti tämän: »Se on toimittajien keksintö. Pyöräilyssä ei ole ihmeitä. Minä voitin Tourin siksi että olin paras.» Harvinaista oli myös se, että Robic voitti Tourin ensimmäisellä yrittämällään.
Bonsecoursin ihmettä muistellaan myös kaupungin pystyttämässä laatassa.
René ressukka
Vietto tipahti lopulta jopa palkintopallin ulkopuolelle, viidenneksi asti, jääden voittajalle yli 15 minuuttia. »Kuningas René» ei kahdeksalla Tour-osallistumisellaan koskaan onnistunut voittamaan kisaa, vaikka kantoi keltapaitaa jo viimeisessä kisassa ennen sotaa (1939), silloin hän nousi Pariisissa kakkospallille. Hänen loppusaldonsa Toureilta oli kahdeksan etappivoittoa, 31 päivää keltapaidassa ja vuoden 1934 mäkikirikilpailun voitto.
Tourin johtaja Jacques Goddet tunsi myötätuntoa L’Équipe-lehden (josta oli tullut L’Auto-lehden lopetettua tämän seuraaja sekä Tourin yhteistyökumppani) sivuilla 19.7.1947: »Pikku René ressukka, osallistumme suruunne ja tiedämme sen olevan suunnaton. Se on suunnaton, koska sydämenne lyö Tourin tahtiin…»
Keltapaidan menettäminen viimeisellä etapilla oli ennennäkemätöntä, eikä sitä sen koominkaan ole tapahtunut kuin toiset kaksi kertaa. Vuonna 1968 hollantilainen Jan Janssen nappasi maansa ensimmäisen Tour-voiton kukistamalla belgialaisen Herman Van Springelin viimeisen etapin henkilökohtaisessa aika-ajossa. Vielä dramaattisempi oli vuoden 1989 Tour, jolloin kolmatta voittoaan hakenut Laurent Fignon hävisi Greg LeMondille lopulta vaivaiset 8 sekuntia, kun LeMond porhalsi kisan päättävän aika-ajon voittoon kiisteltyine aika-ajotankoineen.
Taas yksi dramaattinen loppu
Robic oli voittonsa jälkeen hyvin suosittu, vaikka olikin itsepäinen, ylpeä ja kärkäs suustaan, eikä peitellyt inhoaan kilpakumppaniaan LouisonBobet’ta kohtaan. Bobet oli myös Bretagnen poikia, mutta Robicin mielestä hän oli valebretagnelainen, sillä hän oli syntynyt Ille-et-Villainen departementissa, joka on Bretagnen reuna-alueita. Robicin harmiksi Bobet kantoi keltapaitaa jo vuoden 1948 Tourilla ja voitti 50-luvulla Tourin historian ensimmäisenä kilpailijana kolme kokonaiskilpailua putkeen (1953, 1954, 1955).
Kun Robicilta kysyttiin hänen uransa suurinta urotekoa, oletettiin sen olevan vuoden 1947 Tourin voitto.
– Ei se ole Tourin voitto. En ole ollut ylpeä voitostani. Se oli loogista: minä olin kaikkein vahvin. Joten vastaan kysymykseen jota ette ole minulta kysyneet. Suurin ylpeydenaiheeni on se, että korjasin Jaguaarini vaihdelaatikon keskellä maaseutua kello kahdelta yöllä. Kuinka moni Tourin voittaja olisi pystynyt tähän, yksin, noilla välineillä? Se on suurin urotekoni.
Pyöräilyuransa jälkeen Robic piti pientä ravintolaa Pariisin neljännessätoista kaupunginosassa, lähellä Montparnassea.
5.10.1980 Robic tapasi vanhat kilpakumppaninsa Vietton ja Brambillan veteraanien kisassa. Ilta jatkui ravintolassa sovinnollisissa merkeissä. Hauskaa pidettiin yhteen asti, jolloin Robic päätti lähteä ajamaan autollaan kotiin. Raymond Poulidor ja Joop de Zoetemelk vastustivat ideaa ja pyysivät häntä jäämään nukkumaan.
– Eihän sinulla ole kiire. Lähde sitten rauhassa huomenaamuna.
– Siellä on sumua. Ei ole järkevää lähteä. Jää tänne.
Robic lähti viimeiselle matkalleen. Hänen autonsa iskeytyi Pariisin porteilla puoliperävaunuun. Robic kuoli välittömästi. »Falalitas», »Kuolemaltakarkaaja»…
Tour 1947 triviaa
Etappeja kisassa oli 21, kuten nykykisassakin, mutta matka oli peräti 4642 kilometriä.
Matkan aikana poikettiin Belgian ja Luxemburgin puolella.
Vuorista mukana oli la Croix-de-Fer, le Télégraphe, le Galibier, l’Izoard, Vars, Allos, Peyresoudre, Aspin, Tourmalet, Aubisque, Col de Porte, le Portet d’Aspet…
Keltapaidan puki yllensä kisan kestäessä neljä miestä Ferdi Kübler, René Vietto, Aldo Ronconi ja Pierre Brambilla.
Voittajan keskinopeus oli 31,4 km/h.
Mäkikirikilpailun (le Grand Prix de la Montagne) voitti Pierre Brambilla
Joukkuekilpailun voitti Italia
Lähteet
Jacques Augendre, Le Tour – Abécédaire insolite. Éditions Solar, Paris 2011.
Jacques Augendre, Le tour de France des champions cyclistes. L’Archipel, Paris 2007.
Ellis Bacon, Mapping Le Tour: Updated History and Route Map of Every Tour de France Race. Collins, 2014.
Thierry Cazeneuve & Pierre Chany, La fabuleuse histoire du Tour de France. Éditions de la Martinière, 2011.
Pascal Sergent, Maillots jaunes: Dictionnaire des grands coureurs du Tour de France. Éditions Jacob Duvernet, 2013.
Jean-Paul Vespini, Tour de France – Les prodigieuses histoires. Mareuil Éditions, 2015. (S. 49–55.)
