Joskus on kiva katsella vähän tilastojakin, vaikken ole mikään varsinainen tilastotieteilijä. Chris Froomen Tour de Francen voitot vuonna 2013 ja 2015 olivat niin vakuuttavia, että moni ounastelee kuinka monta Touria hän vielä voittaakaan. Ehkä hänen täytyy lisätä vaikeusastetta ja tähdätä useampaan suureen voittoon samana vuonna. Miten olisi tupla, tripla tai kolmoiskruunu?
Tupla
Tuplalla tarkoitetaan kahden Grand Tourin voittamista samana vuonna. Grand Touriksi lasketaan siis kolme suurta ympäriajoa eli vanhin ja arvoistetuin (1) Tour, Ranskan ympäriajo, (2) Giro eli Italian ympäriajo ja (3) Vuelta eli Espanjan ympäriajo. Tuplassa ovat onnistuneet seuraavat suurmestarit:
Fausto Coppi (ITA) 1949 Tour + Giro
Fausto Coppi (ITA) 1952 Tour + Giro Jacques Anquetil (FRA) 1963 Tour + Vuelta
Jacques Anquetil (FRA) 1964 Tour + Giro
Eddy Merckx (BEL) 1970 Tour + Giro
Eddy Merckx (BEL) 1972 Tour + Giro
Eddy Merckx (BEL) 1973 Giro + Vuelta Bernard Hinault (FRA) 1978 Tour + Vuelta
Giovanni Battaglin (ITA) 1981 Giro + Vuelta
Bernard Hinault (FRA) 1982 Tour + Giro
Bernard Hinault (FRA) 1985 Tour + Giro
Miguel Indurain (ESP) 1992 Tour + Giro
Miguel Indurain (ESP) 1993 Tour + Giro Marco Pantani (ITA) 1998 Tour + Giro
Alberto Contador (ESP) 2008 Giro + Vuelta
Fausto Coppi, Tour 1952.
Kolmen Grand Tourin kerho
Seuraavaksi voisi tähdätä triplaan tai kolmen Grand Tourin kerhoon. Ensimmäinen kaikki kolme suurta ympäriajoa voittanut ajaja oli Jacques Anquetil, 1960-luvun alun pyöräilymaailman hallitsija. Hänen jälkeensä tempun ovat pystyneet tekemään vain viisi ajajaa: Felice Gimondi, Eddy Merckx, Bernard Hinault ja nykyiset tähdet Alberto Contador ja Vincenzo Nibali.
Jacques Anquetil, Tour 1966.
Kukaan ei ole voittanut triplaa eli kaikkia kolmea suurta ympäriajoa samana vuonna. Merckx tosin voitti huikeat neljä peräkkäistä Grand Touria (Giro 1972, Tour 1972, Vuelta 1973 ja Giro 1973) ja Hinault kolme (Giro 1982, Tour 1982, Vuelta 1983; Vueltahan ajettiin vielä tuolloin kauden ensimmäisenä ympäriajona). Alberto Contador oli lähellä voittaa kolme peräkkäistä, kun hän voitti syksyn 2014 Vueltan, kevään 2015 Giron, mutta sitten Froome nappasi kesän Tourin Alberton jäädessä viidenneksi.
Kolmoiskruunu
Pyöräilyn kolmoiskruunuksi (triple crown) kutsutaan Tourin ja Giron sekä niiden lisäksi maantiepyöräilyn maailmanmestaruuden voittamista samana vuonna. Tämä uroteko on onnistunut vain kaksi kertaa. Ensimmäisenä kukapa muu kuin kaikkien aikojen pyöräilijä Eddy Merckx (1974), mutta myös irlantilainen Stephen Roche räjäytti pankin vuonna 1987. Pyöräilyn suurnimet, mestarien mestari Fausto Coppi, viiden Tourin voittajat Hinault ja Miquel Indurain olivat hilkulla onnistua.
Toinen kolmoiskruunun haltija Stephen Roche.
Kovin yleistä ei ole myöskään ollut yhden Grand Tourin ja maailmanmestaruuden voittaminen samana vuonna. Vain kahdeksan ajajaa on onnistunut tässä.
Georges Speicher (FRA) 1933 MM + Tour
Fausto Coppi (ITA) 1940 MM + Giro
Fausto Coppi (ITA) 1953 MM + Giro
Louison Bobet (FRA) 1954 MM + Tour
Ercole Baldini (ITA) 1958 MM + Giro
Eddy Merckx (BEL) 1971 MM + Tour
Bernard Hinault (FRA) 1980 MM + Giro Greg LeMond (USA) 1989 MM + Tour
Georges Speicher (Ranska), ensimmäinen samana vuonna Tourin ja maailmanmestaruuden voittanut pyöräilijä.
* * *
Eräänlainen uskomaton ennätys on nimissään myös australialaisella Adam Hansenilla, joka on vuoden 2011 Vueltasta lähtien ajanut maaliin kaikissa kolmessa suuressa, siis jo kolmetoista ympäriajoa putkeen.
Mitähän lisättävää tilastoihin ensi vuosi tuo tullessaan? Kesää odotellessa…
Myönnetään. Me maantiepyöräilijät olemme usein hieman monomaaneja, fiksoituneita omaan harrastukseemme. Niin siinä käy helposti muidenkin harrastuksien suhteen, jos niihin suhtautuu intohimolla, voi yrittää selittää itselleen. Toki silloin kun oman Garmin-datansa ihailu lenkin jälkeen alkaa olla hartain kohta harrastuksessa, voi olla jotain jo hieman vinksallaan. Ainakin ulkopuolisen silmissä voi tuolloin touhu alkaa näyttäytyä yhtä kiinnostavalta kuin omien suolikaasujensa haistelu peittonsa alla.
Miten puhkaista kuplaa välillä hieman? Vähän laajentaa harrastuksensa perspektiiviä? Konstit ovat monet. Eikös matkailu aina avarra? Enkä nyt tarkoita pelkästään treenileiriä muiden trikooturistien suosimille vaelluskohteille. Matkalle voi lähteä myös nopeammilla lähdöillä ja pienemmillä budjeteilla. Ei, tällä kertaa en myöskään tarkoita Google-avusteista tai YouTube-matkailua. Nyt on kyseessä seuramatka hyvän oppaan avustuksella. Viittaan näet pyöräilykirjoihin. Sillä ilmeisesti on olemassa yhä edelleen niitäkin pyöräilijöitä, jotka kirjoja lukevat, siinä määrin niitä ainakin isommilla kielialueilla julkaistaan, ettei meinaa kaikessa kiinnostavassa perässä pysyä.
Tällä haavaa minua ei kiinnosta mitkään treenikirjat, joissa esitetään erilaisia harjoitustemppuja, joilla saisi omaan Garminiinsa vielä ihastuttavampia lukemia. Ovathan nekin kivoja ja hyödyllisiä, mutta nyt suunta on pois itsestä, kohti muita maita ja muita aikoja. Maantiepyöräilyn historiaa käsittelevät kirjat! Mikä tarinoiden aarreaitta. Lupasin aiemmassa kirjoituksessani – jossa mainitsin muutaman ranskalaisen pyöreän tarinan ritarin eli mainion pyöräilykirjoittajan – palata englanninkielisiin pyöräilykirjailijoihin.
Posti toi minulle William Fotheringhamin kirjan Bernard Hinault and the Fall and Rise of French Cycling (Yellow Jersey Press 2015). Innostuin tästä niin kovasti, että nostan Fotheringhamin ihan itsekseen esille. Hän kun ei todellakaan ole mikään eilisen teeren poika, sillä minunkin hyllystä löytyi häneltä tällaisia helmiä:
Merckx: Half Man, Half Bike (2012). Eihän sille mitään voi, Eddy Merckx, Kannibaali, on kaikkien aikojen kovin pyöräilyn suurmestari, vaikka kuinka päin painottaisi erilaisia saavutuksia. Jokaisen todellisen pyöräilyfanin, tifosin, täytyy lukea yksi kirja Merckxistä ja opetella kirjoittamaan nimi oikein. Se yksi kirja voisi hyvin olla tämä. Saapa muuten nähdä kuinka paljon Kannibaali-kirjoja nyt julkaistaan kun mestari täyttää 70 vuotta. Ainakin yksi julkaistiin eilen.
No ei se Fausto Coppi jää kauaksi. Campionissimo, mestarien mestari. Fallen Angel – The Passion of Fausto Coppi (2009) kertoo vetävästi Coppin tarinan voittoineen ja skandaaleineen. Fotheringham on todellinen ammattimies pyöräilyn elämäkertojen saralla, asiat on selvitetty, lähteet luettu ja tarinat vetävästi kirjoitettu.
Syvällistä asiantuntemusta huokuu myös brittien Ranskan ympäriajon valloitusyrityksiin keskittyvä Roule Britannia – Great Britain and the Tour de France (2005). Kirjasta täytyi toki tehdä uudistettu laitos vuonna 2012 kun Bradley Wiggins nousi ensimmäisenä brittinä keskimmäiselle podium-paikalle Champs-Élyséellä. Sky-tallin fanien on syytä hankkia tämä kirja käsiinsä, sillä siinä taustoitetaan brittiläisen tallin menestys laajempaan historialliseen kaareen. Skyn menestystä ei todellakaan luotu ex nihilo, tyhjästä, vaan monien aiempien yritysten luomalle pohjalle.
Sitten on ehkä se kaikken traagisin tarina: Put Me Back on My Bike – In Search of Tom Simpson (2002, uudistettu laitos 2007). Brittien suuri toivo, jo maailmanmestarin tittelin ja olympiamitalin saavuttanut sekä Tourin keltaista johtajan paitaakin kantanut Tom Simpson lyhistyi vuoden 1967 Tourin kolmannellatoista etapilla, Mont Ventoux’n raatelevassa nousussa vain pari sataa metriä ennen huippua. Kuolema huipulla. Mitä kaikkia kamoja hän oli vetänyt? Tämä ja muut myyttisen tarinan ainesosat saavat Fotheringhamilta kunnon käsittelyn.
Ja onhan hänellä vielä pari muutakin kirjaa. Yhtä kaikki, näistä saavutuksista ehdotan William Fotheringhamille Pyöreän Tarinan Ritarikunnan kultaista ansiomerkkiä keltaisin tankonauhoin.
Aloittaessani lukemaan kirjaa yhdestä Ranskan ympäriajon legendoista, Antoine Blondinista (Jacques Augendre, Jean Cormier & Symbad de Lassus: Antoine Blondin – La légenge du tour, Éditions du Rocher 2015), osui silmääni hänen itsensä käyttämä hieno ilmaisu: un chevalier de la Fable Ronde. Tämän voisi alustavasti yrittää suomentaa vaikka pyöreän tarinan ritariksi. Ilmaisu pukee hyvin ajatukseksi sen, mitä olen pitkään ihastellut. Ranskasta nimittäin löytyy koko joukko kirjailijoita ja muita kynäilijöitä, jotka rakkaudesta lajiin ovat tehtailleet satoja pyöräilykirjoja. Erityisesti Tour de France on ollut näiden kirjoittajien intohimoisena kohteena. Jopa siinä määrin, että näistä kynäilijöistä parhaat on nostettu legendan asemaan, sinne ketjunpyörittäjien rinnalle.
Leikkimielisesti sanoisin, että englanninkielisessä pyöräilykirjallisuudessa tuntuu korostuvan tieto, kun taas ranskankielisessä on tärkeää saada mukaan myös oikea tunne. Siksi monet taitavat sanankäyttäjät ovatkin panneet parastaan kuvatessaan miltä pyöräily tuntuu ja miltä tuntuu olla kilpapyöräilijä. Näin on samalla runoiltu Tourin titaanien taistelut kansakunnan kollektiiviseen muistiin.
Antoine Blondin (1922–1991) on ehkä näistä kirjailijoista legendaarisin. Renttukirjailija Blondin keräsi mainetta kirjojensa lisäksi myös härkätaistelemalla kännipäissään autoja vastaan, hankkiutumalla lukuisia kertoja putkaan ja välttelemällä veronmaksua. Hän kiersi 27 Touria kirjoittaen L’Équipe-lehdelle 524 artikkelia, joihin täytyy syventyä tarkemmin toisessa kirjoituksessa, sillä nyt tyydyn vain etsimään hänelle muutaman hengenheimolaisen, toisia pyöreän tarinan ritareita.
Oma suosikkini pyöreän tarinan ritareista on Paul Fournel (s. 1947). Siinä vasta monipuolinen kirjailija. Fournel on kirjoittanut niin romaaneja, runoja, novelleja kuin lastenkirjojakin ja on myös kuuluisan kokeellisen kirjailijaryhmittymän OuLiPo nykyinen puheenjohtaja.
Hänen melko tuore ensimmäistä viisinkertaista Tour-voittajaa Jacques Anquetiliä käsittelevä kirjansa Anquetil tout seul (2012) on erinomainen. Fournel pokkasi opuksellaan Antoine Blondelin nimeä kantavan urheilukirjapalkinnon ja pari muutakin. Kirja on varsin mukaansatempaava ja selkeä, kunhan pysyy kertojanvaihdoksissa mukana. Todella omakohtaista ja tunteella tehtyä. Välillä Fournel tosin käyttää melko harvinaista sanastoa, sillä joitakin sanoja ei löydy isoimmista Ranska–Suomi-sanakirjastakaan. Ehkä pidän tästä kirjasta myös siksi, että itsekin tunnustaudun Anquetil-faniksi, mutta Fournelin lapsuus todellakin kului (fiktiivisen) Anquetilin kanssa polkien.
Fournelin pyöräilykirjoista nostaisin esiin kaksi muutakin mainiota opusta: Besoin de vélo (2001) ja Méli-Vélo – Abécédaire amoureux du vélo (2008). Jälkimmäinen on aivan hillitön pyöräilyn sanakirja, tehty rakkaudella, tunteella, huumorilla, kokemuksella ja tiedolla – ja vielä kerran rakkaudella. Näitä vitsikkäitä pyöräilysanakirjoja löytyy toki muitakin, vaikka Gérard Ejnèsin « Il m’a sucé la roue » – Dictionnaire absurde du cyclisme (»Hän imi rengastani» – Absurdi pyöräilyn sanakirja), Jean DamienLesay’n Allumer la chaudière – Le Dico savoureux des expressions du cyclisme (Lämppäri päälle – Maukas sanakirja pyöräilyn ilmaisuista) sekä Montpellierin yliopiston romaanisen filologian emeritusprofessorin Paul Fabre’n Expressions du cyclisme (Pyöräilyn sanonnat). Aivan ehdoton on myös Jacques Augendre’n, »Tourin elävän muistin» ja monien vuosien Tourin virallisen kirjan (Le livre officiel) laatijan, Abécédaire insolite du Tour (Tourin tavaton aapinen). Voi kun Peter Selin, tuo armoitettu pyöräilyselostaja ja pitkän linjan todellinen pyöräilykulttuurintuntija tekisi meille suomenkielisen pyöräilysanakirjan!
Reportterit ja yliopistomiehet
Legendaarisiin pyöräilyreporttereihin kuuluu myös Pierre Chany, joka oli myös L’Équipe-lehden »pyöräilyosaston» johtaja vuosikymmeniä, toimitti pyöräilyn vuosikirjaa L’Année du cyclisme ja kirjoitti nipun muitakin pyöräilykirjoja. Vuodesta 1989 on jaettu hänen nimeään kantava palkinto parhaasta ranskankielisestä pyöräilyyn liittyvästä lehtikirjoituksesta.
Lehtimiehistä maninittakoon myös Le Monde -lehden päätoimittajanakin toiminut monipuolinen kynäilijä Éric Fottorino, joka on innokas pyöräilijä, pyöräilykommentaattori ja muutaman pyöräilykirjan kirjoittaja (Je pars demain, Petit Éloge de la bicyclette ja Petit éloge du Tour de France).
Toinen mieleen tuleva pitkän toimittajanuran tehnyt on Jean-Paul Ollivier, joka on pitkään kiertänyt myös Tourin sirkuksen mukana mm. Antenne 2:n ja sen seuraajan France 2:n tehtävissä. Hän on erinomainen Tourin historian tuntija, ja onkin kirjoittanut huikeat parikymmentä pyöräilykirjaa, erityisesti Tourista ja suurista mestareista. Toinen hänen spesialiteettinsa on myös ranskalainen monumentti, joka sekin on saanut paljon mustetta virtaamaan, eli ranskalaisten Mannerheim, kenraali Charles de Gaulle, josta Ollivier on kirjoittanut neljä kirjaa.
Sitten on näitä kirjojen miehiä, joille pyöräily ei ole ainoa rakkauden kohde urheilun saralla, vaan toisena on kuningas jalkapallo. Ensimmäisenä ajattelen Jean-Paul Vespiniä, joka on laatinut aimo liudan erinomaisia pyöräilykirjoja, mutta hän näyttää kynäilleen myös jalkapallosta. Vespinin tiusta nostaisin esiin erityisesti ansiokkaan kirjan Gino BartalistaGino le Juste: Bartali, une autre histoire de l´Italie (2014). L’Équipe-lehden toimittajanakin uurastanut Serge Laget on myöskin urakoinut kymmeniä urheilukirjoja, pyöräilyn lisäksi jalkapallosta, rugbystä (joka on muuten varsin suosittua Ranskassa) ja olympiakisoista. Maininnan arvoinen on toki myös kymmeniä pyöräilykirjoja kynäillyt Pascal Sergent, joka on muuten Paris–Roubaix-kisan erityistuntia ja laatinut aiheesta useita kirjoja.
Reportteri-kirjailijan lisäksi löytyy yliopistomies-pyöräilykirjailijoita, kuten vaikka l´École polytechniquen tutkija Yves Jean, joka on kirjoittanut mainiot kirjat taisteluparin Anquetil–Poulidor kummastakin osapuolesta (Anquetil le mal-aimé on julkaistu vuonna 2015 ja Les Victoires de Poulidor vuonna 2013). Yliopistomiesten Tour-kirjoista on tässä yhteydessä pakko mainita sosiologi-demografi Jean-François Mignot’n tiivis Histoire du Tour de France, jossa Tourin historia esitetään mielenkiintoisesti tilastojen valossa ja niistä oivaltavasti laajempiin yhteyksiin sekä Ranskan historialliseen ja yhteiskunnalliseen kehitykseen liittäen.
Tohtori Jean-Pierre de Mondenard taas on yksi johtavia dopingin asiantuntijoita. Hän on kirjoittanut yleisten doping-kirjojen lisäksi dopingista jalkapallossa ja pyöräilyssä, mutta myös kiinnostavat Tour-kirjat 36 Histoires de Tour de France ja Tour de France – Histoires extraordinaires des géants de la route ja Les Grandes premières du Tour de France.
Pyöräilyn historioitsijat
Patrick Fillion on tituleerattu yhdessä Laurent Réveilhacin kanssa kirjoittamansa kirjan Petites histoires inconnues du Tour de de France takakannessa pyöräilyn historioitsijaksi. Löytyy heitä muitakin Ranskasta, mutta samaan hengenvetoon täytyy todeta, että tässä tyylilajissa on kunnostauduttu myös englanninkielisellä alueella eli ranskalaisittain keljuiltuna anglosfäärissä (anglosphère). Nämä englanninkieliset kirjoittajat vaativat oman esittelynsä toisella kertaa.
Mutta missä on suomalaiset pyöräilyn historioitsijat? Tässä yhteydessä on pakko mainita kotimainen kirjailija, armoton pyöräilijä ja jo vuosikymmeniä televisiossakin pyöräilykisoja Urheiluruudussa selostanut Jukka Pakkanen. Kymmenien muiden kirjojensa lisäksi Pakkanen on kirjoittanut kirjan Raateleva nousu – Johdatus ammattipyöräilyyn (2009). Hän on kyllä sen tason pyöräilyntuntija, että kernaasti lukisin häneltä vielä useita pyöräilykirjoja. Erityisesti italialaisesta pyöräilystä hänellä olisi valtavasti tietoa ja näkemystä.
Moni kiinnostava Touriin liittyvä pyöreän tarinan ritari jäi varmasti mainitsemattakin, mutta nämä satulamiehet nousivat ensimmäisinä mieleeni kirjahyllyäni silmäillessä.
Tänään oli se päivä kun meille pyöräilyn ystäville paljastui mitä me teemme ensi kesänä: vuoden 2016 Tour de Francen reitti julkistettiin. Kirjaan muistiin muutaman ensivaikutelmani siitä mitä tuleman pitää, vaikka kovin tarkkaan en ole reittiä ehtinyt tutkimaan enkä aivan tarkkoja tietoja vielä löytänytkään.
Tällä kertaa lähdetään liikkeelle Ranskan omalta maalta eikä ulkomailta. La Manchen departementti Englannin kanaalin rannalla saa kunnian toimia 103. Ranskan ympäriajon »Suuren lähdön» (Le Grand Départ) näyttämönä. Lähtöpaikka Mont Saint-Michel tulee tarjoamaan näyttävät alkumetrit kisalle ja hienoja helikopteriajoja televisiokatsojille. Alkupäivät ovat aika tasamaata ja ensin suunnataan Pyreneiden vuoristoetappien suuntaan, joten kisa tullaan ratkaisemaan tänäkin vuonna Alpeilla. Ulkomailla kurvataan Espanjassa, Andorassa ja Sveitsissä, jossa käydään federaation pääkaupungissa Bernissä asti.
HYVITYSSEKUNTIEN PALUU
Erityisen mielenkiintoinen uutinen on hyvistyssekuntien paluu. Seitsemän vuotta niiden paluuta jouduttiinkin odottelemaan. Etapin ensimmäiselle on luvassa 10 hyvityssekuntia, kakkoselle 6 ja kolmoselle 4. Uskon tämän tuovan kisaan lisäjännitystä!
Hyvityssekunteista muistuu mieleen kaikkien aikojen Touriksikin nimetty vuoden 1964 kisa, jolloin etapin voittajalle annettiin jopa kokonainen minuutti hyvitystä. Isäntämaan Jacques Anquetil ja Raymond Poulidor taistelivat etappien voitosta verisesti ja paita vaihtoi omistajaa useasti (toisin kuin vuonna 1962, jolloin Anquetil piti ennätyksellisesti paitaa päällään koko kisan ajan!). Anquetil tietenkin voitti lopulta, saavuttaen ensimmäisenä ajajana viidennen Tourin voittonsa, mutta vasta viimeisen etapin aika-ajo oli ratkaiseva voiton hänelle.
Raymond Poulidor, kansansuosikki »Poupou», ikuinen kakkonen (kolme kertaa Tourin kakkonen, kolmonen viidesti eli ennätykselliset kahdeksan podiumpaikkaa) olikin tänään ensi vuoden reitin julkaisutilaisuudessa läsnä, sillä ensi kesänä kurvaillaan myös hänen kotiseuduillaan.
Tourin kunnianosoitus Raymond Poulidorille:
RAATELEVIA NOUSUJA
Vaikka ensi kesän Tour näyttää yhdeksällä vuorietapilla suosivan mäkimiehiä, on mukana kaksi henkilökohtaista aika-ajoakin. Toinen on perinteisempi 37 kilometriä pitkä aika-ajo, mutta kiinnostavampi on 17 km pitkä »mäkiaika-ajo», jossa tie nousee viidentoista kilometrin matkalla. Etappi voi tehdä isoja eroja kokonaiskilpailun voitosta kilpailevien välille, sillä Côte de Domancyn 2,5 km pitkä mäki on 9,4 % keskijyrkkyydeltään ja paikoitellen nousuprosentin pitäisi olla karmeat 16!
Tai henkilökohtaisesti minua kiinnostaa kovasti tuo 37 km aika-ajo Bourg-Saint-Andeol – La Caverne du Pont-d’Arc, sillä olen asunut kolme vuotta hieman tuolta pohjoiseen, joten haluaisin tarkemmin tietää mitä tietä reitti kulkee. Toivottavasti ainakin osan matkaa sitä L’Ardèche-joen rantaa kiemurtelevaa D290-tietä, joka on todella kaunis. Lisäksi on erinomaisen hieno veto, että etappi päättyy juuri avatun esihistoriallisen museon liepeille. Mainio tapa esitellä La Caverne du Pont d’Arc -museo suurelle yleisölle. Väittäisin, että Tour on myös maailman suurin vuosittainen matkailumainos, ja hyvä myös niin.
Raatelevia nousua ei tule puuttumaan, sillä mukana on 28 kategorisoitua nousua, kolme enemmän kuin kahtena edellisenä vuonna, jotka nekin ovat olleet enemmän mäkimiesten kauraa. Mont Blancin nurkilla kolutaan kolmena päivänä ennen Pariisia, joten korkeanpaikankammosta kärsivien polvet tulevat tutisemaan. Jo ennen Alppeja on lämmitelty Pyreneillä oikein tosissaan: legendaarinen Col du Tourmalet, Andorran Arcalis, Port d’Envalira jne.
Klassikkonousujen lisäksi oli hieno nähdä ruokalistalla myös harvinaisia herkkuja: näyttävä Jura-vuoriston HC-serpentiinimäki Grand Colombier (15. etappi, 8,4 km keskijyrkkyydeltään 7,6 %), Andorran pitkä Col d’El Canto / Port de Cantó (9. etappi, 19 km, 5,4 %), Tourilla ennennäkemätön ja vaikealta vaikuttava Montée de Bisanne (19. etappi, 12,4 km keskijyrkkyydellä 8,2 %), viime vuoden Critérium du Dauphiné -kisassa harjoiteltu Finhaut – Emosson (10,4 km, 8,4 %), Col de la Forclaz…
Prologia tai joukkueaika-ajoa taas ei ole ensi vuoden reitillä ollenkaan. Eikä mukulakiviosuuksiakaan osunut silmiini. Ja onhan tuossa 9 etappia, joilla odotettavissa on sprinttereiden voimainmittely, jollei sitten joku irtiotto onnistu.
PROVENCEN JÄTTILÄISEN PALUU
Erityisen iloinen olen Provencen jättiläisen puolesta, sillä sen paluuta ei tarvinnut montaa vuotta odottaa. Kaksi sanaa: Mont Ventoux. Kaksi pelottavaa sanaa, jotka tekevät kipeätä jokaisen ketjunpyörittäjän kintuissa joka kertaa kun ne lausutaan. Eikä ainostaan kipeätä, vaan myös nostattavat pelonsekaisen kunnioituksen tätä myös ihmishenkiä vaatinutta jättiä kohtaan. Vuoden 1967 Tourilla pari vuotta aiemmin maailmanmestariksi ajanut englantilainen Tom Simpson menehtyi vain muutama sata metriä ennen huippua. Näistä traagisista tapahtumista kannattaa muuten lukea William Fotheringhamin kirja Put me back on my bike – In Search of Tom Simpson.
Kuka on huipulla ekana 14.7.2016? Thibaut Pinot! No, ehkä ei, sillä tämän etapin voitosta kaikki ranskalaiset ajajat tulevat näkemään hiestä märkiä unia koko ensi talven. Ranskan kansallispäivänä haluavat kaikki gallialaiset voittaa ja aivan erityisesti monumentaalisen Mont Ventoux’n huipulla. Viimeksi isäntämaan ajaja tuuletti voittoa vuonna 2002, kun Richard Virenque kiipesi huipulle ensimmäisenä, jättäen kolmanneksi ajanutta Lance Amstrongia 2’20”. Lancen ei ehkä olisi pitänyt antaa Marco Pantanin voittaa vuonna 2000, sillä sitä Ventoux-voittoa ei hänelle sitten ikinä tullutkaan. Mutta edellisen kerran voittajalla Chris Froomella (2013) olisi mahdollisuus tehdä historiaa, sillä kukaan ei ole voittanut kahta kertaa Ventoux’n huipulle loppunutta Tour-etappia.
Moni muukin pyöräilyn suurmestari on tämän tuulisen vuoren päälle ensimmäisenä kavunnut. Nimettäköön Jean Robic (1952), Louison Bobet (1955), Charly Gaul (1958), Raymond Poulidor (1965) ja vuonna 1970 kaikkien aikojen kovin pyöräilijä Eddy Merckx (1970), jonka kuitenkin peittosi seuraavalla kerralla (1972) Bernand Thévenet. Viime vuosikymmeninä on tosin saatu yllätysvoittajiakin, sillä Ventoux on usein kokonaiskilpailun kannalta niin ratkaiseva, että pääkilpapukarien keskittyässä keskinäiseen välienselvittelyynsä joku pääsee livahtamaan voittoon. Kuka olisi veikannut, että vuonna 1994 voittajan nimi on Eros Poli tai vuonna 2009 Juan Manuel Garate.
Aina Ventoux’n tuulinen nousu ei ole ollut etapin maalimäki, vaan myös alas on ajettu. Ei nyt ihan kovimmalla tuulen nopeudella, sillä Ventoux’lla on mitattu 320 km/h:n tuulennuopeus, mutta varmasti sellaisella tämän vuoren normaalilla tuulennopeudella eli noin 90 km/h. Kerran olen huipulla käynyt niin, että siellä ei tuullut, useimmiten tuulee niin, että pää meinaa irrota.
Vuonna 1958 oli muuten henkilökohtainen aika-ajo huipulle Bédoinin kylästä (21,5 km). Tämän raatelevan etapin haluaisin joskus uusittavan! En vielä löytänyt tietoa kummasta suunnasta huipuille hyökätään tällä kertaa, Bédoinin vai Malaucènen kylän kautta. Melkein aina reitti kulkee Bédoinin kautta, mutta minulle kelpaisi hyvin myös Malaucène, sillä itse olen ensimmäisen – ja siten kaikkein vaikuttavimman – kerran käyttänyt tuota reittiä. Valitettavasti se oli autolla.
Jules Laurensin maalaus Le Mont Ventoux vu de la route de Carpentras à Bédoin. Musée Comtadin-Duplessis, Carpentras.
SE ON MENOA KOHTA
Kuka voittaa kokonaiskilpailun? Jo kaksi voittoa napannut Skyn kapteeni Chris Froome tuntui olevan reitistä mielissään, joten ennakkosuosikin paineet ovat vahvasti hänen harteillaan. Viime vuosien paras suurten etappikisojen ajaja Alberto Contador tulee yrittämään ehkä viimeisen kerran lisätä vielä yhden Tourin vyölleen. Vai joko on Nairo Quintanan vuoro, koska mäkiä riittää. Vincenzo Nibali keskittyy ensi vuonna Giroon, mutta Vueltan voittanut Fabio Aru lienee mukana kärkikahinoissa. Entä nouseva nuori leijona Tom Dumoulin, jonka mäkiajo paranee koko ajan. Muut ajajat kommentoivat ensi hätään, että hikistä hommaa on taas heinäkuuksi luvassa. Mutta kuten tiedämme, Tourissa voi tapahtua vaikka mitä ja asetelmat ehtivät muuttumaan jo ennen starttiakin moneen kertaan.
Ja Tourin yksi hienoushan on se, että kokonaiskilpailun sisällä on monta muutakin kisaa: mäkimiesten pallopaita, pistekilpailun vihreä paita, parhaan nuoren valkoinen paita, joukkuekisa, etappivoitot, yrittelijäimmän ajajan palkinto…
Enää 255 päivää, niin armoton kisa alkaa.
Post scriptum: Pari päivää julkistuksen jälkeen paras silmiini osunut analyysi reitistä taitaa olla tämä Cycling Newsin julkaisema.
TOUR DE FRANCE 2016
9 tasamaan etappia
1 kumpuileva etappi
9 vuoristoetappia, joista 4 loppuu mäen päälle (Andorre Arcalis, Mont Ventoux, Finhaut-Emosson ja Saint-Gervaix Mont Blanc)
Etappi 1: 2.7., Mont Saint-Michel – Utah Beach Sainte-Marie-du-Mont, 188 km
Etappi 2: 3.7., Saint-Lo – Cherbourg-Octeville, 182 km
Etappi 3: 4.7., Granville – Angers, 222 km
Etappi 4: 5.7., Saumur – Limoges, 232 km
Etappi 5: 6.7., Limoges – Le Lioran, 216 km
Etappi 6: 7.7., Arpajon-sur-Cere – Montauban, 187 km
Etappi 7: 8.7., L’Isle-Jourdain – Lac de Payolle, 162 km
Etappi 8: 9.7., Pau – Bagneres-de-Luchon, 183 km
Etappi 9: 10.7., Vielha Val d’Aran (Espanja) – Andorre Arcalis (Andorra), 184 km
11.7: Lepopäivä
Etappi 10: 12.7., Escaldes-Engordany (Andorra) – Revel, 198 km
Etappi 11: 13.7., Carcassonne – Montpellier, 164 km
Etappi 12: 14.7., Montpellier – Mont Ventoux, 185 km
Etappi 13: 15.7., Bourg-Saint-Andeol – La Caverne du Pont-d’Arc, 37 km (aika-ajo)
Etappi 14: 16.7., Montelimar – Villars-les-Dombes Parc des Oiseaux, 208 km
Etappi 15: 17.7., Bourg-en-Bresse – Culoz, 159 km
Etappi 16: 18.7., Moirans-en-Montagne – Bern (Sveitsi), 206 km
19.7.: Lepopäivä
Etappi 17: 20.7., Berne (Sveitsi) – Finhaut-Emosson (Sveitsi), 184 km
Etappi 18: 21.7., Sallanches – Megeve, 17 km (aika-ajo)
Etappi 19: 22.7., Albertville – Saint-Gervais Mont Blanc, 146 km
Etappi 20: 23.7., Megeve – Morzine, 146 km
Etappi 21: 24.7., Chantilly – Paris Champs-Élysées, 113 km
Ammattilaispyöräily on herrasmieslaji, jossa toisen epäonnea ei käytetä omaksi edukseen. Muistellaan vaikka Tourin toista etappia vuonna 2010. Schleckin veljekset Andy ja Fränk kaatuivat öljyläisköihin alamäessä 30 kilometriä ennen maalia, mutta heidän juokkuetoverinsa Fabian Cancellara sai pääjoukon hillitsemään kilvanajonsa ja esti näin veljeksiä häviämästä kisaa heti alkuunsa. Tai kun Jan Ulrich odotti Lance Armstrongia tämän kaaduttua katsojan kassinnyöriin ratkaisevassa nousussa. Jokainen muistaa varmasti lisää näitä reilun pelin tapauksia.
Vanhojen mestareiden suunnasta kuuluu kuitenkin murinaa. Kysytäänpä Raymond Poulidorilta, jolla on ennätykselliset kahdeksan palkintosijaa Tourissa: »Minun aikanani hyödynnettiin kaikki tilaisuudet, kaatumiset, rengasrikot ja pissatauot, jotta rähinä saatiin käyntiin.»
Poulidor, ikuinen kakkonen, tietää mistä puhuu. Vuoden 1968 Tourilla moottoripyörä väisti viilliintynyttä yleisöä ja Poulidor kaatui. Verta vuotava Poulidor kiipesi pyöränsä selkään, mutta muut olivat jo kaukana. Ei ollut tapana jäädä odottelemaan, Poulidor kuittaa. Pari vuotta aiemmin, vuonna 1964, Poulidor joutui pysähtymään kieroituneen vanteen takia ja menetti pari minuuttia kiekonvaihdossa. Siinä meni taas yksi voitto?
Silloin ei päästy nousemaan takaisin pääjoukkoon tallin auton imussa, pikemminkin kilpakumppanit iskivät armottomasti vaikeuksiin joutuneen kustanuksella. Myöskin ruokahuoltoalueella piti musette ottaa silmät selässä, sillä sielläkin joku saattoi iskeä.
Ennen ajettiin veitsi hampaiden välissä, aina valmiina iskemään kun vastustaja teki virheen tai kun hänellä oli epäonnea. Tai oikeastaan, tuleehan näitä esimerkkejä tällaisesta toiminnasta mieleen myös viime vuosilta… Herrasmiesten jaloa kilvoittelua vai armotonta taistelua?
Gino Bartali (1914–2000) on yksi suurimmista pyöräilijöistä kautta aikojen. Kaksinkertainen Tourin ja kolminkertainen Giron voittaja, nelinkertainen Italian mestari, neljä kertaa ykkönen Milano–San Remossa ja kolme kertaa Lombardian ympäriajossa sekä lukematon määrä muita saavutuksia. Mutta yksi saavutus on aivan ylivertainen verrattuna kehenkään muuhun ketjunpyörityksen suurmestariin, mikä nostaa hänen aivan omaan kategoriaansa. Bartali on todellinen poikkeusyksilö, todellinen Gino Oikeamielinen. Gino Bartali näet pelasti toisen maailmansodan aikana yli 800 juutalaista!
Gino Harras
Ginon veli Giulio Bartali kuoli vuonna 1936. Gino koki tämän hyvin raskaasti ja koki voimakkaan uskonnollisen kääntymyksen. Hän liittyi karmeliittamaallikkoihin (Ordo Carmelitarum Discalceatorum Saecularis), joka on katolilainen kontemplatiivinen, rukoukselle omistautunut sääntökunta. Vuoden 1937 Touriin osallistuessaan hän saikin lempinimen »Gino Harras» (Gino le Pieux), sillä hän rukoili aina iltaisin etapin jälkeen sekä kävi messussa ympäriajon lepopäivinä.
Fasistien noustessa valtaan Italiassa Bartali monien muiden katolilaisten tapaan kiinnitti pukuunsa ristinmerkin osoittaakseen kuuluvansa kirkon joukkoihin eikä fasisteihin. Hän uhmasi usein fasisteja eikä koskaan suostunut heidän mannekiinikseen. Vuonna 1943 Firenzen kardinaali Elia Dalla Costa, joka johti maanalaista juutalaispakolaisia avustavaa verkostoa (Delasem), kysyi Bartalia auttamaan vaarallisessa tehtävässä. Kardinaali ehdotti Bartalia osallistumaan dokumenttien ja kuvien salakuljettamisessa, jotta juutalaisille pakolaisille voitaisiin tehdä väärennettyjä papereita. Näiden paperien avulla he pääsisivät pakenemaan ja välttymään tuhoamisleireille lähettämiseltä. Bartali suostui.
Bartali oli kansallisankari ja laajasti tunnettu henkilö, joten hän pystyi lähtemään pitkillekin lenkeille, mukamas harjoittelulenkeille, mutta itse asiassa hän salakuljettikin pyöränsä runkoon kätkettynä dokumentteja, joiden avulla säästettiin satoja ihmishenkiä. Hän ajeli harjoituslenkkejään Firenzestä Genovaan, josta juutalaisten sallittiin tiettyjen paperien turvin lähteä Yhdysvaltoihin turvaan. Tarkistuspisteillä Bartali tunnistettiin usein ja häneltä pyydettiin mielummin nimikirjoituksia kuin alettiin tutkimaan hänen pyöränsä putkien sisuksia. Jos hän olisi jäänyt kiinni dokumenttien salakuljetuksesta, olisi hänet voitu ampua siihen paikkaan.
800 pelastettua
Bartali myös piilotti yhteen asuntoonsa juutalaisperheen ja vei heille salaa ruokaa, usein yöllä ulkonaliikkumiskieltoa uhmaten. Tarinoita on monia, mutta vasta 2013 ne alkoivat nousta päivänvaloon, sillä:
»Isäni pelasti yli 800 juutalaista, mutta hän ei koskaan halunnut puhua siitä, ei edes äidilleni.» Andrea Bartali (Gino Bartalin poika)
Bartali sanoi aikoinaan: »Hyvä on jotain mitä teet, ei mistä puhut.»
Bartalin ura oli huomattavan pitkä, liki kaksikymmentävuotta vuotta. Hänen kaksi Tourin voittoaan tulivat (sodan vuoksi) pisimmällä erolla eli kymmenen vuoden erolla toisistaan (1938 ja 1948). Hän osallistui Tourille kaikkiaan kahdeksan kertaa ollen aina yhdentoista parhaan joukossa, paitsi niillä kahdella kerralla kun hän joutui keskeyttämään.
Bartali oli Tourin vuorietappien valtias. Tourin luoja Henri Desgranges ylisti häntä: »En ole ikinä nähnyt mitään niin kaunista kuin Bartali kiipeämässä Le Ballon d’Alsacea.»
Gino Bartali, mestarien mestari, primus inter pares! Jollei pyöräilijöillä jo olisi suojeluspyhimistä (Madonna del Ghisallo), Bartali olisi todellakin sellaiseksi sopiva. Näinä yhä synkentyviä aikoina, kun kaikenlainen vihapuhe ja vihanteot toisia ihmisiä kohtaan sekä kaikenlainen halpahintainen muukalaisviha ja rasismi taas nostavat päätään, on meidän ketjunpyörittäjien ainakin syytä pitää Gino Bartalin esimerkillinen ja korkeamoraalinen hahmo mielessämme!
Gino Bartalin Tourit:
1937: keskeytti 12. etapilla, 7. etapin voitto ja kaksi päivää keltaisessa paidassa
1938: 1. (kokonaiskilpailun voittaja), vuoriston Grand Prix -voitto, 11. ja 14. etapin voitto, 8 päivää keltaisessa paidassa
1948: 1. (kokonaiskilpailun voittaja), vuoriston Grand Prix -voitto, voitti etapit 1, 7, 8, 13, 14, 15 ja 19 ja 9 päivää keltaisessa paidassa
1949: 2. (kokonaiskilpailun kakkonen), voitti yhden etapin, 1 päivä keltaisessa paidassa
1950: keskeytti 12. etapilla, voitti yhden etapin
1951: 4. kokonaiskilpailussa
1952: 4. kokonaiskilpailussa
1953: 11. kokonaiskilpailussa
Nyt löytyi taas maanmainiosta Vélo Magazinestä kelpo lista Tour de Francea muovanneista ’etapeista’, joita oli kirjattu 21 eli sama määrä kuin on etappeja nykymuotoisessa kisassa. Lista merkkipaaluista on tehty sadannen eli vuonna 2013 ajetun Tourin kunniaksi. Vélo Magazine n°509, 29–57.
Silmäillessäni suosikkilehteni Vélo Magazinen vanhoja numeroita osui silmiini artikkeli Ranskan presidenttien suhteesta Touriin: Serge Lagetin artikkeli Le Tour de France et les présidents de la République (Vélo Magazine n° 496/Mai 2012). Siitä yksi tarina.
16.7.1960 ajettiin etappi Besançon–Troyes. Presidentti Charles de Gaulle oli saapunut vaimonsa Yvonnen kanssa viikonlopun viettoon Colombey-les-Deux-Églises’in kylään. Tasavallan presidentillä oli tuolloinkin jo tiukat turvatoimet, mutta kuulun L’Équipe-urheilulehden hyvin informoitu toimittaja Fernand Albaret oli saanut vihiä, että presidentti on reitin varrella. Hän ottaa yhteyttä Tourin silloiseen johtokaksikkoon ja kertoo presidentin olevan loma-asunnollaan. Jacques Goddet ja Félix Lévitan toteavat, että kisassa ei ole irtiottoa, joten voitaisiinhan kisa hetkeksi pysäyttää presidentin kunniaksi. Jos irtiotto olisi muodostunut, ei kisaa olisi voitu pysäyttää eikä etappi olisi jäänyt historiaan.
Ennen päätöstä kisan pysäyttämisestä täytyi tehdä kaksi konsultaatiota. Ajajien puoleen käännyttiin hallitsevan Ranskan mestarin Henry Angladen kautta. Anglade oli juuri palannut pissatauolta satulaan kun häneltä kysyttiin sopisiko pieni pysähdys presidentin kunniaksi. Angladea ajatus huvitti ja sana pysähdyksestä laitettiin kiertämään muidenkin joukkueiden kapteeneille.
Toinen konsultaatio täytyi tehdä poliittisista syistä, sillä aihe oli arkaluontoinen. Goddet kysyi neuvoa vasemmistolaiselta toimittajalta Jacques Marchandilta, joka mietti asiaa hetken ja vastasi: »Kuule, suurin huoleni on se, että minun pitää vielä täyttää neljä sivua lehteä iltaan mennessä eikä minulla ole mitään sanottavaa, koska mitään ei tapahdu. Joten vaikka tästä tulee polemiikkiä, on meillä ainakin materiaalia…» Goddet vakuuttui ja kuulutti kisaradioon 30:n sekuntin pysähdyksen presidentin kunniaksi hänen residenssinsä kohdalla.
Jacques Goddet pysäyttää autonsa keskelle ajorataa ja pääjoukko jarruttaa sen perään. Presidentti seisoo tien vasemmalla puolella odottamassa. Goddet lausuu kovaääniseensä: »Tour tervehtii sydämellisesti presidentti de Gaulle’ia.» Presidentti lähestyy pääjoukkoa vaivaantuneena sanoen: »Herra johtaja, teidän ei olisi täytynyt.» Presidentti de Gaulle tunnistaa pääjoukon kärjestä Ranskan mestarin ja kiiruhtaa paiskaamaan kättä tämän kanssa: »Herra Anglade, onnitteluni.» Sitten hän huomaa vierestä keltapaidassa ajavan italilaisen Gastone Nencinin: »Herra Nencini, tunnen saavutuksenne. Bravo! Olette voittaja, Pariisiin ei ole enää pitkä matka.» Presidentti ennättää vielä puristaa vihreän paidan kantajaa, mutta sitten pääjoukon on aika jatkaa matkaa. Presidentti ehtii vielä toivottaa herroille hyvää matkaa.
Ehkä turhaan ei sanottu, että de Gaulle oli ranskalaisten presidentti 11 kuukautta vuodessa. Heinäkuussa johtaja oli Jacques Goddet!
Tourin isä Henri Desgrange varmaan kääntyi haudassaan, sillä hän ei olisi pysäyttänyt kisaa kenenkään tai minkään vuoksi. Kenraali de Gaulle oli muuten oikeassa, sillä vuoden 1960 kokonaiskilpailun voitti Gastone Nencini, Henry Anglade oli kahdeksas.
* * *
Lisäys 29.1.2016:
INAn sivuilta löytyy paljon vanhaa televisiomateriaalia ja Tourista on siellä paljon hauskoja pätkiä. Olipa siellä parin minuutin uutisinsertti, jossa oli historiallinen katsaus Ranskan presidenttien Tour-vierailuista. Tämän kirjoituksen tapahtumasta oli myös mukana:
Les présidents de la République et le Tour de France
Luokitus: HC (hors catégorie)
Korkeus 2115 metriä
Korkeusero: 1268 metriä
Nousun pituus: 17,1 kilometriä
Keskijyrkkyys: 7,3 % (maksimi 13 %)
Kaikilla pyöräilyfaneilla on oma kaikkein pyhin vuorensa. Meille Tour-entusiasteille se voi olla L’Alpe d’Huez, Col du Tourmalet, Col d’Izoard, Col du Galibier tai Mont Ventoux. Minulle se on tietenkin viimeksi mainittu, ei pelkästään siksi, että kolmen vuoden ajan se näkyi kirkkaalla ilmalla työhuoneeni ikkunasta. Tänä vuonna ajetaan Tourissa kaksi ensimmäistä kandidaattia: toiseksi viimeisenä päivänä L’Alpe d’Huez ja tänään hirmuinen Col du Tourmalet, jota voidaan myös hyvillä perusteilla pitää Tourin arvostetuimpana vuorena.
Useasti Tourmalet on ylös ajettu, sillä tänään on kahdeksaskymmenes kerta kun sille noustaan. Ensimmäinen nousu oli jo vuoden 1910 Tourissa osana järjettömän rankkaa 325 km pitkää etappia. Legendan mukaan tuolloin 21.7.1910 etapin voittanut Octave Lapize huusi Tourin järjestäjille: Olette murhaajia! Lapize kuoli muuten eilisestä päivälleen 98 vuotta taaksepäin »Suuren sodan» (La Grande Guerre eli ensimmäinen maailmansodan) ilmaiskussa Ranskan kansallispäivänä 14.7.1917.
Henri Desgrange oli eniten huolissaan Pyreneiden huipuilla liikkuneista karhuista, joiden pelättiin hyökkäävän yksistään ajavien pyöräilijöiden kimppuun. Pyreneillä oli tuolloin enemmän karhuja kuin nykyään eikä korkealla vuorilla etappeja ollut juuri kukaan seuraamassa. Ketään ei kuitenkaan syöty…
Yksi kuuluisimmista Tourmaletin legendoista syntyi kolme vuotta myöhemmin, kun Eugène Christophe oli urheasti jo kiivennyt huipulle, mutta laskiessaan alas hän ajoi kuoppaan ja hänen pyörästään rikkoutui etuhaarukka. Kilometritolkulla hän kantoi pyöräänsä kyyneleet silmissä alas kylään, jossa hän etsi käsiinsä kylän sepän. Säännöt eivät sallineet, että muut kuin kilpailijat itse korjasivat menopelejään, joten Christophe itse korjasi haarukkansa ajokuntoon. Kilpailun tuomari tosin langetti hänelle kymmenen minuutin aikasakon, koska eräs nuori poika oli auttanut häntä puhaltamalla pajan palkeita.
Turisteille ja pyöräilyfaneille syötetään usein etymologiaa, jonka mukaan Col du Tourmalet tarkoittaisi »ilkeää kiertotietä» tai »huonoa kiertotiertä» (latinan malum-sanasta väännettynä). Toisen tulkinnan mukaan Tour-mal-et tarkoittaa vain kaukaista vuorta.
Vuonna 2010 tuli täyteen sata vuotta ensimmäisestä noususta Tourilla, joten sen kunniaksi tämä raateleva nousu kiivettiin kahdesti. Viimeistään silloin Tourmalet oli kohotettu todelliseksi monumentiksi.
Kovimpia Tourmalen nousun spesialisteja ovat olleet Jean Robic (Ranska), Federico Bahamontes (Espanja), Julio Jimenez (Espanja) ja Lucien Van Impe (Belgia), jotka ovat kaikki kiivenneet ensimmäisenä ylös kolmasti. Myös kaikkien aikojen suurin pyöräilijä Eddy Merckx ehätti huipulle ensimmäisenä vuonna 1969, mutta seuraavana vuonna hän oli itärinteen La Mongien kylään päästyään raivoissaan, sillä musette eli lounaspussi oli hänen mukaansa sisältänyt raakoja persikoita!
Maisemat Tourmalen tienoilla ovat aivan huikeat. Nehän ovat Tourissa sitä parasta herkkua!
Vuoden 1989 Tour oli ensimmäinen televisiosta näkemäni ympäriajo. Muistan kyllä, että Urheiluruudussa oli esitetty joitakin välähdyksiä aiemminkin, mutta kun Eurosport aloitti tuona vuonna, kisaa pääsi todella seuraamaan. Olin kesätöissä päivät. Myöhään iltaisin Eurosportilta tuli tunnin kooste päivän etapista. Jäin koukkuun. Selostus oli Eurosportilla aluksi englanniksi, Peter Selinin upeat suomenkieliset selostukset tulivat vasta 90-luvun puolella.
Vuoden reitti kulki hyvin samaan suuntaan kuin tänäkin vuonna: silloin aloitettiin Luxembourgista, josta siirryttiin Belgiaan. Viides etappi toi Tourin Ranskan puolelle Bretagneen, mistä lasketeltiin kohti Pyreneiden vuoria. Isojen kaupunkien, Toulousen, Montpellierin ja Marseillen kautta marssittiin sitten Alpeille kisaa ratkaisemaan.
Intello vs. renkaannuolija
1989 Tour oli nappikisa aloittelevalle seuraajalle, sillä kisasta tuli kaikkien aikojen tiukin. 3285 kilometriä kilvanajoa ja maalissa voittajan etumatka oli 8 sekuntia! Ja voittaja oli väärä! Sen piti voittaa ranskalainen Laurent Fignon, lempinimeltään intellektuelli (L’intello). Se olisi hänen kolmas Tourinsa, sillä hänellä oli viidenkymmenen sekuntin etumatka ennen ratkaisevaa, Versaillesista Pariisin Champs-Élyséelle ajattevaa 24,5 kilometriä pitkää henkilökohtaista aika-ajoa. Fignon ei ollut parhaimmillaan aika-ajossa, mutta hän laski, että hän voisi hävitä hänen niskaansa hengittävälle amerikkalaiselle Greg LeMondille (entiselle joukkuetoverilleen, sittemmin inhoamalleen renkaannuolijalle) korkeintaan puoli minuuttia. Kyllä Fignon oli kelpo aika-ajajakin, sillä maalissa hänen keskinopeutensa oli 52 km/h. Tuolla nopeudella kahdeksassa sekunnissa pyörä kulkee noin 82 metriä. 3285 kilometriä kutistui alle sataan metriin.
Fignonin hahmo on ristiriitainen ja kiehtova. Kun nämä kahdeksan sekuntia tulivat mieleeni tämän vuoden Touria katsellessa, aloin taas silmäillä Fignonin omaelämäkertaa (Laurent Fignon, Nous etions jeunes et insouciants. Éditions Grasset & Fasquelle, Paris 2009). Olen unohtunut lukemaan sitä sieltä täältä, sillä se on varsin kiehtovaa luettavaa. Fignonin hahmo on todella traaginen. Oikea Tourin arvoinen legenda. Syöpä hänetkin vei 50-vuotiaana.
Kuukautta ennen kuolemaansa hän oli ollut taas Ranskan television kommentaattorina vuoden 2010 Tour-lähetyksissä. Viimeisen etapin lähetyksen aikana juontajat kiittävät kommentaattoriaan, joka sairaudestaan huolimatta oli halunnut vastata myönteisesti kutsuun tulla kisaa kommentoimaan ja oli jaksanut kolmen viikon urakan loppuun asti. Juontajat kutsuivat häntä taas studioon kanssansa kommentoimaan maailmanmestaruuskisoja ja myös seuraavan kesän Touria. Fignon liikuttuu kyyneliin ja seuraa pitkä hiljaisuus lähetyksessä. Tämä Tour jäi »Professorin» viimeiseksi esiintymiseksi Tourila. Hän kuoli 31.8.2010.
Ranskan kulta-ajan loppu
Fignonin lyhistyessä vuoden 1989 Tourin lopuksi Champs-Élyséen mukulakiville ranskalaisen pyöräilyn kultainen 1980-luku päättyi ja alkoi pitkä kuiva kausi. Fignonin pitkäaikainen tallipäällikkö Cyrille Guimard arvioi jälkikäteen: »Sen jälkeen alkoi biologinen doping eikä mikään ollut enää ennallaan.»
Fignonia itseään raivostutti, kun häneen viitattiin niin usein miehenä, joka hävisi Tourin kahdeksalla sekunnilla. Fignon vastasi: »Ei, minä olen voittanut kaksi.»
Fignon, Pascal Jules (1) ja Marc Madiot (2) olivat ranskalaisen pyöräilyn nuoret leijonat, joille muutamaa vuotta vanhempi valtias Bernard Hinault kuului kuitenkin kuin eri aikakauteen. Hinault, lempinimenltään Mäyrä (Bleireau), ei katsonut aina hyvällä uusia haastajia. Erityisesti Fignonin kanssa samassa joukkuessa ajaminen sai isot egot törmäyskurssille. Fignon voitti nuorena miehenä, vain 22-vuotiaana, ensimmäisen Tourinsa (1983) ja uusi tempun seuraavana vuonna. Sitä seuraavana vuonna oli taas vanhan Mäyrän vuoro, viidettä kertaa, mutta vuoden 1985 Hinaultin voiton jälkeen ranskalainen ei ole keskipallille kiivennyt. Kolmekymmentä vuotta ilman kotivoittoa on pitkä aika. Kirous alkoi kahdeksasta sekuntista?
Vuoden 1989 tappion jälkeen Fignon oli murtunut mies. Guimard arvioi Fignonin kuoleman jälkeen: »{N}ämä 8 sekuntia olivat liikaa… Tappion jälkeen hänen käyttäytymisensä, mielialansa ja elämänprojektinsa muuttui. Hän kääntyi sisäänpäin.» (3)
Miksei Fignonin joukkue tehnyt protestia voittaja Greg LeMondin tuolloin sääntöjen vastaisesta triathlontangosta? Muistelmissaankin Fignon pohtii tuota, muttei vieläkään keksinyt syytä miksei. Fignon laski, että LeMondin käyttämä triathlontanko toi etua sekuntin kilometrillä. LeMond käytti tankoa kaikissa Tourin kolmessa aika-ajoissa ja kaikkiaan tempoa oli 138 km, joten tappiota tuli 2 min ja 18 sek. Myös Fignonin tallin välinetoimittaja oli tarjonnut heille samantyyppistä ratkaisua. Guimard ja Fignon eivät halunneet riskeeta vaan halusivat pelata sääntöjen mukaan sekä luottaa vain jo testattuihin sekä hyviksi ja kestäviksi havaittuihin välineisiin. (4)
Entä mitä olisikaan tapahtunut, jos Fignon ei olisi joutunut pohkeen jänneleikkaukseen jo 25-vuotiaana? Cyrille Guimardin mukaan Fignonilta hävisi leikkauksessa 20 wattia tehoa, eikä hän ikinä saanut niitä takaisin. Kuinka monta Touria hän olisikaan voinut voittaa? Sen vuoden 1989 Tourin lisäksi.
Viitteet
1. Pascal Jules (s. 1961) kuoli vain 26-vuotiaana auto-onnettomuudessa. Hän ajoi ammattilaisena 1982–1985 Renault-Elf-tallissa, 1986 Seat-Orbea-tallissa ja kuolinvuonnaan Caja Rural-Seat-tallissa. Hän osallistui neljään Ranskan ympäriajoon ja voitti Fignonin toisena voittovuonna kahdeksannen etapin. Jules oli Fignonin tapaan pariisilainen ja temperamentiltaan samantyylinen, joten heistä tuli läheiset joukkuetoverit.
2. Marc Madiot (s. 1959) teki komean ammattilaisuran ensin Fignonin joukkuetoverina Renaultin tallissa 1980–1985 ja sitemmin muissa talleissa kilpaillen vuoteen 1994 asti. Hän voitti mm. kaksi kertaa Paris–Roubaix-kisan, Ranskan mestaruuden niin maantiellä kuin cyclocrossissakin, osallistui Tourille kaikkiaan yhdeksän kertaa, voittaen myös etapin Fignonin toisena kokonaiskilpailun voittovuonna 1984. Vuodesta 1997 alkaen hän on ollut tallipäällikkönä La Française des jeux -tallissa (nykyään tallin nimi on lyhennetty muotoon FDJ), jossa Jussi Veikkanenkin on ajanut melkein koko ammattilaisuransa.
3. Guimard raconte Fignon, Vélo Magazine n°479/Octobre 2010, s. 68.
4. Katkerana Fignon kertoo, että hän yritti osallistua pari kuukautta myöhemmin triathlontangolla varaustetulla pyörällä Grand Prix Eddy Merckx -kisaan, mutta kilpailun jury oli kieltänyt sen.
* * *
Ps. Ei tullut kotiyleisön kaipaamaa voittajaa tänäänkään, Ranskan kansallispäivänä. Warren Barguil kaatui ja kovimmatkin ranskalaiset mäkimiehet olivat vaikeuksissa loppumäessä. Ja voittaja oli keltapaitainen britti, näytöstyyliin.
* * *
YouTubesta löytyy kooste ratkaisevasta aika-ajosta amerikaksi:
