Harmi kun tänään Tour de Francen 10. etapin televisiointi ei alkanut alusta – ei Eurosportilla eikä France TV:n 2 kanavalla – sillä heti alkuun oli kiintoisa nousu Port d’Envalira. Tuo Andorran puolella sijaitseva vuori on tämän vuoden Tourin korkein kohta: 2408 metriä. Tourin historiassa tuolla etapilla on ollut merkitystä ennenkin, oikein kuolemanvakava merkitys. Vuosi oli 1964, paikka siis Envaliran nousu, ja tarinan päähenkilö Jacques Anquetil, jo tuolloin ennätyksellisen neljän Tour de Francen voiton mies, aikansa suurin pyöräilijä.
Kuten tänäkin vuonna, myös vuoden 1964 Tourin yksi lepopäivä vietettiin Andorrassa. Anquetil oli kisan kakkosena minuutin ja yhden sekuntin perässä keltapaita Georges Groussardia. Kolmantena oli Raymond Poulidor, 41 sekuntia Anquetilin takana.
Anquetil ei Tourin lepopäivänä ajanut. Ei koskaan. »Minun mielestäni lepopäivä on lepoa varten. […] Ei puhettakaan. Lepopäivä on lepopäivä. Ei missään tapauksessa ajoa.»
Kuolema tulee!
Mutta tällä kertaa oli hänellä yksi suuri huoli, joka oli tuota normaalisti niin rautahermoista kilpailijaa vaivannut jo usean päivän ajan. Kuuluisa ennustaja Marcel Belline oli ennustanut, että Anquetil tulee kuolemaan seuraavalla etapilla Andorra–Toulouse. Mestari Jacques oli kauhuissaan.
Hänen sporttipäällikkönsä Raphaël Géminiani yritti kuumeisesti keksiä miten saisi Anquetilin ajattelemaan jotakin muuta. Ensin hän kutsui Anquetilin Jeannine-vaimon Hän vei suojattinsa Radio Andorran järjestämään méchoui-juhlaan. Méchoui on vartaassa nuotion päällä paistettu kokonaisena lammas tai karitsa, tämä valmistustapa on yleinen Pohjois-Afrikassa. Aterialle kuului lampaan lisäksi sangriaa, eikä elämästä nauttimisen kyvyistään tunnettu Anquetil sylkenyt lasiin tälläkään kertaa.
5.7.1964: Anquetilin tuomionpäivä
Seuraavan päivän etapilla Anquetil oli vaikeuksissa. Vastustajat, jotka olivat toki ajaneet lenkkiä välipäiväivänäkin, olivat kuin yhteisestä sopimuksesta päättäneet näyttää epikurolaiselle Anquetillille. He iskivät heti etapin alussa Envaliran nousussa rajusti.
Anquetilista levinneet lehtikuvat syömässä ja juomassa ovat levittäneet tulkintaa, että hän olisi ryypiskellyt liikaa ja kärsinyt siksi seuraavan päivän etapilla. Todellisuudessa hän taisi enemmän pelätä ennustajan julistamaa kuolemaa. Géminianin mukaan hän oli aivan pelosta jäykkänä. Anquetil jäi muiden kärkimiesten kyydistä Envaliran nousussa. Hän oli ottamassa jo neljä minuuttia takkiin ja häviämässä Tourin!
Taas »Gem» tiesi mistä narusta piti vetää, jotta Anquetil saataisiin tolalleen ja mestarimaiselle tasolleen. Hän ajoi autonsa Anquetilin rinnalle ennen huippua ja huusi: »Jacques, jos sun täytyy kuolla, tee se kärjessä!»
Täysiä sumuun
Envaliralta alas laskiessa oli kova sumu, joten ajajat olivat pakotettuja ottamaan alamäen varovasti. Paitsi Anquetil. Hän hurjistui, jos hänen pitäisi kuolla, tehtäköön se kunnialla ja kunnolla. Hän laski kuolemaa halveksien mäen ala hirmuista vauhtia ja sai kuin saikin kärkimiehet kiinni.
Mestari Jacquesin Tour ja henki oli pelastettu. Hän pääsi etapin maaliin eikä kuollut matkalle. Lopulta Anquetil voitti taas Tourin, vaikka joutui todellakin taistelemaan myyttiseksi nousseessa kamppailussa Poulidoria vastaan Puy de Dômen nousussa ja viimeisessä Pariisiin päättyneessä aika-ajossa. Tällä kertaa Poulidor hävisi lopulta vain 55 sekuntia.
Vuosisadan Tour de France
Monet ranskalaiset pitävät tätä vuoden 1964 kilpailua vuosisadan Tourina, niin kova oli kisa ja kansa jakautunut näiden kahden mestarin kannattavien leireihin. Anquetil hän nosti nyt Tour-voittojensa määrän viiteen, siihen ei ollut kukaan ennen häntä pystynyt. Eikä sen jälkeenkään hänen lisäkseen kuin toiset suurmestarit Eddy Merckx, Bernard Hinault ja Miguel Indurain.
Aiemmin käsittelin Tour de Francen historian kaksi ensimmäistä kisan aikana tapahtunutta kilpailijan kuolemaa. Nyt ne kaksi kuuluisinta.
3. Tom Simpson 1967
Thomas Simpson 30.11.1937 Haswell (Yorkshire) – 13.7.1967 Mont Ventoux
13.7.1969, 13. etappi, Marseille–Carpentras (211,5 km). Tom Simpson oli aikansa menestyksekkäin englantilainen pyöräilijä ja ensimmäinen brittiläinen maantiepyöräilyn maailmanmestari (1965 Espanjan San Sebastianissa). Hän oli myös ensimmäinen engelsmanni, joka sai pukea Tour de Francen kokonaiskilpailun johtajan paidan päällensä. Vuoden 1962 Tourilla Simpson nappasi keltaisen paidan 12. etapin jälkeen, mutta menetti sen heti seuraavana päivänä.
Tom Simpson, lempinimeltään Major Tom, keltapaidassa 1962.
Tuon yhden onnistumisen jälkeen Simpsonin menestys Tourilla oli ollut heikomman puoleista. Hän ei ollut ikinä voittanut etappia. Vuonna 1967 hänellä oli ikää jo 29 vuotta. Alkoi olla viimeiset mahdollisuudet lunastaa odotukset ja osoittaa kykynsä myös grand tour -ajajana. Hänen tähän asti paras sijoituksensa oli ollut kokonaiskilpailun kuudes keltapaitavuonna 1962. Vain kahdella muulla yrityksellä hän oli päässyt maaliin ollen lopputuloksissa 14. ja 29. Kolme kertaa hän oli joutunut keskeyttämään ympäriajon, mukaan lukien kaksi edellistä Touria. Tällä kertaa oli aika saada tuloksia aikaan, varsinkin jos mielisi saada seuraavalle kaudelle rahakkaamman sopimuksen.
Simpson tulikin vuoden 1967 Tourille hyvin valmistautuneena. Hänellä oli mukanaan kaksi laukkua: toisessa ajovarusteet, toisessa lääkkeet ja ’palautumisjutut’. Simpsonilla ei ollut vahvaa joukkuetta apunaan, sillä muille brittiajajille Tour oli lähinnä eloonjäämiskamppailua, joten heistä ei ollut hänelle paljon apua (brittijoukkue olikin maajoukkueiden välisessä kisassa lopulta vihonviimeinen). Simpson olikin päättänyt keskitttyä muutamaan keskeiseen etappiin. Näistä yksi oli 13. etappi Marseillesta Mont Ventoux’n jättiläisnousun kautta Carpentrasiin.
Simpsonilla oli ollut vatsavaivoja jo Alpeilla, eivätkä ne olleet vielä täysin ohi. Aamulla hän oli näyttänyt väsyneeltä. Tänään oli kuitenkin ratkaiseva päivä, yksi niistä kolmesta etapista, jolloin Simpsonin suunnitelmissa oli yrittää tehdä eroa kanssakilpailijoihin. Ensimmäinen ratkaiseva etappi Alpeilla kun oli mennyt vatsavaivojen takia plörinöiksi. Nyt oli pakko onnistua.
Pyöräilyjournalisti Jean Bobet – itsekin entinen Tour-ajaja ja kolminkertaisen Tour-voittajan Louison Bobetin pikkuveli – kertoo kirjassaan:
»Tuon kohtalokkaan Mont Ventoux’n nousun aamuna Tom Simpson näytti minulle kieltään, jotta voisin laskea ne valkeat pastillit, jotka hän oli kiinnittänyt kitaansa ’vain alkumatkaa varten parempaa odottamaan’.» (Jean Bobet, Demain, on roule… Paris, Éditions La Table Ronde 2004, s. 197.)
Lääkärit olivat jo tuolloin tietoisia, että kuumuus ja äärimmäinen rasitus saattoivat tehdä amfetamiinin käytöstä kuolettavaa leikkiä. Tourin lääkäri Pierre Dumas oli etapin aamulla kertonut tähtijournalisti Pierre Chanylle, että jos ajajat näin karmealla helteellä ja raatelevalla etapilla vetävät amfetamiinia, he tulevat olemaan hengenvaarassa.
Simpson taisteli urheasti mäkeä, kuumuutta ja kilpakumppaneitaan vastaan Chalet Reynardille asti, jolloin kilpakumppanit alkoivat ihmetellä hänen menoaan. Pari kilometriä ennen huippua Simpson alkoi hoippua ja mennä sellaista siksakkia, ettei tie meinannut riittää. Pian hän kaatui. Tallin henkilökunta riensi irroittamaan hänen jalkansa polkimista. He ajattelivat, että Simpsonin Tour oli siinä. Simpson kuitenkin protestoi: Ei, ei, ei, nostakaa minut ylös! Simpson nostettiin pystyyn, polkimien remmit kiristettiin uudelleen ja mies tuupattiin takaisin matkaan.
Simpson jatkoi vielä noin puoli kilometriä, kunnes kaatui uudestaan. Tällä kertaa todella kaatui, sillä häntä jälleen auttamaan rientäneen Harry Haalin kertoman mukaan oli kuin hän olisi tarttunut ruumiiseen kiinni. Simpsonin kädet olivat krampissa kiinni ohjaustangossa ja sormet oli väännettävä irti, jotta hänet saatiin nostettua tien reunaan elvytystä varten. Tourin lääkäri Dumas jatkoi elvytystä happinaamarin avulla ja pian Simpson vietiin helikopterilla Avignoniin sairaalaan, jossa hänet elvytysyritysten jälkeen julistettiin kuolleeksi.
Simpsonin ajopaidan taskusta löytyi kaksi tyhjää amfetamiinipilleriputkiloa ja yksi puolityhjä (verikokeessa aine todettiin Tonédron-nimiseksi amfetamiinivalmisteeksi). Simpsonin kuolema oli monen tekijän summa: raateleva rasitus, kova kuumuus, amfetamiini ja alkoholi oli sellainen cocktail, josta hän ei selvinnyt. Ruumiinavauksen mukaan amfetamiinilla oli ratkaiseva rooli. Annos ei itsessään ollut kuolettava, mutta yhdistettynä rajuun ruumiilliseen rasitukseen kuumuudessa, nestehukkaan ja alkoholiannokseen amfetamiinin vaikutus kertaantui kuolettavaksi.
Alkoholiannos? Siis mitä? Jacques Lohmuller, joka työskenteli tuolloin Tour de Francella, oli silminnäkijänä:
»Näin Raymond Riotten ja hänen perässään Tom Simpsonin sekä muiden ryntäävän baariin Mont Ventoux’n juurella. Riotte kulautti suuhunsa kaksi kulausta punaviiniä, mutta Simpson imuroi puoli pulloa konjakkia. En usko, että hän tajusi tuolloin mitä oli tekemässä, mutta näin kuinka hän kulautti puolikkaan pullon kitaansa.»
(Vélo Légende, 1999, n°7, février-mars-avril, p. 19, lainattu ja suomennettu Jean-Pierre de Mondenardin teoksesta Les Grandes premières du Tour de France (Paris, Hugo & Cie 2013.)
Tom Simpsonin muistokivi puolitoista kilometriä Mont Ventoux’n huipulta.
Toisissa lähteissä kerrotaan Simpsonin kaataneen puoli pulloa konjakkia juomapulloonsa, mutta hän olisi sen lisäksi jo aiemmin nauttinut juokkuetoverin mukaansa kaappaamaa konjakkia. Jos nämä Simpsoniin liittyvät tarinat alkoivat kiinnostamaan enemmän, kannattaa lukea William Fotheringhamin mainio kirja Put me back on my bike – In Search of Tom Simpson.
En millään tapaa halua mustata Simpsonin mainetta kertoessani hänen aineiden käytöstään, sillä valitettavasti hän ei suinkaan ollut ainoa erilaisten suoritusta parantavien aineiden kanssa uhkapelannut. Erityisesti amfetamiinin käyttö oli tuohon aikaan pääjoukossa yleistä. Amfetamiinin voimalla Simpson ajoi itsensä rajan yli.
Simpsonin kuolema oli valtava šokki myös kilpailun järjestäjille, jotka vihdoin ryhdistäytyivät dopingin vastaisessa työssään. Seuraavalla Tourilla alkoivat dopingtestit.
Toinen asia, johon Tom Simpsonin traaginen kuolema vaikutti, oli juomahuollon salliminen huoltoautoista kisan aikana. Aiemmin kilpailijoille oli sallittu ottaa mukaan vain kaksi juomapulloa, eikä huoltoautoista saanut antaa lisää. Etapit olivat jopa pidempiä kuin nykyään ja heinäkuun helteissä nestehukka oli todellinen ongelma ajajille. Tosin tuolloin myös uskottiin, että oli kilpailijoille parempi ajaa liian kuivana kuin märkänä eli liiallisen juomisen ajateltiin olevan jopa vaarallista!
Eihän se kaksi juomapulloa mihinkään riittänyt vaikka kuusi tuntia tai pidempäänkin kestävässä kisassa Etelä-Ranskan polttavassa heinäkuun helteessä. Kilpailijat ryntäsivätkin usein kyliin saapuessa baareihin nappaamaan kaikkea juomaa mitä vain käsiinsä saivat. Vettä, olutta, viiniä, samppanjaa, jopa väkeviä kuten konjakkia. Oli nimittäin tiedossa, että väkevät saattaisivat voimistaa amfetamiinin suotuisia piristäviä vaikutuksia.
Nykyään juomahuolto on sallittu huoltoautoista, joten enää ei nähdä tätä chasse à la canette -ilmiötä eli pullojen metsästystä.
Viimeisin, järjestyksessään neljäs kilpailijan kuolema Tourilla tapahtui 18.7.1995. Motorola-tallissa ajanut, vuoden 1992 Barcelonan olympialaisten maantiepyöräilyn kultamitalimies, italialainen Fabio Casartelli ajoi Portet d’Aspetin kovavauhtisessa alamäessä päin turva-aitaa.
✝ ✝ ✝ ✝
Tourilla on toki tapahtunut myös monia muita kuolemantapauksia kuin vain kilpailijoiden kuolemia. Vuoden 1958 viimeisellä etapilla tapahtui omituinen onnettomuus. Ranskalainen huippuspintteri André Darrigade törmäsi Parc des Princes -stadionin puutarhuriin, joka oli jostain syystä intoutunut menemään maaliviivalle suoraan kilpailijoiden eteen. Puutarhuri kuoli sairaalassa törmäyksessä saamiinsa vammoihin yksitoista päivää myöhemmin. Darrigadelta rikkoutui törmäyksessä kylkiluita ja hän sai myös kallomurtuman. Hän pystyi kutenkin jatkamaan menestyksekästä uraansa ja voitti lopulta kaikkiaan 22 etappia Tourilla ja kaksi kertaa pistekilpailun vihreän paidan sekä kantoi keltaista paitaa kuudella Tourilla yhteensä 16 ja puoli päivää (aikoinaan saman päivän aikana saatettiin ajaa useampia etappeja).
Parc des Princes -velodromin puutarhuri Constant Wouters jää Andre Darrigaden alle.
✝ ✝ ✝ ✝
11.7.1964 kaksikymmentä Tourin katsojaa kuoli kun tankkiauton kuljettaja menetti autonsa hallinnan ja törmäsi kilpailijoita odottaviin katsojiin. Vuonna 2000 12-vuotias poika jäi auton alle kun markkinakaravaanin takana ajanut autoilija pillastui ja kiihdytti ohittamaan karavaanin autoja. Pari vuotta myöhemmin 7-vuotias poika lähti ylittämään tietä nähtyään isoäitinsä tien toisella puolella ja jäi karavaanin ajoneuvon alle. Heinäkuussa 2009 60-vuotias nainen jäi poliisimoottoripyörän alle yrittäessään ylittää tietä. Myös useiden katsojien on vuosien varrella kerrottu kuolleen auringonpistokseen, muuten heinäkuun heiteisiin tai jopa salamaniskuihin kisaa reitin varrella seuratessaan.
Joka vuosi Tour de Francen varrella tapahtuu pahojakin onnettomuuksia ja loukkaantumisia. Muutamat niistä ovat olleet jopa kohtalokkaita. Joskus kirjallisuudessakin näkyy esittettävän kantaa, että se kuuluisin eli Tom Simpsonin kuolema Mont Ventoux’n nousussa olisi ollut ensimmäinen ajajan kuolema Tourilla. Näin ei kuitenkaan ole. Se oli kolmas. Kaikkiaan neljä Tour-kilpailijaa on kuollut kisan aikana, mutta kaikki niistä eivät ole olleet onnettomuuksia.
1. Adolphe Hélière 1910
Alkuvuosien Tourilla oli sponsoroituja talleja, joissa oli useampia ajajia, joiden lisäksi oli niin sanottuja yksittäisiä (isolé) ajajia. Vuoden 1910 Tourilla yksi näistä oli 19-vuotias bretagnelainen Adolphe Hélière. Hänelle kisa oli todellakin ollut yksinäistä taistelua ja epäonnea. Nuorukaisen kerrotaan kärsineen yhdellä etapilla viisi rengasrikkoa sekä tehneen myös kuperkeikan pillastuneen hevosen vuoksi.
Vaikeuksistaan huolimatta Hélière oli auttanut matkalla muita kovempiin vaikeuksiin joutuneita kilpakumppaneita. Sisteronin jälkeen Émile Georget oli joutunut onnettomuuteen. Hélière oli napannut hänet harteilleen ja kantanut hoidettavaksi läheiselle maatalolle. Siellä vastaanotto oli ollut erikoisen lämmin, sillä vanha ukko oli ajanut heidät tiehensä kepillään hakaten.
Vaikeuksiensa vuoksi Hélière oli jäänyt kauas kisan kärjestä. Uupeneena hän oli nukahtanut tien poskeen ja herännyt jatkamaan matkaa vasta seuraavana aamuna. Kun hän saapui vihdoin kuudennen etapin maaliin Nizzaan, ei maalissa ollut enää ketään häntä vastaanottamassa. Hélière ajatteli, että nyt on vihdoin aika syödä kunnolla ja nauttia elämästä. Hän meni ravintolaan Nizzan Oopperan nurkilla ja söi runsaan aterian. Aterian päälle hän suunnisti rantaan, sillä ilma oli mitä hienoin. Rannalla hän söi vielä jäätelön. Pikku pulahdus kimaltelevaan Välimereen alkoi houkuttaa. Hélière meni pukukoppiin valmistautumaan uimareissuun, jolloin hänen nenästään alkoi vuotaa verta. Uimareissu jäi nuoren miehen viimeiseksi.
Adolphe Hélière
10.3.1891 Fécamp –14.7.1910 Nice
Vuoden 1910 Tour jatkoi Nizzasta kohti Pyreneitä ja historian ensimmäistä raatelevaa nousua Col du Tourmaletin huipulle (2115 m). Pariisiin asti pääsi 4737:n kilometrin kisan päätteeksi vain 41 kilpailijaa 110:stä matkaan lähteneestä ja voittoa juhli Octave Lapize.
2. Francisco Cepeda 1935
Toinen ’yksinäinen’ eli tallien ulkopuolella ajanut kilpailija, joka menetti henkensä Tourilla, oli espanjalainen Francisco Cepeda. 11.7.1935 ajettiin seitsemättä etappia Aix-le-Bainistä kohti Grenoblea. Parikymmentä kilometriä ennen maalia lasketeltiin Col de Galibieriltä kohti Vizillen kylää kun espanjalaisen rengas irtosi vanteelta ja hän kaatui pahasti. Hänet vietiin Grenobleen sairaalaan, jossa hän kuoli kolme päivää myöhemmin eli Ranskan kansallispäivänä 14.7.1935. Edellisenä päivänä hänen kallonsa oli vielä yritetty avata, mutta hän ei ikinä palannut tajuihinsa.
Kyseisen vuoden Tourilla tapahtui paljon vakavia kaatumisia, erityisesti tuona kohtalokkaana päivänä. Yksi kaatuja oli kaksinkertainen Tour-voittaja Antonin Magne, myös Adriano Vignoli katkoi solisluunsa.
Vuodesta 1930 Touria oli ajettu kansallisilla joukkueilla ja järjestäjä oli tarjonnut pyörät kilpailijoille. 1935 Tour oli saanut uuden yhteistyökumppanin, joka L’Auto-lehden mainostilaa vastaan toimitti kilpailijoille uusia duralumiinista valmistettuja vanteita. Nämä vanteet osoittautuivat kuitenkin vuoristossa erityisen vaarallisiksi, sillä ne kuumenivat liikaa jarruttaessa, jolloin vannenauhat irtosivat ja renkaat pomppasivat vanteelta.
Näin kävi siis Cepedankin vanteen kanssa, kuolettavin seurauksin. Kilpailijat vaativat onnettomuuksien takia vanhoja puisia vanteita takaisin, jotkut olivat valmiita maksamaan ne vaikka omasta pussistaan. Ongelma saatin korjattua, kun löydettiin sellainen liima, joka kesti kuumuutta.
Vuoden 1935 Tourin voitti belgialainen Romain Maes liki kahdeksantoista minuutin erolla italialaiseen Ambrogio Morelliin, jonka jälkeen viimeiselle palkintopallille nousi myös belgialainen Félicien Vervaecke, joka voitti myös kolmatta vuotta järjestettävän mäkien kuningas -kilpailun.
29-vuotiaana kuollut Cepeda osallistui Tour de Franceen neljättä kertaa. Hänen paras saavutus oli kokonaiskilpailun 27. sija vuoden 1930 Tourilla, kolme kertaa hän ei päässyt Pariisiin asti.
Francisco Cepeda
8.3.1903 Sopuerta – 14.7.1935 La Tronche (Grenoble)
