»Se vitun vuori!» Näin lämpimästi ajatteli Lance Armstrong Mont Ventoux -vuoresta, tuosta Provencen jättiläisestä. Armstrong vihasi häviämistä, joten hän vihasi myös Ventoux’ta. Hänen ei olisi pitänyt ’antaa’ Marco Pantanin voittaa Ventoux-etappia vuoden 2000 Tourilla, sillä toista voittomahdollisuutta hän ei enää saanut. Hän ei uransa aikana voittanut Mont Ventoux’n nousua, vaikka melkein kaikki muut klassikkonousujen voitot hän sai kerättyä. Lancen mukaan Mont Ventoux on yksi maailman vaikeimmista nousuista, vaikka vuori ei ole ’kuin’ 1912 metriä korkea. Happea tuntuu huippua lähestyttäessä olevan yhtä vähän kuin kasvillisuutta.
Ensi kesän Tourilla se taas ajetaan, vielä Ranskan kansallispäivänä 14.7.2016. Panokset ovat kovat, sillä erityisesti ranskalaiset haluavat voittaa tämän etapin. Kokonaiskisaa ei ensi kesänä vielä varmaan ratkaista tällä 12. etapilla, mutta tällä vuorella on näytelty monta draagista näytelmää. Satojen tuhansien katsojien ulkoilmateatteri Mont Ventoux on vaatinut ajajilta suuria uhrauksia ja näistä on punottu monia myyttisiä tarinoita. Se suurin lienee englantilaisen Tom Simpsonin kuolema 13.7.1967, joka täytyy säästää toiseen kertaan. Otetaan yksi toinen sen sijaan.
Ferdi Kübler räjähtää
18.7.1955. Tourin 11. etappi Marseille–Avignon, 198 km, sisältäen nousun Mont Ventoux’lle Bédoinin kautta. Sveitsiläinen mestariajaja, vuoden 1950 Tour-voittaja Fredinard »Ferdi» Kübler ajoi kuin aika-ajoa Cavaillonista kohti Bédoinin kylää Mont Ventoux’n juurella. Ferdi hyökkäsi vielä täysiä vuoren kimppuun, kun Raphaël Geminiani varoitti häntä: »Ferdi, varohan, Ventoux ei ole kuin muut mäet.» Itsevarmana Ferdi vastasi: »Ferdi ei myöskään ole mikä tahansa mestari» ja jatkoi samaa tahtia.
Hetken päästä Ferdi Kübler alkoi puhua itsekseen saksaksi. Sitten hänen ajonsa meni sellaiseksi siksakiksi, ettei tie meinannut riittää. Ferdi katkesi, Geminiani ja muut kilpakumppanit painoivat lakki kallellaan hoipertelevan Ferdin ohi.
-
Tallipäällikkö Alex Burtin rohkaisee hoipertelevaa Ferdi Kübleria. Ihmeen kaupalla Ferdi pääsi kapuamaan vuoren huipulle, laskeutumaan hengissä Malaucènen kylään ja jatkamaan matkaansa saksaa mongertaen kohti etapin maalia Avignonissa. Hän kaatui matkalla useampaan kertaan. Lopulta Ferdi pysähtyi kahvilaan juomaan oluen ja hypättyään takaisin pyöränsä selkään hän meinasi lähteä väärään suuntaan. Katsojat yrittivät saada häntä kääntymään oikeaan suuntaan, jolloin Ferdi huusi: »Pois alta, jättäkää minut rauhaan, Ferdi on tullut hulluksi, Ferdi räjähtää!»
Illalla Ferdi Kübler oli taas järjissään ja rauhallinen, mutta päätti keskeyttää Tourin. Illalla hän vaikeroi: »Ferdi on vanha, liian vanha… Ferdiä sattuu… Ferdi tappoi itsensä Ventoux:lla… Tour on ohi minulta.» Kübler ei enää ikinä palannut Tourille, se jäi myös hänen uransa viimeiseksi Grand Touriksi.
Tarinassa on paljon totta, mutta usein kirjallisuudessa siteerattu sananvaihto Geminianin ja Küblerin välillä on Geminianin kertoman varassa, sillä nykyään 96-vuotias vuoden 1951 maantiepyöräilyn maailmanmestari ja kotimaassaan erittäin arvostettu Kübler kiistää keskustelun menneen näin. Geminiani on hyvä kertomaan tarinoita ja varsinkin Tourilla hyvät tarinat ovat todellisuutta ihmeellisempiä, joskus jopa muuttuvat todeksi, ainakin legendoiksi.
Myrskyjen kukkula
Ventoux tunnetaan myös nimellä Myrskyjen kukkula (Col des Tempêtes). Myrskyn voimakkuudella puhaltava tuuli tekeekin osan Mont Ventoux’n vaikeudesta. Kuten laajemminkin Rhônen laaksossa – jonka reunalla Mont Ventoux majesteetillisesti hallitsee – tuulee useimmiten kahdesta suunnasta: joko pohjoisesta tai etelästä. Rhônen laakso muodostaa Alppien ja Ranskan keskiylängön (Massif Central) väliin Välimerelle asti ulottuvan kourun, jossa valtavat ilmamassat liikkuvat useimmiten suoraan pohjoiseen tai etelään.
Pohjoisesta (tai luoteesta) Rhônen laaksoa alaspäin eli etelää kohti puhaltavaa tuulta kutsutaan mistraaliksi (le mistral) tai vain pohjoistuuleksi (vent du nord). Pohjoistuuli on usein hyvin voimakas, kuiva ja kylmä, mutta se ei yleensä tuo tullessaan sadetta vaan taivas on kirkas ja aurinkoinen. Sanotaan, että mistraali puhaltaa 151 päivää Ventoux’n huipulla. Etelätuulta kutsutaan nimellä marin, koska se puhaltaa mereltä. Etelätuuli kaivaa kosteutta Välimereltä ja tuo siten myös sateita mukanaan.
Joskus kirjallisuudessa on väitetty, että mistraali tekee naiset hulluiksi, mutta itse pidän etelätuulta pahempana, sillä se painuu luihin ja ytimiin sekä painaa kosteutensa vaikka metrin paksun kivitalon seinän läpi. Etelätuuli sateineen voi Rhônen laaksossa jatkua päiväkausia, varsinkin syksyllä pidempäänkin.
Ranskassa tuulen nopeuden mittaamiseen käytetään yleensä kilometriä tunnissa, meillä taas säätiedotuksissa nopeus kerrotaan metreinä sekunnissa. Kovin mitattu mistraalin nopeus Mont Ventoux’n huipulla on 313 km/h (87 metriä sekunnissa). Pariinkin otteeseen etelätuulen nopeudeksi on mitattu Mont Ventoux’n huipulla 320 km/h (89 metriä sekunnissa). Tuuli puhaltaa huipulla kaksi kolmasosaa vuodesta yli 90 km/h eli 25 metriä sekunnissa; Suomessa annettaisiin tuolloin myrskyvaroitus.
Nousuprosenttien puolesta löytyy kovempiakin mäkiä, mutta ei kauheasti tee mieli edes laskea kuinka monta lisäprosenttia liki kymmenen prosentin nousuun tekee edes tuollainen parikymmentä metriä sekunnissa piiskaava tuuli. Tuuleen kannattaa siis varautua, erityisesti kun nousee puurajan yli paljaalle vuorelle. Mäkeä ylös nousseet tietävät, että joskus tuuli tuntuu oikein noudattelevan tien muotoa, eikä siltä meinaa päästä pakoon vaikka serpentiini kääntyisi mihin suuntaan. »Ventoux ei ole kuin muut vuoret.»
Kalju vuori – Saharasta GrönlantiinToinen jättiläisen lempinimi Kalju vuori (Mont Chauve) kertoo myös karua kieltään. Rinnettä noustessa kasvillisuus muuttuu vuorta ympräröivistä viinitarhoista vähitellen monien eri variaatioiden jälkeen paljaaseen ja kasvittomaan kuumaisemaan. Huipun kalkkikivi näyttää kaukaa lumipeitteeltä, jota saa joskus tuijotella pitkään pääsemättä lopputulokseen onko huipulla lunta vai ei. Kirkkaalla ilmalla vuori näkyy todella kauas, joka suunnasta sadan kilometrin päähän.
Lämpötila huipulla on vähän kuin Suomessa, talvella voi olla kolmekymmentä astetta pakkasta, kesällä neljäkymmentä lämpöä. Lumipeite pysyy laella keskimäärin 140 päivää vuodessa. Mutta lumi vuoren juurella on hyvin harvinaista, olemmehan jo Provencessa. Provencen jättiläinen on ihan HC-mäki, omassa kategoriassaan!
Mont Ventoux’n valtiaat Tourilla
1951: Lucien Lazaridès
1952: Jean Robic
1955: Louison Bobet
1958: Charly Gaul (maalimäki, henkilökohtainen aika-ajo)
1965: Raymond Poulidor (maalimäki)
1967: Julio Jimenez
1970: Eddy Merckx (maalimäki)
1972: Bernard Thévenet (maalimäki)
1974 : Gonzalo Aja
1987: Jean-François Bernard (maalimäki, henkilökohtainen aika-ajo)
1994: Eros Poli
2000: Marco Pantani (maalimäki)
2002: Richard Virenque
2009: Juan-Manuel Garate (maalimäki)
2013: Christopher Froome (maalimäki)Lisäys
2016: Thomas De Gendt (kovan tuulen vuoksi etappia lyhennettiin ja se päättyi Chalet Reynardille)
Muutama linkkiYoutubesta voi etsiskellä tallenteita eri vuosien Tourien Ventoux-etapeista.
Mäkeen voi tutustua monien netistä löytyvien videoiden avulla. Itse pidän aina Mike Cottyn esittelyistä, vaikka hän saa kaikki mäet näyttämään kadehdittavan helpoilta.
Nousu Bédoinin kautta:
Mont Ventoux (Bédoin) – Cycling Inspiration & EducationMalaucènen kautta:
Mont Ventoux (Malaucène) – Cycling Inspiration & EducationKuten muillekin Tourin myyttisimmistä mäistä, myös Ventoux’lle on omistettu kokonaisia kirjoja. L’Équipe-lehden kustantama Tour de France – Le Ventoux: Sommet de la folie (2010) on mainio.
Suomeksi kannattaa katsoa Daniel Frieben & Pete Godingin erinomainen Pyöräilyn klassikkonousut (WSOY 2013), jossa on hyvä Ventoux-artikkeli (s. 100–105).
Ranskankielisessä wikipediassa on muuten Mont Ventoux saanut osakseen oikein esimerkillisen perusteellisen artikkelin, jossa vuoren eri aspektit saavat todella perusteellisen käsittelyn.
http://fr.wikipedia.org/wiki/Mont_Ventoux
René Pottier: Tourin ensimmäinen mäkikuningas
25. päivä tammikuuta 2016 tuli kuluneeksi 109 vuotta Tourin ensimmäisenä todellisena mäkimiehenä tunnetun René Pottierin kuolemasta. Pariisilainen Pottier voitti järjestyksessään neljännen Tourin vuonna 1906, mutta jo seuraavan tammikuun 25. päivä hänet löydettiin sponsorinsa Peugeot-tallin tiloista hirttäytyneenä. Aamulla töihin tullessaan mekaanikko löysi hänet roikkumassa siitä samasta koukusta, johon hän normaalisti ripusti pyöränsä. Pottier ei jättänyt jälkeensä mitään selitystä, mutta André-veljen mukaan syynä oli sydänsurut. Joku huhu kertoi Pottierin vaimon pettäneen häntä.
Huipul’ eka
René Pottierin (5.7.1879–25.1.1907) maine mäkispesialistina luotiin 11. heinäkuuta 1905, Tourin toisella, 299 kilometriä pitkällä etapilla Nancystä Besançoniin. Silloin ajajille tuli vastaan pelottava vuori Ballon d’Alsace. Pohjoisrinnettä Saint Maurice sur Mosellen kylästä huipulle ajaen mäelle kertyy mittaa yhdeksän kilometriä ja korkeuseroa 619 metriä keskijyrkkyyden ollessa 6,9 %. Ei siis kovimpien Alppien tai Pyreneiden nousujen veroinen, muttei todellakaan mikään helppo kinkare. Vaikeudesta kertoo se, että tuolloin Ballon d’Alsacen nousua pidettiin liki mahdottomana ajaa pyörällä, eikä kisassa uskottu kenenkään pääsevän ylös koko matkaa polkien.
Mutta yksi ainoa mies pysyi pystyssä pyöränsä selässä ja se oli »mystikkojen tulisella katseella» varustettu René Pottier. Hän tuntui suorastaan uhmaavan painovoimaa, nousten mäkeä niin kepeän elegantisti mutta samalla tappava tehokkaasti, että vastustaja toisensa jälkeen joutui taipumaan. Tourin alkuvuosien suurimmat nimet – Louis Trousselier, Hippolyte Aucouturier, Lucien Petit-Breton – tippuivat yksi kerrallaan hänen imustaan. Pisimpään Pottierin vauhdissa pysyi edellisvuoden Tourin mestari Henri Cornet, joka näki Pottierin selän katoavan kaukaisuuteen kaksi kilometriä ennen huippua.
Toisin kuin nykyään, tuolloin ei vuoristoetappien varrella yleisöä juuri ollut, eikä tietenkään suoraa selostusta radiossa saati helikopterikuvaa televisiossa tai wattimittarien dataa netissä. Suuri yleisö oli kisojen suhteen lehtiraporttien varassa. Lehdistö hehkutti vuolaasti Pottierin herooista mäennousua. Tourin pomomies Henri Desgrange ylisti Pottierin nousun Ballon d’Alsacen huipulle olleen yksi jännittävimmistä näytelmistä mitä hän oli ikinä nähnyt. »Ihmisten rohkeus, totta tosiaan, on ääretön», hän julisti. Legenda oli syntynyt.
Vuoret tulevat Tourille
Usein ajatellaan, että Ballon d’Alsacen kiipeäminen vuonna 1905 olisi Tourin historian ensimmäinen vuoristonousu. Tarkalleen ottaen näin ei ole, sillä jo ensimmäisellä Tourilla ylitettiin merkittäviä nousuja. Toisena vuonnahan reitti oli sama kuin ensimmäisenä. Heti historian ensimmäisellä etapilla poljettiin Col des Echarmeaux ja Col du Pin-Bouchin sekä toisella etapilla Col de la République, joka 1161 metrin korkeudellaan oli lähellä Ballon d’Alsacen korkeutta (1178 m), muttei se toki ollut hankaluudeltaan Ballonin veroinen eikä sen ylitys ollut oikein herättänyt kisaseuraajissa erityistä huomiota. Toisaalta vuoden 1905 Tourillakin valloitettiin Ballonia jälkeisellä etapilla vielä korkeampi nyppylä: Col Bayard 1246 m. Mutta korkein ei välttämättä ole vaikein, joten hankaluuden puolestakin Ballon d’Alsacen paikka Tourin klassikkomäkien joukossa on oikeutettu.
Ensimmäisen vuoren maine perustunee siihen, että Tourin johtaja Desgrange intoutui hehkuttamaan L’Auto-lehdessään (jonka levikinedistämiseksi Tour siis oli keksitty) Ballonille kapuamista niin vuolaasti. Nyt viimeistään tuli osoitetuksi, että pyörällä pystyi valloittamaan vuoria. Desgrange taas oli ympäriajon luoja ja hän pystyi siirtämään vuoria. Niitä vuoria tulisi Tourilla tämän jälkeen riittämään, sillä saatiinhan nyt urhoollisille kestävyysurheilun sankareille heidän arvoisensa näyttämö.
Kannattaa myös muistaa, että Ranska oli kärsinyt vuosien 1870–1871 sodassa karvaan tappion Preussille ja menettänyt Alsacen ja Lorrainen maakunnat saksalaisille. Vogeesien ylängöllä sijaitseva Ballon d’Alsace oli tuolloin aivan rajalla, joten sinne nousemisella oli myös symbolista merkitystä. Noustessa Ballon d’Alsacelle uhmattiin luonnon lisäksi myös rajan toisella puolella ranskalaisiksi miellettyjä alueita miehittävää Saksaa. Ensimmäisenä huipulle ehtineestä Pottierista tehtiinkin kansallissankari ja urheilusankari samalla kertaa.
Vaikka Pottier oli kammennut itsensä ylivertaisesti Vogeesien yli, oli huipulta 299:n kilometrin etapilla vielä pitkä matka maaliin. Hippolyte Aucouturier ohitti hänet ja ehätti etapin maaliin ensimmäisenä 11 minuuttia ennen Pottieria. Sen paremmin ei Pottierilla käynyt kokonaiskilpailunkaan suhteen, sillä hän joutui keskeyttämään kolme päivää urotekonsa jälkeen. Mutta hän tulisi vielä takaisin.
Vuoden 1906 Tourin voitto
Tourin isää Henri Desgrangesia on epäilty hieman sadistiseksi luonteeksi, mihin viittaisi myös hänen hänen haaveensa Tourin luonteesta: »Täydellinen Tour oli sellainen, jonka pystyisi ajamaan loppuun asti vain yksi ajaja.» (« Le Tour idéal sérait un tour où un seul coureur réussirait à terminer l’épreuve. ») Desgrange olikin kehitellyt vuoden 1906 Tourille uusia koetuksia. Kilpailu oli merkittävästi pidempi. Vuonna 1905 se oli ollut kokonaispituudeltaan 3021 km, nyt pituutta kertyi 4546 kilometriä. Etappien määrä nousi vain kahdella eli yhdestätoista kolmeentoista, joten myös etappien keskipituus kasvoi. Vertailun vuoksi kannattaa pitää mielessä, että viime vuosina Tourin pituus on ollut siinä 3500:n kilometrin molemmin puolin ja etappeja nykysääntöjen mukaan on 21.
4.7.1906 lähtöviivalle Pariisissa asettautui 76 kilpailijaa, joista vain 14 pääsi takaisin maaliin asti. Desgrangesin pirullinen tavoite vain yhdestä maaliin pääsijästä ei koskaan ollut näin lähellä, sillä keskenjättämisprosentti taitaa olla pienempi vain vuoden 1904 Tourilla, jolloin 88 lähti matkaan, mutta vain 15 pääsi maaliin.
Nyt kyseessä oli todellinen Ranskan ympäri ajo. Ensimmäistä kertaa suunnattiin aluksi pääkaupungista pohjoiseen Lilleen ja kierroksen aikana käytiin kaakossa Italian rajan pinnassa Nizzassa, lounaassa Espanjan rajalla Bayonnessa ja Ranskan läntisimmässä kolkassa Brestissä. Samoin uutena ideana oli yhden etapin alku siirretty toiseen kaupunkiin kuin mihin se oli edellisenä päivänä päättynyt. Ympäriajon ensimmäinen etappi päättyi Lilleen. Toinen, jättimäinen 400:n kilometrin mittainen etappi alkoi Lillen vierestä Douai’sta päättyen Nancyyn.
Pottier otti ensimmäisen ykkössijansa tällä toisella etapilla, samoin hän voitti seuraavat kolme etappia. Kolmannella etapilla oli taas Ballon d’Alsacen vuoro, eikä Pottier antanut muille armoa vaan teki irtioton, ajoi 250 km ylhäisessä yksinäisyydessään ja voitti etapin 45 minuutin erolla. Hän poimi vielä yhden etappivoiton viimeisellä eli Pariisiin päättyneellä kolmannellatoista etapilla. Pottierin yhteissaalis oli siten peräti viisi etappivoittoa.
Vuoden 1905 Tourista alkaen kisassa käytettiin voittajan selvittämiseksi yhteisajan sijaan pistelaskusysteemiä. Etapin voittaja sai yhden pisteen, toinen kaksi, kolmas kolme jne. Pisteet kolmeltatoista etapilta laskettiin sitten yhteen ja vähiten pisteitä saanut oli voittaja. Näin 1906 Tourin kolme parasta olivat:
1. René Pottier (Ranska) 31 pistettä
2. Georges Passeriez (Ranska) 39 pistettä
3. Louis Trousseriez (Ranska) 59 pistettäKyllä aikaakin otettiin, joten voittajalle laskettiin koko Tourin keskinopeudeksi 24,463 km/h. Se on rautainen suoritus ottaen huomioon etappien pituus, tuon aikakauden välineet (pyörissä ei esim. vaihteita) ja päällystämättömät, huonokuntoiset tiet. Tuolloin ei myöskään voinut lymyillä pääjoukossa eikä joukkuetovereistakaan ollut paljon apua, vaan kilpailijat ajoivat pitkiä pätkiä yksikseen, jopa satoja kilometrejä.
Joskus muuten näkee väitettävän, että alkuaikojen kisapyörät olisivat olleet karmean painavia, jopa 20–25-kiloisia. Pottieristäkin on vielä viime vuosinakin kerrottu kirjoissa legendaa, että hän olisi kiivennyt Ballon d’Alsace-vuorelle 20:n kilometrin tuntinopeudella vaikka pyörä painoi 20 kg. Nopeus oli varmasti kutakuinkin oikea, sillä Pottier tiputti kyydistään myös kilpailun johtajan Desgrangesin auton. Pyörien paino taas ei ole oikein, sillä Tourin ensivuosien pyörät painoivat noin 11–13 kiloa.
Miksi pisteet?
Miksi vuosina 1905–1912 käytettiin pistelaskusysteemiä? Vuoden 1904 Tourin monenkarvaisten sääntörikkomusten takia Desgranges meinasi lyödä hanskat tiskiin kahden järjestetyn kisan jälkeen. Pitkien etappien aikana, joista osa ajettiin vielä yöaikaan, oli äärettömän vaikeaa estää kilpailijoita harjoittamasta jos jonkinmoista vilppiä. Joku oli hypännyt junan kyytiin. Toisia epäiltiin vedetyn auton perässä. Olivatpa näet keksineet sellaisen konstin, että ajaja puri hampaidensa välissään pullonkorkkia, johon oli kiinnitetty naru. Näin naru saatiin äkkiä kiskaistua vetävään autoon, jos kontrolli osui kohdalle.
Säännöt olivat alkuvuosina epäinhimillisen ankarat, sillä etappien aikana pyörien korjaaminen ja jopa syöminen oli kielletty, vaikka etapilla saattoi olla mittaa peräti 471 kilometriä. Vuoden 1904 kisan sääntörikkomusten selvittely meni marraskuun loppuun asti, jolloin kisan neljä ensimmäistä ja yhteensä kaikkiaan 29 ajajaa hylättiin. Historian ensimmäisen Tourin voittaja Maurice Garin oli toisessakin ympäriajossa ollut nopein, mutta hänetkin hylättiin, koska hän oli syönyt taipaleella. No, epäiltiin hänen myös junailleen osan matkaa. Voittajaksi julistettiin kisan vitonen, vasta 19-vuotias Henri Cornet, joka on yhä edelleen Tourin nuorin voittaja. Pistelaskusysteemillä ja muutamilla muilla uudituksilla yritettiin siis saada Touria alusta asti vaivannut vilppi vähenemään.
Loistava tulevaisuus
Pottier ennätti kisailla vain muutaman kauden, mutta kohosi maineeseen seriöösinä mutta tasaisen varmana ja sitkeänä maanteiden kuninkaana. Miehen, joka oli »kapea kuin tulitikku ja patamusta», palkintoluetteloon kertyi myös Paris–Roubaix-kisan kakkossija vuonna 1905 ja kolmossija seuraavana vuonna. Kakkonen hän oli myös Bordeaux–Paris-kisassa (1905). Hänen viimeiseksi voimannäytökseen jäi Pariisin Buffalo-velodromilla ajettu vuorokauden kestävä Bol d’or -ajo, jonka hän voitti polkemalla tandemin peesissä 925,29 kilometriä.
Vaikka Pottier olikin historian ensimmäinen todellinen mäkimies, hän ei voittanut parhaan mäkimiehen titteliä, sillä siitä alettiin kisailla vasta vuonna 1933. Pisteistä kilpaileminen muuten palasi Tourille kisan 50-vuotissynttärinä, kun alettiin kamppailla myös vihreästä parhaan pistemiehen paidasta (maillot verte).
»Kuningas René» hallitsi vuoden 1906 Touria siihen tyyliin, että hänelle povattiin vielä montaa voittoa. Uransa huipulla ollut Pottier oli kuitenkin seuraavan Tourin alkaessa jo vaihtanut taivaalliseen talliin, joten Pariisissa juhlittiin uutta voittajaa. Ranskalainen Lucien Petit-Breton voittikin sitten ensimmäisenä pyöräilijänä Tourin kahtena vuonna peräkkäin (1907 & 1908).
Tourin organisaatio päätti jo vuonna 1908 kunnioittaa René Pottierin muistoa pystyttämällä Ballon d’Alsacen huipuille hänelle graniittisen kivipaaden, jossa muistutettiin hänen herooisista suorituksistaan.
Kirjallisuutta
(näistä kirjoista löytää vilahduksia Pottierista)
Jacques Augendre, Le Tour – 25 étapes de légende. Éditions Solar, Paris 2009.
Ellis Bacon, Mapping le Tour – Updated History and Route Map of Every Tour de France race. Collins, Glasgow 2014.
Thierry Cazeneuve & Pierre Chany, La Fabuleuse histoire du Tour de France. Éditions de la Martinière, Paris 1997/2011.
Daniel Friebe & Pete Goding, Pyöräilyn klassikkonousut. WSOY, Helsinki 2011.
Serge Laget et al., Cols mythiques du Tour de France. L’Équipe, Paris 2005.
Maurice Lazell, Tour de France: The Complete History of the World’s Greatest Cycle Race. Carlton Books, London 2014.
Pascal Sergent, Grimpeurs – Le dico. Éditions Alan Sutton, Saint-Cyr-sur-Loire 2011.
Tourin historian suurin huijaus: Armstrong-valhe
Minun täytyy tunnustaa. Minulla oli nuorempana suhde, josta en enää ole ylpeä. Pidin peukkuja Lance Armstrongille, olin jopa hieman fani. Armstrongin Tourin valtakaudella (1999–2005) seurasin ammattipyöräilyä lähinnä vain heinäkuussa eli ainoastaan Peter Selinin mainioiden Tour-selostuksien kautta. Vasta kun muutin Ranskaan 2004 aloin itsekin taas ajaa pyörällä vuosien tauon jälkeen ja pyöräilymaailmaani tuli lisää ulottuvuuksia.
Toki törmäsin netissä ja erityisesti ranskalaisessa lehdistössä epäilyihin Armstrongin ja koko US Postal Service -tallin puhtaudesta. Silti jaksoin jopa hiljaa uskoa Lanceen silloin, kun teksasilainen palasi kolmen vuoden tauon jälkeen Tourille vuonna 2009.
Omituista. Olenhan hyvin rajoittunut. Yleensä suosikkipyöräilijäni tulevat vain ja ainoastaan pyöräilyn sydänmailta: Ranskasta, Italiasta ja Espanjasta. No, ainakin Grand Tourien kokonaiskilpailuissa liputan aina näiden puolesta, etappivoittoja voin sallia myös ydinmaiden ulkopuolelle, vaikka Saksaan, jopa meren taakse. Mutta ainoastaan sen lyhyen meren, ei sentään ison veden taakse Teksasiin asti. Miten olin mennyt teksasilaisen, selkeästi öykkärimäisesti käyttäytyvän joukkoihin? Eihän hän ollut ollenkaan sankariainesta minun mittareillani.
Syöpäpotilaasta messiaaksi
Mutta tarina oli niin hyvä, joten menin miljoonien muiden tapaan lankaan. Melkein varmaan syöpäkuolemaan tuomittu nuori ja lupaava pyöräilijä – joka oli jo napannut maailmanmestaruuden – nousee kuoleman porteilta tekemään paluun maailman kovimpaan kisaan, tekee tappavia iskuja Tourin vuoristoetapeilla ja pätkii kaikki myös aika-ajossa. Mikä transformaatio, oikea ylösnouseminen! Hän teki Tourilla vuosittain uusia temppuja, joissa joskus melkein näki supersarkarin viitan hulmahtavan. Hän perusti syöpäsäätion ja antoi toivoa niin monelle, ei pelkäästään syöpää vastaan taistelevalle vaan kaikille. Hän antoi esikuvan, johon uskoa, kun oma usko meinasi loppua.
Lance itse tiesi tarinansa mahdin. Hän otti historiallisesta seitsemästä peräkkäisestä Tourin voitostaan kaiken hyödyn irti. Armstrong teki pyöräilyssä täysin ennennäkemättömän omaisuuden ja teki monesta muustakin rikkaan. Koko pyöräily sai varsinkin Yhdysvalloissa hirmuisen nosteen, »markkinat kasvoivat», ja siitähän jenkit menivät täysin hulluiksi.
Kansainvälinen pyöräilyliitto UCI näki myös hänessä lajin maineen palauttavan messiaan, joka nousi valtaan heti kammottavan vuoden 1998 Festina-dopingkäryn jälkeen. Tourin jatkuminen oli tämän jättimäisen farssin jälkeen vaarassa ja koko laji kärsi valtavasta imago-ongelmasta. Armstrong käytti tilannetta hyväkseen, nostaen itsensä niin korkealle palkintopallille, että hänelle muodostui omat sääntönsä.
Vuosi vuodelta lisää valtaa saanut ja myyttisiin mittoihin kasvanut Armstrong ajatteli olevansa liian iso tippumaan. Vaikka dopingkäryt lajissa jatkuivat ja kanssakilpailijat tippuivat ympäriltä. Hän itse oli hyvin aktiivinen oman tarinansa suojelemisessa, tuhoten julmasti ja häikäilettömästi kaikki, jotka alkoivat epäillä hänen hämmentävän menestyksensä puhtautta tai tiesivät liikaa hänen valheestaan.
Kun Lance oli vihdoin tunnustanut dopingin käytön, hän sanoi eläneensä, ei paljon pieniä valheita, vaan yhden ison valheen. Koko hänen uransa oli yksi iso valhe. Jättimäinen huijaus. Niin iso, ettei sitä meinannut monikaan uskaltaa epäillä. Melkoiseen lankaan menimme monet, oikeaan tulilankaan, joka paloi vuosia, kunnes vasta pari vuotta sitten pamahti. Tourin historian suurin huijaus.
Paras Ohjelma
Aihe tuli taas ajankohtaiseksi kun etsiskelin, että mitenkähän Suomessa näkisi uutukaisen Lance-leffan The Program (2015). Ei löytynyt vielä jenkkien Netflixistäkään tai Apple Storesta. No, löysin pari muuta tuoretta dokumenttielokuvaa, joita en ollut aiemmin katsonut. Jenkki-Netflix tarjosi tuoreen Stop at Nothing (2014), joka on hallittu ja asiallinen dokumenttileffa, jossa poljetaan hyvällä kadenssilla läpi koko Lancen ura. Mukana on paljon haastatteluja, jotka eivät jätä Armstrongin hyväntekijämyytistä paljoakaan jäljelle.
Naapurikirjastosta taas löysin DVD:llä Alex Gibneyn The Armstrong Lie (2013), jonka piti alun perin olla dokumentti Lance Armstrongin paluusta kilparadoille ja yrityksestä voittaa vuoden 2009 Tour. Filmi meni kuitenkin uusiksi, kun doping alkoi viimeinkin paljastua lopullisesti ja peruuttomasti. Filmi on mielenkiintoinen siinäkin mielessä, että siinä on paljon filmintekijän itsensä tekemiä intiimejä Armstrongin haastatteluja, niin 2009 Tourilta (usein kuvattu etappien jälkeen hotellihuoneessa) kuin paljastumisen jälkeistä uutta materiaalia. Lopulliseen filmiin kuvatussa uudessa materiaalissa Gibney yrittää tivata miksi Lance valehteli hänellekin aiemmin ja miksi hän palasi kilpailemaan. Olisiko hän koskaan paljastunut, jollei hän olisi tehnyt comebackiä?
Molemmissa filmeissä on käytetty samaa taustamateriaalia ja samoja avainhaastatteluja, jotka ovat hyvin kiinnostavia ja raskauttavia Armstrongin suuntaan. Lance taas ei koskaan paljasta enempää kuin on pystytty aukottomasti paljastamaan. Hän on jopa paljon uskottavampi silloin, kun hän valehtelee suoraan päin haastattelijoiden naamaa, kuin silloin kuin hän yrittää puhua totta, niin hyvin kuin osaa. Valehdella hän nimittäin todellakin osasi, patologinen valahtelija, sanoi joku, jopa sosiopaatiksi häntä joku syytti.
Taistelu jatkuu
Vielä pari päivää sitten Lance Armstrong kuittaili UCI:lle twitterissä Michael Boogerdin saamaa kahden vuoden kilpailu- ja toimitsijakieltoa kahdella sanalla: ”Pure. Bullshit.” Boogerd myös on jo lopettanut uransa, mutta hän sai rangaistuksen jälkikäteen myönnettyään doupanneensa Rabobank-tallissa vuosina 1997–2007.
Heräsi epäily, että Lance yhä piti omaa elinikästä kilpailukieltoaan liian kovana ja koska hän yhä haluaa palata edes jonkinmoisiin kisoihin. Lance rakastaa yhä edelleen voittamista, mutta vielä sitäkin enemmän hän vihaa häviämistä, sillä häviäminen on sama kuin kuolema. Vaikka hän on pyytänyt huijaustaan myös anteeksi, ei hän vieläkään hyväksy tappiotaan.
Tourilla kaikki on suurta. Huijauskin. Urheiluhistorian yksi suurimmista dopinghuijauksista varjostaa Touria vielä pitkään. Mutta eihän Lance ollut ainoa. Frankie Andreu, vanha Lancen tallikaveri ja eräs hänen keskeisistä käräyttäjistään sanoo miettii voittiko Armsterong seitsemän Touria »vallitsevien tien sääntöjen mukaan». Voitti. Entä oikeiden sääntöjen mukaan? Ei. Vaikka kaikki douppaavat, se ei tee siitä oikeata, summa Andreu.
Armstrong petti monet ystävänsä, suojelijansa, faninsa, vastustajansa, hänen Livestong-syöpäsäätiöönsä uskoneet ja syöpää vastaan taistelussa häneen esikuvanaan turvautuneet. Iso lähiporukkaa kuitenkin tiesi hänen douppaavan. Voidaan myös sanoa, että he antoivat sen tapahtua. Ja me monet muut, syöpäpotilaat, toimittajat, sponsorit, minäkin, rakastimme sitä kaunista valhetta enemmän kuin rumaa totuutta.
Armstongin douppaamisen paljastaminen on kaikessa synkkyydessään ja raadollisuudessaan yksi Touriin liittyvistä suurista tarinoista, halusimme sitä tai emme. Lancen valheen jahti on niin pitkä ja monipolvinen sekä sisältää niin paljon pelaajia, että siinä kalpenee mestarillisimpienkin dekkarien jounikuviot. Paljon mustetta on tämä tarina saanut virtaamaan, joten ei ole mahdollista tässä yhteydessä käsitellä tätä kuin näin pintaa raapaisten. Yksi hyvä kirja aiheesta on suomennettukin: Juliet Macurin Valheiden ketju – Lance Armstrongin tarina (2014, alkuteos Cycle of Lies – The Fall of Lance Armstrong on julkaistu samana vuonna). Se on erinomainen teos, jonka kautta saa avattua lisää ulottuvuuksia tähän todella kompleksiseen tapaukseen.
* * * *
Ps. Kohut Armstrongin ympärillä ovat jatkuvat. Tänään, tämän tekstin julkaisupäivänäkin saatiin uutta näkökulmaa väitettyyn Armstrongin järjestämään sopukisaan vuonna 1993. Velonewsin artikkeli aiheesta.
* * * *
Dopingista Tourilla lue myös
• Marco Pantanin alamäki
• Pyöräilyn dopingsanasto
• Tom Simpsonin kuolema TourillaJacques Anquetil – Kapinallinen mestari
Havahduin vasta tänään, että eilen oli Mestari Jacquesin syntymäpäivä. Jacques Anquetil 8.1.1934–18.11.1987. Ensimmäinen viisi kertaa Tour de Francen voittanut pyöräilijä, ensimmäinen kaikki kolme suurta etappikilpailua voittanut (Tour, Giro, Vuelta), toinen Giro–Tour-tuplan voittaja (Fausto Coppi oli ensimmäinen), vuonna 1961 keltaisessa paidassa ensimmäisestä päivästä viimeiseen, ensimmäinen ranskalainen Giron voittaja, henkilökohtaisen aika-ajon lukuisasti kruunattu valtias vuosien ajan. Hän ei ikinä kuitenkaan voittanut maailmanmestaruutta.
Anquetilin paremmin tunteneet kertoivat hänen olleen ujo ja varauksellinen eikä hän viihtynyt väkijoukoissa. Monet tulkitsivat hänen olevan arrogantti ja ylenkatsova. Hän ei paljoa piitannut sosiaalisista konventioista ja säännöistä, mikä vain toisten silmissä tietenkin vahvisti tulkintaa ylimielisyydestä. Anquetilin kerrotaan peruutellen autollaan Rouenin yksisuuntaisia katuja, koska ei ollut kiellettyä ajaa yksisuuntaista katua väärinpäin.
Toinen tarina kertoo hänen leikkimielisyytensä kanssa liittoununeesta provokaationhalustaan. Anquetil oli jo kuusi kertaa voittanut arvostetun aika-ajon Grand Prix de Lugano. Järjestäjien mielestä hänen ylivoimansa alkoi olla rasite kilpailun maineelle ja erityisesti sponsorihankinnalle. Järjestäjät ehdottivat tähtiajajalle, että ehkä kisan kannalta olisi hyvä, ettei hän osallistuisi seuraavan vuoden kisaan. Jos Anquetil aina vaan voittaisi, heidän on vaikea saada sponsoreita.
Talven aikana järjestäjien mieli muuttui. He ehdottivat Anquetilille, että tämä voisi osallistua, olihan hän kisojen tähti, mutta eivät panisi pahakseen, jos hän antaisi Ercole Baldinin voittaa. Meillä ei ole mitään sinua vastaan, mutta olisi hyvä kisalle, jos joku muu välillä voittaisi, he koittivat leppyytellä mestari Jacquesia. Anquetil yllättäen suostui, mutta sanoi, että hänelle täytyisi maksaa starttimaksu tuplana ja poikkeuksellisesti etukäteen, sillä hän ei haluaisi kisan jälkeen odotella maksua ja kohdata lehdistöä.
Baldini oli Anquetilin kova kilpailija ja myös aika-ajon erikoismiehiä. Hän oli jopa parantanut Anquetilin tunnin aika-ajon ennätystäkin, mutta Luganon kisassa aina jäänyt »herra aika-ajon» varjoon. Ennen starttia Anquetil meni tapaamaan ystäväänsä Baldinia ehdotuksen kera. Jos Baldini ei kertoisi mitään järjestäjille, Anquetil lupaisi antaa Baldinin voittaa. Hintana olisi se, että Baldinin täytyisi maksaa Anquetilille starttipalkkionsa. Etukäteen. Baldini suostui, joten Anquetililla oli nyt kolminkertainen starttiraha taskussaan. Kisassa hän ajoi seitsemänteen voittoonsa ihan piruuttaan, huvitellakseensa. En ole vielä löytänyt tietoa palauttiko hän rahat, mahdollisesti ainakin Baldinille, sillä he olivat hyviä ystäviä jatkossakin.
Tour 1957, ensimmäinen viidestä voitosta. Anquetilistä kirjoitettiin monia kirjoja vielä hänen uransa kestäessä, mutta ihan viime vuosinakin on tullut useampia erinomaisia kirjoja hänestä. Pari vinkkiä:
• Paul Howardin Sex, Lies and Handlebar Tape on ehdottomasti suositeltava (alkuteos olikin jo 2008, mutta sittemmin useita uusintapainoksia, viimeisin 2015).
• Armoton Tour-tietäjä ja kirjailija Jacques Augendre julkaisi samaisena vuonna kompaktin kirjan Anquetilin ja Raymond Poulidorin kuuluisasta ja koko Ranskan kansan jakaneesta kilpailusta Anquetil et Poulidor – Un divorce français.
• Yliopistomies Yves Jean julkaisi juuri viime vuonna (2015) Poulidor-kirjansa pariksi kirjan Anquetil le mal-aimé, joka näyttää olevan oikein kelvollinen.
• Suosikkini on persoonallinen (sanan monessa mielessä) Anquetil tout seul (2012), jonka on kirjoittanut monipuolinen kirjailija ja intohimoinen pyöräilijä Paul Fournel.
Vanhemmista kirjoista voisi koittaa löytää käsiinsä vaikka Anquetilin sporttipäällikön ja entisen kilpakumppanin Raphaël Geminianin (joka itsekin oli siis tehnyt huomattavan uran ammattipyöräilijänä) Les années Anquetil – Chronique d’une époque bafouée (1990), joka kuvaa hyvin tämän legendaarisen voimakaksikon dynamiikkaa ja huimia urotekoja. Benoit Sevinin Anquetil Jusque’au bout du courage (1987) ei ole ihan mestarillinen, mutta kirjan ansiona on lopusta löytyvä listaus »herra aika-ajon» kisasijoituksista: parikymmentä sivua henkeäsalpaavaa menestystä. Vuotta vanhempi on (pyöräily)journalismin ammattimiehen Jean-Paul Ollivierin Anquetil l’homme des défis (1986), joka onkin hallitumpi ja kiinnostavampi esitys – klassikko, sanoisin. Klassikoksi nostaisin myös itse Anquetilin nimiin laitetun kirjan En brûlant les étapes (1966), jonka kirjallisista ansioista kyllä vastaa Pierre Joly, tuo arvostettu journalisti sekä mestarin hyvä ystävä ja ryyppykaveri.
Ryyppyjä Anquetil tosiaan osasi ottaa, kuten muutenkin nauttia elämästä. Anquetil piti tunnetusti viinistä, erityisesti samppanjasta, ja skottiviskistä. Vettä hän inhosi. Kerrottakoon tässä yhteydessä vain yksi ryyppytarina. Jacques Anquetil oli ajanut juuri uransa viimeisen kisan Antwerpenin radalla 27.12.1969. Mukana oli myös hänen perintöprinssinsä Eddy Merckx. Kisan jälkeen Anquetil ajatteli, että nyt katsotaan mistä Eddy-poika on tehty. Ensin lähdettiin pormestarin vastaanotolle, jossa oli tarjolla samppanjaa jne. Sitten jatkettiin ravintolaan syömään ja juomaan lisää samppanjaa ja viiniä. Seuraavaksi yökerhoon jatkamaan viskillä. Nuori perintöprinssi osoittautui todellakin kannibaaliksi, sillä Anquetilin täytyi viideltä aamulla luovuttaa ja mennä nukkumaan tunniksi. Kuudelta sitten tavattiin taas aamiaisella. Eddy tilasi kanapastaa.
Pyöräilysaavutuksiltaan Merckx on melko kiistattomasti kaikkien aikojen ykkönen, Anquetil on monilla listoilla nelonen. Minun listallani mestari Jacques on kaikkien aikojen kakkonen.
* * * *
Ps. INA.fr-sivustolta löytyy joitakin videoita Jacques Anquetilistä. Tässä Anquetil voittaa neljännen Tourinsa vuonna 1964.
* * * *
Lue myös:
Tupla, tripla, kolmoiskruunu
Joskus on kiva katsella vähän tilastojakin, vaikken ole mikään varsinainen tilastotieteilijä. Chris Froomen Tour de Francen voitot vuonna 2013 ja 2015 olivat niin vakuuttavia, että moni ounastelee kuinka monta Touria hän vielä voittaakaan. Ehkä hänen täytyy lisätä vaikeusastetta ja tähdätä useampaan suureen voittoon samana vuonna. Miten olisi tupla, tripla tai kolmoiskruunu?
Tupla
Tuplalla tarkoitetaan kahden Grand Tourin voittamista samana vuonna. Grand Touriksi lasketaan siis kolme suurta ympäriajoa eli vanhin ja arvoistetuin (1) Tour, Ranskan ympäriajo, (2) Giro eli Italian ympäriajo ja (3) Vuelta eli Espanjan ympäriajo. Tuplassa ovat onnistuneet seuraavat suurmestarit:
Fausto Coppi (ITA) 1949 Tour + Giro
Fausto Coppi (ITA) 1952 Tour + Giro
Jacques Anquetil (FRA) 1963 Tour + Vuelta
Jacques Anquetil (FRA) 1964 Tour + Giro
Eddy Merckx (BEL) 1970 Tour + Giro
Eddy Merckx (BEL) 1972 Tour + Giro
Eddy Merckx (BEL) 1973 Giro + Vuelta
Bernard Hinault (FRA) 1978 Tour + Vuelta
Giovanni Battaglin (ITA) 1981 Giro + Vuelta
Bernard Hinault (FRA) 1982 Tour + Giro
Bernard Hinault (FRA) 1985 Tour + Giro
Miguel Indurain (ESP) 1992 Tour + Giro
Miguel Indurain (ESP) 1993 Tour + Giro
Marco Pantani (ITA) 1998 Tour + Giro
Alberto Contador (ESP) 2008 Giro + Vuelta
Fausto Coppi, Tour 1952. Kolmen Grand Tourin kerho
Seuraavaksi voisi tähdätä triplaan tai kolmen Grand Tourin kerhoon. Ensimmäinen kaikki kolme suurta ympäriajoa voittanut ajaja oli Jacques Anquetil, 1960-luvun alun pyöräilymaailman hallitsija. Hänen jälkeensä tempun ovat pystyneet tekemään vain viisi ajajaa: Felice Gimondi, Eddy Merckx, Bernard Hinault ja nykyiset tähdet Alberto Contador ja Vincenzo Nibali.
Jacques Anquetil, Tour 1966. Kukaan ei ole voittanut triplaa eli kaikkia kolmea suurta ympäriajoa samana vuonna. Merckx tosin voitti huikeat neljä peräkkäistä Grand Touria (Giro 1972, Tour 1972, Vuelta 1973 ja Giro 1973) ja Hinault kolme (Giro 1982, Tour 1982, Vuelta 1983; Vueltahan ajettiin vielä tuolloin kauden ensimmäisenä ympäriajona). Alberto Contador oli lähellä voittaa kolme peräkkäistä, kun hän voitti syksyn 2014 Vueltan, kevään 2015 Giron, mutta sitten Froome nappasi kesän Tourin Alberton jäädessä viidenneksi.
Kolmoiskruunu
Pyöräilyn kolmoiskruunuksi (triple crown) kutsutaan Tourin ja Giron sekä niiden lisäksi maantiepyöräilyn maailmanmestaruuden voittamista samana vuonna. Tämä uroteko on onnistunut vain kaksi kertaa. Ensimmäisenä kukapa muu kuin kaikkien aikojen pyöräilijä Eddy Merckx (1974), mutta myös irlantilainen Stephen Roche räjäytti pankin vuonna 1987. Pyöräilyn suurnimet, mestarien mestari Fausto Coppi, viiden Tourin voittajat Hinault ja Miquel Indurain olivat hilkulla onnistua.
Toinen kolmoiskruunun haltija Stephen Roche. Kovin yleistä ei ole myöskään ollut yhden Grand Tourin ja maailmanmestaruuden voittaminen samana vuonna. Vain kahdeksan ajajaa on onnistunut tässä.
Georges Speicher (FRA) 1933 MM + Tour
Fausto Coppi (ITA) 1940 MM + Giro
Fausto Coppi (ITA) 1953 MM + Giro
Louison Bobet (FRA) 1954 MM + Tour
Ercole Baldini (ITA) 1958 MM + Giro
Eddy Merckx (BEL) 1971 MM + Tour
Bernard Hinault (FRA) 1980 MM + Giro
Greg LeMond (USA) 1989 MM + Tour
Georges Speicher (Ranska), ensimmäinen samana vuonna Tourin ja maailmanmestaruuden voittanut pyöräilijä. * * *
Eräänlainen uskomaton ennätys on nimissään myös australialaisella Adam Hansenilla, joka on vuoden 2011 Vueltasta lähtien ajanut maaliin kaikissa kolmessa suuressa, siis jo kolmetoista ympäriajoa putkeen.
Mitähän lisättävää tilastoihin ensi vuosi tuo tullessaan? Kesää odotellessa…
William Fotheringham Pyöreän Tarinan Ritarikuntaan
Myönnetään. Me maantiepyöräilijät olemme usein hieman monomaaneja, fiksoituneita omaan harrastukseemme. Niin siinä käy helposti muidenkin harrastuksien suhteen, jos niihin suhtautuu intohimolla, voi yrittää selittää itselleen. Toki silloin kun oman Garmin-datansa ihailu lenkin jälkeen alkaa olla hartain kohta harrastuksessa, voi olla jotain jo hieman vinksallaan. Ainakin ulkopuolisen silmissä voi tuolloin touhu alkaa näyttäytyä yhtä kiinnostavalta kuin omien suolikaasujensa haistelu peittonsa alla.
Miten puhkaista kuplaa välillä hieman? Vähän laajentaa harrastuksensa perspektiiviä? Konstit ovat monet. Eikös matkailu aina avarra? Enkä nyt tarkoita pelkästään treenileiriä muiden trikooturistien suosimille vaelluskohteille. Matkalle voi lähteä myös nopeammilla lähdöillä ja pienemmillä budjeteilla. Ei, tällä kertaa en myöskään tarkoita Google-avusteista tai YouTube-matkailua. Nyt on kyseessä seuramatka hyvän oppaan avustuksella. Viittaan näet pyöräilykirjoihin. Sillä ilmeisesti on olemassa yhä edelleen niitäkin pyöräilijöitä, jotka kirjoja lukevat, siinä määrin niitä ainakin isommilla kielialueilla julkaistaan, ettei meinaa kaikessa kiinnostavassa perässä pysyä.
Tällä haavaa minua ei kiinnosta mitkään treenikirjat, joissa esitetään erilaisia harjoitustemppuja, joilla saisi omaan Garminiinsa vielä ihastuttavampia lukemia. Ovathan nekin kivoja ja hyödyllisiä, mutta nyt suunta on pois itsestä, kohti muita maita ja muita aikoja. Maantiepyöräilyn historiaa käsittelevät kirjat! Mikä tarinoiden aarreaitta. Lupasin aiemmassa kirjoituksessani – jossa mainitsin muutaman ranskalaisen pyöreän tarinan ritarin eli mainion pyöräilykirjoittajan – palata englanninkielisiin pyöräilykirjailijoihin.
Posti toi minulle William Fotheringhamin kirjan Bernard Hinault and the Fall and Rise of French Cycling (Yellow Jersey Press 2015). Innostuin tästä niin kovasti, että nostan Fotheringhamin ihan itsekseen esille. Hän kun ei todellakaan ole mikään eilisen teeren poika, sillä minunkin hyllystä löytyi häneltä tällaisia helmiä:
Merckx: Half Man, Half Bike (2012). Eihän sille mitään voi, Eddy Merckx, Kannibaali, on kaikkien aikojen kovin pyöräilyn suurmestari, vaikka kuinka päin painottaisi erilaisia saavutuksia. Jokaisen todellisen pyöräilyfanin, tifosin, täytyy lukea yksi kirja Merckxistä ja opetella kirjoittamaan nimi oikein. Se yksi kirja voisi hyvin olla tämä. Saapa muuten nähdä kuinka paljon Kannibaali-kirjoja nyt julkaistaan kun mestari täyttää 70 vuotta. Ainakin yksi julkaistiin eilen.
No ei se Fausto Coppi jää kauaksi. Campionissimo, mestarien mestari. Fallen Angel – The Passion of Fausto Coppi (2009) kertoo vetävästi Coppin tarinan voittoineen ja skandaaleineen. Fotheringham on todellinen ammattimies pyöräilyn elämäkertojen saralla, asiat on selvitetty, lähteet luettu ja tarinat vetävästi kirjoitettu.
Syvällistä asiantuntemusta huokuu myös brittien Ranskan ympäriajon valloitusyrityksiin keskittyvä Roule Britannia – Great Britain and the Tour de France (2005). Kirjasta täytyi toki tehdä uudistettu laitos vuonna 2012 kun Bradley Wiggins nousi ensimmäisenä brittinä keskimmäiselle podium-paikalle Champs-Élyséellä. Sky-tallin fanien on syytä hankkia tämä kirja käsiinsä, sillä siinä taustoitetaan brittiläisen tallin menestys laajempaan historialliseen kaareen. Skyn menestystä ei todellakaan luotu ex nihilo, tyhjästä, vaan monien aiempien yritysten luomalle pohjalle.
Sitten on ehkä se kaikken traagisin tarina: Put Me Back on My Bike – In Search of Tom Simpson (2002, uudistettu laitos 2007). Brittien suuri toivo, jo maailmanmestarin tittelin ja olympiamitalin saavuttanut sekä Tourin keltaista johtajan paitaakin kantanut Tom Simpson lyhistyi vuoden 1967 Tourin kolmannellatoista etapilla, Mont Ventoux’n raatelevassa nousussa vain pari sataa metriä ennen huippua. Kuolema huipulla. Mitä kaikkia kamoja hän oli vetänyt? Tämä ja muut myyttisen tarinan ainesosat saavat Fotheringhamilta kunnon käsittelyn.
Ja onhan hänellä vielä pari muutakin kirjaa. Yhtä kaikki, näistä saavutuksista ehdotan William Fotheringhamille Pyöreän Tarinan Ritarikunnan kultaista ansiomerkkiä keltaisin tankonauhoin.
Pyöreän tarinan ritarit – Tour de Francen kirjailijat
Aloittaessani lukemaan kirjaa yhdestä Ranskan ympäriajon legendoista, Antoine Blondinista (Jacques Augendre, Jean Cormier & Symbad de Lassus: Antoine Blondin – La légenge du tour, Éditions du Rocher 2015), osui silmääni hänen itsensä käyttämä hieno ilmaisu: un chevalier de la Fable Ronde. Tämän voisi alustavasti yrittää suomentaa vaikka pyöreän tarinan ritariksi. Ilmaisu pukee hyvin ajatukseksi sen, mitä olen pitkään ihastellut. Ranskasta nimittäin löytyy koko joukko kirjailijoita ja muita kynäilijöitä, jotka rakkaudesta lajiin ovat tehtailleet satoja pyöräilykirjoja. Erityisesti Tour de France on ollut näiden kirjoittajien intohimoisena kohteena. Jopa siinä määrin, että näistä kynäilijöistä parhaat on nostettu legendan asemaan, sinne ketjunpyörittäjien rinnalle.
Leikkimielisesti sanoisin, että englanninkielisessä pyöräilykirjallisuudessa tuntuu korostuvan tieto, kun taas ranskankielisessä on tärkeää saada mukaan myös oikea tunne. Siksi monet taitavat sanankäyttäjät ovatkin panneet parastaan kuvatessaan miltä pyöräily tuntuu ja miltä tuntuu olla kilpapyöräilijä. Näin on samalla runoiltu Tourin titaanien taistelut kansakunnan kollektiiviseen muistiin.
Antoine Blondin (1922–1991) on ehkä näistä kirjailijoista legendaarisin. Renttukirjailija Blondin keräsi mainetta kirjojensa lisäksi myös härkätaistelemalla kännipäissään autoja vastaan, hankkiutumalla lukuisia kertoja putkaan ja välttelemällä veronmaksua. Hän kiersi 27 Touria kirjoittaen L’Équipe-lehdelle 524 artikkelia, joihin täytyy syventyä tarkemmin toisessa kirjoituksessa, sillä nyt tyydyn vain etsimään hänelle muutaman hengenheimolaisen, toisia pyöreän tarinan ritareita.
Oma suosikkini pyöreän tarinan ritareista on Paul Fournel (s. 1947). Siinä vasta monipuolinen kirjailija. Fournel on kirjoittanut niin romaaneja, runoja, novelleja kuin lastenkirjojakin ja on myös kuuluisan kokeellisen kirjailijaryhmittymän OuLiPo nykyinen puheenjohtaja.
Hänen melko tuore ensimmäistä viisinkertaista Tour-voittajaa Jacques Anquetiliä käsittelevä kirjansa Anquetil tout seul (2012) on erinomainen. Fournel pokkasi opuksellaan Antoine Blondelin nimeä kantavan urheilukirjapalkinnon ja pari muutakin. Kirja on varsin mukaansatempaava ja selkeä, kunhan pysyy kertojanvaihdoksissa mukana. Todella omakohtaista ja tunteella tehtyä. Välillä Fournel tosin käyttää melko harvinaista sanastoa, sillä joitakin sanoja ei löydy isoimmista Ranska–Suomi-sanakirjastakaan. Ehkä pidän tästä kirjasta myös siksi, että itsekin tunnustaudun Anquetil-faniksi, mutta Fournelin lapsuus todellakin kului (fiktiivisen) Anquetilin kanssa polkien.
Fournelin pyöräilykirjoista nostaisin esiin kaksi muutakin mainiota opusta: Besoin de vélo (2001) ja Méli-Vélo – Abécédaire amoureux du vélo (2008). Jälkimmäinen on aivan hillitön pyöräilyn sanakirja, tehty rakkaudella, tunteella, huumorilla, kokemuksella ja tiedolla – ja vielä kerran rakkaudella. Näitä vitsikkäitä pyöräilysanakirjoja löytyy toki muitakin, vaikka Gérard Ejnèsin « Il m’a sucé la roue » – Dictionnaire absurde du cyclisme (»Hän imi rengastani» – Absurdi pyöräilyn sanakirja), Jean Damien Lesay’n Allumer la chaudière – Le Dico savoureux des expressions du cyclisme (Lämppäri päälle – Maukas sanakirja pyöräilyn ilmaisuista) sekä Montpellierin yliopiston romaanisen filologian emeritusprofessorin Paul Fabre’n Expressions du cyclisme (Pyöräilyn sanonnat). Aivan ehdoton on myös Jacques Augendre’n, »Tourin elävän muistin» ja monien vuosien Tourin virallisen kirjan (Le livre officiel) laatijan, Abécédaire insolite du Tour (Tourin tavaton aapinen). Voi kun Peter Selin, tuo armoitettu pyöräilyselostaja ja pitkän linjan todellinen pyöräilykulttuurintuntija tekisi meille suomenkielisen pyöräilysanakirjan!
Reportterit ja yliopistomiehet
Legendaarisiin pyöräilyreporttereihin kuuluu myös Pierre Chany, joka oli myös L’Équipe-lehden »pyöräilyosaston» johtaja vuosikymmeniä, toimitti pyöräilyn vuosikirjaa L’Année du cyclisme ja kirjoitti nipun muitakin pyöräilykirjoja. Vuodesta 1989 on jaettu hänen nimeään kantava palkinto parhaasta ranskankielisestä pyöräilyyn liittyvästä lehtikirjoituksesta.
Lehtimiehistä maninittakoon myös Le Monde -lehden päätoimittajanakin toiminut monipuolinen kynäilijä Éric Fottorino, joka on innokas pyöräilijä, pyöräilykommentaattori ja muutaman pyöräilykirjan kirjoittaja (Je pars demain, Petit Éloge de la bicyclette ja Petit éloge du Tour de France).
Toinen mieleen tuleva pitkän toimittajanuran tehnyt on Jean-Paul Ollivier, joka on pitkään kiertänyt myös Tourin sirkuksen mukana mm. Antenne 2:n ja sen seuraajan France 2:n tehtävissä. Hän on erinomainen Tourin historian tuntija, ja onkin kirjoittanut huikeat parikymmentä pyöräilykirjaa, erityisesti Tourista ja suurista mestareista. Toinen hänen spesialiteettinsa on myös ranskalainen monumentti, joka sekin on saanut paljon mustetta virtaamaan, eli ranskalaisten Mannerheim, kenraali Charles de Gaulle, josta Ollivier on kirjoittanut neljä kirjaa.
Sitten on näitä kirjojen miehiä, joille pyöräily ei ole ainoa rakkauden kohde urheilun saralla, vaan toisena on kuningas jalkapallo. Ensimmäisenä ajattelen Jean-Paul Vespiniä, joka on laatinut aimo liudan erinomaisia pyöräilykirjoja, mutta hän näyttää kynäilleen myös jalkapallosta. Vespinin tiusta nostaisin esiin erityisesti ansiokkaan kirjan Gino Bartalista Gino le Juste: Bartali, une autre histoire de l´Italie (2014). L’Équipe-lehden toimittajanakin uurastanut Serge Laget on myöskin urakoinut kymmeniä urheilukirjoja, pyöräilyn lisäksi jalkapallosta, rugbystä (joka on muuten varsin suosittua Ranskassa) ja olympiakisoista. Maininnan arvoinen on toki myös kymmeniä pyöräilykirjoja kynäillyt Pascal Sergent, joka on muuten Paris–Roubaix-kisan erityistuntia ja laatinut aiheesta useita kirjoja.
Reportteri-kirjailijan lisäksi löytyy yliopistomies-pyöräilykirjailijoita, kuten vaikka l´École polytechniquen tutkija Yves Jean, joka on kirjoittanut mainiot kirjat taisteluparin Anquetil–Poulidor kummastakin osapuolesta (Anquetil le mal-aimé on julkaistu vuonna 2015 ja Les Victoires de Poulidor vuonna 2013). Yliopistomiesten Tour-kirjoista on tässä yhteydessä pakko mainita sosiologi-demografi Jean-François Mignot’n tiivis Histoire du Tour de France, jossa Tourin historia esitetään mielenkiintoisesti tilastojen valossa ja niistä oivaltavasti laajempiin yhteyksiin sekä Ranskan historialliseen ja yhteiskunnalliseen kehitykseen liittäen.
Tohtori Jean-Pierre de Mondenard taas on yksi johtavia dopingin asiantuntijoita. Hän on kirjoittanut yleisten doping-kirjojen lisäksi dopingista jalkapallossa ja pyöräilyssä, mutta myös kiinnostavat Tour-kirjat 36 Histoires de Tour de France ja Tour de France – Histoires extraordinaires des géants de la route ja Les Grandes premières du Tour de France.
Pyöräilyn historioitsijat
Patrick Fillion on tituleerattu yhdessä Laurent Réveilhacin kanssa kirjoittamansa kirjan Petites histoires inconnues du Tour de de France takakannessa pyöräilyn historioitsijaksi. Löytyy heitä muitakin Ranskasta, mutta samaan hengenvetoon täytyy todeta, että tässä tyylilajissa on kunnostauduttu myös englanninkielisellä alueella eli ranskalaisittain keljuiltuna anglosfäärissä (anglosphère). Nämä englanninkieliset kirjoittajat vaativat oman esittelynsä toisella kertaa.
Mutta missä on suomalaiset pyöräilyn historioitsijat? Tässä yhteydessä on pakko mainita kotimainen kirjailija, armoton pyöräilijä ja jo vuosikymmeniä televisiossakin pyöräilykisoja Urheiluruudussa selostanut Jukka Pakkanen. Kymmenien muiden kirjojensa lisäksi Pakkanen on kirjoittanut kirjan Raateleva nousu – Johdatus ammattipyöräilyyn (2009). Hän on kyllä sen tason pyöräilyntuntija, että kernaasti lukisin häneltä vielä useita pyöräilykirjoja. Erityisesti italialaisesta pyöräilystä hänellä olisi valtavasti tietoa ja näkemystä.
Moni kiinnostava Touriin liittyvä pyöreän tarinan ritari jäi varmasti mainitsemattakin, mutta nämä satulamiehet nousivat ensimmäisinä mieleeni kirjahyllyäni silmäillessä.
* * * *
Lue myös
—> Kirjavinkit mäkimiehille
—> William Fotheringham Pyöreän Tarinan ritarikuntaanEnsitunnelmia vuoden 2016 Tourin reitistä
Tänään oli se päivä kun meille pyöräilyn ystäville paljastui mitä me teemme ensi kesänä: vuoden 2016 Tour de Francen reitti julkistettiin. Kirjaan muistiin muutaman ensivaikutelmani siitä mitä tuleman pitää, vaikka kovin tarkkaan en ole reittiä ehtinyt tutkimaan enkä aivan tarkkoja tietoja vielä löytänytkään.
Tällä kertaa lähdetään liikkeelle Ranskan omalta maalta eikä ulkomailta. La Manchen departementti Englannin kanaalin rannalla saa kunnian toimia 103. Ranskan ympäriajon »Suuren lähdön» (Le Grand Départ) näyttämönä. Lähtöpaikka Mont Saint-Michel tulee tarjoamaan näyttävät alkumetrit kisalle ja hienoja helikopteriajoja televisiokatsojille. Alkupäivät ovat aika tasamaata ja ensin suunnataan Pyreneiden vuoristoetappien suuntaan, joten kisa tullaan ratkaisemaan tänäkin vuonna Alpeilla. Ulkomailla kurvataan Espanjassa, Andorassa ja Sveitsissä, jossa käydään federaation pääkaupungissa Bernissä asti.
HYVITYSSEKUNTIEN PALUU
Erityisen mielenkiintoinen uutinen on hyvistyssekuntien paluu. Seitsemän vuotta niiden paluuta jouduttiinkin odottelemaan. Etapin ensimmäiselle on luvassa 10 hyvityssekuntia, kakkoselle 6 ja kolmoselle 4. Uskon tämän tuovan kisaan lisäjännitystä!
Hyvityssekunteista muistuu mieleen kaikkien aikojen Touriksikin nimetty vuoden 1964 kisa, jolloin etapin voittajalle annettiin jopa kokonainen minuutti hyvitystä. Isäntämaan Jacques Anquetil ja Raymond Poulidor taistelivat etappien voitosta verisesti ja paita vaihtoi omistajaa useasti (toisin kuin vuonna 1962, jolloin Anquetil piti ennätyksellisesti paitaa päällään koko kisan ajan!). Anquetil tietenkin voitti lopulta, saavuttaen ensimmäisenä ajajana viidennen Tourin voittonsa, mutta vasta viimeisen etapin aika-ajo oli ratkaiseva voiton hänelle.
Raymond Poulidor, kansansuosikki »Poupou», ikuinen kakkonen (kolme kertaa Tourin kakkonen, kolmonen viidesti eli ennätykselliset kahdeksan podiumpaikkaa) olikin tänään ensi vuoden reitin julkaisutilaisuudessa läsnä, sillä ensi kesänä kurvaillaan myös hänen kotiseuduillaan.
Tourin kunnianosoitus Raymond Poulidorille:
RAATELEVIA NOUSUJA
Vaikka ensi kesän Tour näyttää yhdeksällä vuorietapilla suosivan mäkimiehiä, on mukana kaksi henkilökohtaista aika-ajoakin. Toinen on perinteisempi 37 kilometriä pitkä aika-ajo, mutta kiinnostavampi on 17 km pitkä »mäkiaika-ajo», jossa tie nousee viidentoista kilometrin matkalla. Etappi voi tehdä isoja eroja kokonaiskilpailun voitosta kilpailevien välille, sillä Côte de Domancyn 2,5 km pitkä mäki on 9,4 % keskijyrkkyydeltään ja paikoitellen nousuprosentin pitäisi olla karmeat 16!
Tai henkilökohtaisesti minua kiinnostaa kovasti tuo 37 km aika-ajo Bourg-Saint-Andeol – La Caverne du Pont-d’Arc, sillä olen asunut kolme vuotta hieman tuolta pohjoiseen, joten haluaisin tarkemmin tietää mitä tietä reitti kulkee. Toivottavasti ainakin osan matkaa sitä L’Ardèche-joen rantaa kiemurtelevaa D290-tietä, joka on todella kaunis. Lisäksi on erinomaisen hieno veto, että etappi päättyy juuri avatun esihistoriallisen museon liepeille. Mainio tapa esitellä La Caverne du Pont d’Arc -museo suurelle yleisölle. Väittäisin, että Tour on myös maailman suurin vuosittainen matkailumainos, ja hyvä myös niin.
Raatelevia nousua ei tule puuttumaan, sillä mukana on 28 kategorisoitua nousua, kolme enemmän kuin kahtena edellisenä vuonna, jotka nekin ovat olleet enemmän mäkimiesten kauraa. Mont Blancin nurkilla kolutaan kolmena päivänä ennen Pariisia, joten korkeanpaikankammosta kärsivien polvet tulevat tutisemaan. Jo ennen Alppeja on lämmitelty Pyreneillä oikein tosissaan: legendaarinen Col du Tourmalet, Andorran Arcalis, Port d’Envalira jne.
Klassikkonousujen lisäksi oli hieno nähdä ruokalistalla myös harvinaisia herkkuja: näyttävä Jura-vuoriston HC-serpentiinimäki Grand Colombier (15. etappi, 8,4 km keskijyrkkyydeltään 7,6 %), Andorran pitkä Col d’El Canto / Port de Cantó (9. etappi, 19 km, 5,4 %), Tourilla ennennäkemätön ja vaikealta vaikuttava Montée de Bisanne (19. etappi, 12,4 km keskijyrkkyydellä 8,2 %), viime vuoden Critérium du Dauphiné -kisassa harjoiteltu Finhaut – Emosson (10,4 km, 8,4 %), Col de la Forclaz…
Prologia tai joukkueaika-ajoa taas ei ole ensi vuoden reitillä ollenkaan. Eikä mukulakiviosuuksiakaan osunut silmiini. Ja onhan tuossa 9 etappia, joilla odotettavissa on sprinttereiden voimainmittely, jollei sitten joku irtiotto onnistu.
PROVENCEN JÄTTILÄISEN PALUU
Erityisen iloinen olen Provencen jättiläisen puolesta, sillä sen paluuta ei tarvinnut montaa vuotta odottaa. Kaksi sanaa: Mont Ventoux. Kaksi pelottavaa sanaa, jotka tekevät kipeätä jokaisen ketjunpyörittäjän kintuissa joka kertaa kun ne lausutaan. Eikä ainostaan kipeätä, vaan myös nostattavat pelonsekaisen kunnioituksen tätä myös ihmishenkiä vaatinutta jättiä kohtaan. Vuoden 1967 Tourilla pari vuotta aiemmin maailmanmestariksi ajanut englantilainen Tom Simpson menehtyi vain muutama sata metriä ennen huippua. Näistä traagisista tapahtumista kannattaa muuten lukea William Fotheringhamin kirja Put me back on my bike – In Search of Tom Simpson.
Kuka on huipulla ekana 14.7.2016? Thibaut Pinot! No, ehkä ei, sillä tämän etapin voitosta kaikki ranskalaiset ajajat tulevat näkemään hiestä märkiä unia koko ensi talven. Ranskan kansallispäivänä haluavat kaikki gallialaiset voittaa ja aivan erityisesti monumentaalisen Mont Ventoux’n huipulla. Viimeksi isäntämaan ajaja tuuletti voittoa vuonna 2002, kun Richard Virenque kiipesi huipulle ensimmäisenä, jättäen kolmanneksi ajanutta Lance Amstrongia 2’20”. Lancen ei ehkä olisi pitänyt antaa Marco Pantanin voittaa vuonna 2000, sillä sitä Ventoux-voittoa ei hänelle sitten ikinä tullutkaan. Mutta edellisen kerran voittajalla Chris Froomella (2013) olisi mahdollisuus tehdä historiaa, sillä kukaan ei ole voittanut kahta kertaa Ventoux’n huipulle loppunutta Tour-etappia.
Moni muukin pyöräilyn suurmestari on tämän tuulisen vuoren päälle ensimmäisenä kavunnut. Nimettäköön Jean Robic (1952), Louison Bobet (1955), Charly Gaul (1958), Raymond Poulidor (1965) ja vuonna 1970 kaikkien aikojen kovin pyöräilijä Eddy Merckx (1970), jonka kuitenkin peittosi seuraavalla kerralla (1972) Bernand Thévenet. Viime vuosikymmeninä on tosin saatu yllätysvoittajiakin, sillä Ventoux on usein kokonaiskilpailun kannalta niin ratkaiseva, että pääkilpapukarien keskittyässä keskinäiseen välienselvittelyynsä joku pääsee livahtamaan voittoon. Kuka olisi veikannut, että vuonna 1994 voittajan nimi on Eros Poli tai vuonna 2009 Juan Manuel Garate.
Aina Ventoux’n tuulinen nousu ei ole ollut etapin maalimäki, vaan myös alas on ajettu. Ei nyt ihan kovimmalla tuulen nopeudella, sillä Ventoux’lla on mitattu 320 km/h:n tuulennuopeus, mutta varmasti sellaisella tämän vuoren normaalilla tuulennopeudella eli noin 90 km/h. Kerran olen huipulla käynyt niin, että siellä ei tuullut, useimmiten tuulee niin, että pää meinaa irrota.
Vuonna 1958 oli muuten henkilökohtainen aika-ajo huipulle Bédoinin kylästä (21,5 km). Tämän raatelevan etapin haluaisin joskus uusittavan! En vielä löytänyt tietoa kummasta suunnasta huipuille hyökätään tällä kertaa, Bédoinin vai Malaucènen kylän kautta. Melkein aina reitti kulkee Bédoinin kautta, mutta minulle kelpaisi hyvin myös Malaucène, sillä itse olen ensimmäisen – ja siten kaikkein vaikuttavimman – kerran käyttänyt tuota reittiä. Valitettavasti se oli autolla.
Jules Laurensin maalaus Le Mont Ventoux vu de la route de Carpentras à Bédoin. Musée Comtadin-Duplessis, Carpentras. SE ON MENOA KOHTA
Kuka voittaa kokonaiskilpailun? Jo kaksi voittoa napannut Skyn kapteeni Chris Froome tuntui olevan reitistä mielissään, joten ennakkosuosikin paineet ovat vahvasti hänen harteillaan. Viime vuosien paras suurten etappikisojen ajaja Alberto Contador tulee yrittämään ehkä viimeisen kerran lisätä vielä yhden Tourin vyölleen. Vai joko on Nairo Quintanan vuoro, koska mäkiä riittää. Vincenzo Nibali keskittyy ensi vuonna Giroon, mutta Vueltan voittanut Fabio Aru lienee mukana kärkikahinoissa. Entä nouseva nuori leijona Tom Dumoulin, jonka mäkiajo paranee koko ajan. Muut ajajat kommentoivat ensi hätään, että hikistä hommaa on taas heinäkuuksi luvassa. Mutta kuten tiedämme, Tourissa voi tapahtua vaikka mitä ja asetelmat ehtivät muuttumaan jo ennen starttiakin moneen kertaan.
Ja Tourin yksi hienoushan on se, että kokonaiskilpailun sisällä on monta muutakin kisaa: mäkimiesten pallopaita, pistekilpailun vihreä paita, parhaan nuoren valkoinen paita, joukkuekisa, etappivoitot, yrittelijäimmän ajajan palkinto…
Enää 255 päivää, niin armoton kisa alkaa.
Post scriptum: Pari päivää julkistuksen jälkeen paras silmiini osunut analyysi reitistä taitaa olla tämä Cycling Newsin julkaisema.
TOUR DE FRANCE 2016
- 9 tasamaan etappia
- 1 kumpuileva etappi
- 9 vuoristoetappia, joista 4 loppuu mäen päälle (Andorre Arcalis, Mont Ventoux, Finhaut-Emosson ja Saint-Gervaix Mont Blanc)
- 2 aika-ajoa, joista toinen ylämäkeen
- 2 lepopäivää
Tourin 2016 esittely Tour de Francen virallisilla sivuilla
2016 TOUR DE FRANCE
Etappi 1: 2.7., Mont Saint-Michel – Utah Beach Sainte-Marie-du-Mont, 188 km
Etappi 2: 3.7., Saint-Lo – Cherbourg-Octeville, 182 km
Etappi 3: 4.7., Granville – Angers, 222 km
Etappi 4: 5.7., Saumur – Limoges, 232 km
Etappi 5: 6.7., Limoges – Le Lioran, 216 km
Etappi 6: 7.7., Arpajon-sur-Cere – Montauban, 187 km
Etappi 7: 8.7., L’Isle-Jourdain – Lac de Payolle, 162 km
Etappi 8: 9.7., Pau – Bagneres-de-Luchon, 183 km
Etappi 9: 10.7., Vielha Val d’Aran (Espanja) – Andorre Arcalis (Andorra), 184 km
11.7: Lepopäivä
Etappi 10: 12.7., Escaldes-Engordany (Andorra) – Revel, 198 km
Etappi 11: 13.7., Carcassonne – Montpellier, 164 km
Etappi 12: 14.7., Montpellier – Mont Ventoux, 185 km
Etappi 13: 15.7., Bourg-Saint-Andeol – La Caverne du Pont-d’Arc, 37 km (aika-ajo)
Etappi 14: 16.7., Montelimar – Villars-les-Dombes Parc des Oiseaux, 208 km
Etappi 15: 17.7., Bourg-en-Bresse – Culoz, 159 km
Etappi 16: 18.7., Moirans-en-Montagne – Bern (Sveitsi), 206 km
19.7.: Lepopäivä
Etappi 17: 20.7., Berne (Sveitsi) – Finhaut-Emosson (Sveitsi), 184 km
Etappi 18: 21.7., Sallanches – Megeve, 17 km (aika-ajo)
Etappi 19: 22.7., Albertville – Saint-Gervais Mont Blanc, 146 km
Etappi 20: 23.7., Megeve – Morzine, 146 km
Etappi 21: 24.7., Chantilly – Paris Champs-Élysées, 113 kmTour on ikuinen
Nyt on vuoden Tour ajettu. Froomen ajo oli vahvinta ja ruminta. Hän oli paras, Skyn joukkue onnistui kokonaisuudessaan parhaiten. Onnittelut voittajille ja kaikille kilpailijoille. Me fanit saimme taas 21 päivää vuoden parasta herkkua.
Mutta jäi Skyn ylivoiman vuoksi vähän hampaankoloonkin. Olisi saanut olla kokonaiskilpailun kannalta jännempääkin. Eroa kakkoseen jäi vain 1,22 minuuttia, mutta ei Froomen voitto ollut kovin uhattuna edes eilen, kun kisa vihdoin koveni vihonviimeisessä HC-mäessä. Se oli liian myöhään. Sky dominoi kisaa siihen asti mielin määrin, toki rajusti töitä tehden, sillä muiden kovimmatkin yritykset kontrattiin Skyn toimesta todella tehokkaasti.
Onneksi tämä oli vain yksi Tour. Välillä tuli mieleen, että jännityksen lisäämiseksi olisi hienoa kokeilla joskus sellaista Grand Touria, jossa ajajilla ei olisi radioita eikä wattimittareita. Toisiko se kisaan lisää taidetta ja temperamenttia, lisää tunnetta ja intuitiota, Old School -kilvanajoa? Nyt välillä tuntuu, että tallien viimeisen päälle hiotut strategiat, tallipäälliköiden ajajien korviin huutamat ohjeet ja ajajien wattimittarin tuijottelu vievät kisasta yllätyksellisyyden, sen ajamisen ja kisaamisen ilon, joita me tifosit janoamme.
Mutta oli tämän vuoden kisassa paljon jännääkin, paljon ilonpilkkuja, paljon pettymyksiä. Se kuuluu kisaan ja elämään. Vanhan etelä-eurooppalaisen sananlaskun mukaanhan pyöräily on kaikista urheilulajeista se, joka eniten muistuttaa elämää.
On aina juhlavaa lopettaa kisa Champs-Élyséelle. Samalla se on vähän hassua, koska kontrasti on niin kova. Viikkojen Ranskan maaseudun ja vuoriston kiertämisen jälkeen tullaan jättimäisen leveälle bulevardille todelliseen metropoliin. Meille vannoutuneille frankofiileille Pariisi on maailman keskus ja ylivertainen suurkaupunki, mittamaton aarreaitta, elegantti jalokivi Ranskan keskellä. Mutta samalla niin erilainen kuin muu Ranska, sillä Pariisi on aina Pariisi ja Ranska on loputtomasti muutakin, isoja kontrasteja. Ranskaa täytyy kiertää, täytyy tehdä Tour, jotta ymmärtää ja oppii maan monimuotoisuudesta. Näin ollen Tour on tutkimusmatka ranskalaisuuteen; myös ranskalaisille itselleen se on itsetutkiskelumatka.
Tourin loppuun liittyy haikeus. Liki kuukauden kestänyt yhteinen matka on ohi. Suomessa kesäkin kääntyy kohti loppuaan Tourin jälkeen. Edessä on pitkä alamäki kohti pimeyttä ja ikuiselta tuntuvaa kylmyyttä. Tourin jälkeen meidän Tour-fanien täytyy aloittaa ajanlasku kohti uutta Touria. Meidän ajanlaskumme jakautuu aikaan ennen ja jälkeen Tourin.
Tour on unelma. Unelma ikuisesta kesästä. Unelma ikuisesta lomasta. Unelma ikuisesta Ranskasta. Meidän fanien onneksi Tour tulee uudestaan. Ikuinen paluu, sanoisi Nietzsche. Tour on ikuinen. Vive le Tour !
Pissatauko! Nyt isketään!
Ammattilaispyöräily on herrasmieslaji, jossa toisen epäonnea ei käytetä omaksi edukseen. Muistellaan vaikka Tourin toista etappia vuonna 2010. Schleckin veljekset Andy ja Fränk kaatuivat öljyläisköihin alamäessä 30 kilometriä ennen maalia, mutta heidän juokkuetoverinsa Fabian Cancellara sai pääjoukon hillitsemään kilvanajonsa ja esti näin veljeksiä häviämästä kisaa heti alkuunsa. Tai kun Jan Ulrich odotti Lance Armstrongia tämän kaaduttua katsojan kassinnyöriin ratkaisevassa nousussa. Jokainen muistaa varmasti lisää näitä reilun pelin tapauksia.
Vanhojen mestareiden suunnasta kuuluu kuitenkin murinaa. Kysytäänpä Raymond Poulidorilta, jolla on ennätykselliset kahdeksan palkintosijaa Tourissa: »Minun aikanani hyödynnettiin kaikki tilaisuudet, kaatumiset, rengasrikot ja pissatauot, jotta rähinä saatiin käyntiin.»
Poulidor, ikuinen kakkonen, tietää mistä puhuu. Vuoden 1968 Tourilla moottoripyörä väisti viilliintynyttä yleisöä ja Poulidor kaatui. Verta vuotava Poulidor kiipesi pyöränsä selkään, mutta muut olivat jo kaukana. Ei ollut tapana jäädä odottelemaan, Poulidor kuittaa. Pari vuotta aiemmin, vuonna 1964, Poulidor joutui pysähtymään kieroituneen vanteen takia ja menetti pari minuuttia kiekonvaihdossa. Siinä meni taas yksi voitto?
Silloin ei päästy nousemaan takaisin pääjoukkoon tallin auton imussa, pikemminkin kilpakumppanit iskivät armottomasti vaikeuksiin joutuneen kustanuksella. Myöskin ruokahuoltoalueella piti musette ottaa silmät selässä, sillä sielläkin joku saattoi iskeä.
Ennen ajettiin veitsi hampaiden välissä, aina valmiina iskemään kun vastustaja teki virheen tai kun hänellä oli epäonnea. Tai oikeastaan, tuleehan näitä esimerkkejä tällaisesta toiminnasta mieleen myös viime vuosilta… Herrasmiesten jaloa kilvoittelua vai armotonta taistelua?
Tuoretta keskustelua aiheesta kesällä 2015:
Chris Froome confronts Nibali over ‘unsportsmanlike’ Tour de France attack
http://www.cyclingweekly.co.uk/racing/tour-de-france/froome-confronts-nibali-over-unsportsmanlike-attack-184423Nibali vs. Froome: Misunderstanding or breach of etiquette?
http://velonews.competitor.com/2015/07/news/nibali-vs-froome-misunderstanding-or-breach-of-etiquette_379488