Avainsana-arkisto: Ranskan ympäriajo

Tour de Francen historia

Kuolema Tourilla 3–4: Tom Simpson ja Fabio Casartelli

Aiemmin käsittelin Tour de Francen historian kaksi ensimmäistä kisan aikana tapahtunutta kilpailijan kuolemaa. Nyt ne kaksi kuuluisinta.

3. Tom Simpson 1967

tom_simpson_pose

Thomas Simpson
30.11.1937 Haswell (Yorkshire) – 13.7.1967 Mont Ventoux

13.7.1969, 13. etappi, Marseille–Carpentras (211,5 km). Tom Simpson oli aikansa menestyksekkäin englantilainen pyöräilijä ja ensimmäinen brittiläinen maantiepyöräilyn maailmanmestari (1965 Espanjan San Sebastianissa). Hän oli myös ensimmäinen engelsmanni, joka sai pukea Tour de Francen kokonaiskilpailun johtajan paidan päällensä. Vuoden 1962 Tourilla Simpson nappasi keltaisen paidan 12. etapin jälkeen, mutta menetti sen heti seuraavana päivänä.

simpson-majortom62tdf
Tom Simpson, lempinimeltään Major Tom, keltapaidassa 1962.

Tuon yhden onnistumisen jälkeen Simpsonin menestys Tourilla oli ollut heikomman puoleista. Hän ei ollut ikinä voittanut etappia. Vuonna 1967 hänellä oli ikää jo 29 vuotta. Alkoi olla viimeiset mahdollisuudet lunastaa odotukset ja osoittaa kykynsä myös grand tour -ajajana. Hänen tähän asti paras sijoituksensa oli ollut kokonaiskilpailun kuudes keltapaitavuonna 1962. Vain kahdella muulla yrityksellä hän oli päässyt maaliin ollen lopputuloksissa 14. ja 29. Kolme kertaa hän oli joutunut keskeyttämään ympäriajon, mukaan lukien kaksi edellistä Touria. Tällä kertaa oli aika saada tuloksia aikaan, varsinkin jos mielisi saada seuraavalle kaudelle rahakkaamman sopimuksen.

Simpson tulikin vuoden 1967 Tourille hyvin valmistautuneena. Hänellä oli mukanaan kaksi laukkua: toisessa ajovarusteet, toisessa lääkkeet ja ’palautumisjutut’. Simpsonilla ei ollut vahvaa joukkuetta apunaan, sillä muille brittiajajille Tour oli lähinnä eloonjäämiskamppailua, joten heistä ei ollut hänelle paljon apua (brittijoukkue olikin maajoukkueiden välisessä kisassa lopulta vihonviimeinen). Simpson olikin päättänyt keskitttyä muutamaan keskeiseen etappiin. Näistä yksi oli 13. etappi Marseillesta Mont Ventoux’n jättiläisnousun kautta Carpentrasiin.

Simpsonilla oli ollut vatsavaivoja jo Alpeilla, eivätkä ne olleet vielä täysin ohi. Aamulla hän oli näyttänyt väsyneeltä. Tänään oli kuitenkin ratkaiseva päivä, yksi niistä kolmesta etapista, jolloin Simpsonin suunnitelmissa oli yrittää tehdä eroa kanssakilpailijoihin. Ensimmäinen ratkaiseva etappi Alpeilla kun oli mennyt vatsavaivojen takia plörinöiksi. Nyt oli pakko onnistua.

Pyöräilyjournalisti Jean Bobet – itsekin entinen Tour-ajaja ja kolminkertaisen Tour-voittajan Louison Bobetin pikkuveli – kertoo kirjassaan:

»Tuon kohtalokkaan Mont Ventoux’n nousun aamuna Tom Simpson näytti minulle kieltään, jotta voisin laskea ne valkeat pastillit, jotka hän oli kiinnittänyt kitaansa ’vain alkumatkaa varten parempaa odottamaan’.» (Jean Bobet, Demain, on roule… Paris, Éditions La Table Ronde 2004, s. 197.)

tom_simpson

Lääkärit olivat jo tuolloin tietoisia, että kuumuus ja äärimmäinen rasitus saattoivat tehdä amfetamiinin käytöstä kuolettavaa leikkiä. Tourin lääkäri Pierre Dumas oli etapin aamulla kertonut tähtijournalisti Pierre Chanylle, että jos ajajat näin karmealla helteellä ja raatelevalla etapilla vetävät amfetamiinia, he tulevat olemaan hengenvaarassa.

Simpson taisteli urheasti mäkeä, kuumuutta ja kilpakumppaneitaan vastaan Chalet Reynardille asti, jolloin kilpakumppanit alkoivat ihmetellä hänen menoaan. Pari kilometriä ennen huippua Simpson alkoi hoippua ja mennä sellaista siksakkia, ettei tie meinannut riittää. Pian hän kaatui. Tallin henkilökunta riensi irroittamaan hänen jalkansa polkimista. He ajattelivat, että Simpsonin Tour oli siinä. Simpson kuitenkin protestoi: Ei, ei, ei, nostakaa minut ylös! Simpson nostettiin pystyyn, polkimien remmit kiristettiin uudelleen ja mies tuupattiin takaisin matkaan.

Simpson jatkoi vielä noin puoli kilometriä, kunnes kaatui uudestaan. Tällä kertaa todella kaatui, sillä häntä jälleen auttamaan rientäneen Harry Haalin kertoman mukaan oli kuin hän olisi tarttunut ruumiiseen kiinni. Simpsonin kädet olivat krampissa kiinni ohjaustangossa ja sormet oli väännettävä irti, jotta hänet saatiin nostettua tien reunaan elvytystä varten. Tourin lääkäri Dumas jatkoi elvytystä happinaamarin avulla ja pian Simpson vietiin helikopterilla Avignoniin sairaalaan, jossa hänet elvytysyritysten jälkeen julistettiin kuolleeksi.

Simpsonin ajopaidan taskusta löytyi kaksi tyhjää amfetamiinipilleriputkiloa ja yksi puolityhjä (verikokeessa aine todettiin Tonédron-nimiseksi amfetamiinivalmisteeksi). Simpsonin kuolema oli monen tekijän summa: raateleva rasitus, kova kuumuus, amfetamiini ja alkoholi oli sellainen cocktail, josta hän ei selvinnyt. Ruumiinavauksen mukaan amfetamiinilla oli ratkaiseva rooli. Annos ei itsessään ollut kuolettava, mutta yhdistettynä rajuun ruumiilliseen rasitukseen kuumuudessa, nestehukkaan ja alkoholiannokseen amfetamiinin vaikutus kertaantui kuolettavaksi.

Alkoholiannos? Siis mitä? Jacques Lohmuller, joka työskenteli tuolloin Tour de Francella, oli silminnäkijänä:

»Näin Raymond Riotten ja hänen perässään Tom Simpsonin sekä muiden ryntäävän baariin Mont Ventoux’n juurella. Riotte kulautti suuhunsa kaksi kulausta punaviiniä, mutta Simpson imuroi puoli pulloa konjakkia. En usko, että hän tajusi tuolloin mitä oli tekemässä, mutta näin kuinka hän kulautti puolikkaan pullon kitaansa.»
(Vélo Légende, 1999, n°7, février-mars-avril, p. 19, lainattu ja suomennettu Jean-Pierre de Mondenardin teoksesta Les Grandes premières du Tour de France (Paris, Hugo & Cie 2013.)

ventoux_simpson
Tom Simpsonin muistokivi puolitoista kilometriä Mont Ventoux’n huipulta.

Toisissa lähteissä kerrotaan Simpsonin kaataneen puoli pulloa konjakkia juomapulloonsa, mutta hän olisi sen lisäksi jo aiemmin nauttinut juokkuetoverin mukaansa kaappaamaa konjakkia. Jos nämä Simpsoniin liittyvät tarinat alkoivat kiinnostamaan enemmän, kannattaa lukea William Fotheringhamin mainio kirja Put me back on my bike – In Search of Tom Simpson.

En millään tapaa halua mustata Simpsonin mainetta kertoessani hänen aineiden käytöstään, sillä valitettavasti hän ei suinkaan ollut ainoa erilaisten suoritusta parantavien aineiden kanssa uhkapelannut. Erityisesti amfetamiinin käyttö oli tuohon aikaan pääjoukossa yleistä. Amfetamiinin voimalla Simpson ajoi itsensä rajan yli.

Simpsonin kuolema oli valtava šokki myös kilpailun järjestäjille, jotka vihdoin ryhdistäytyivät dopingin vastaisessa työssään. Seuraavalla Tourilla alkoivat dopingtestit.

Toinen asia, johon Tom Simpsonin traaginen kuolema vaikutti, oli juomahuollon salliminen huoltoautoista kisan aikana. Aiemmin kilpailijoille oli sallittu ottaa mukaan vain kaksi juomapulloa, eikä huoltoautoista saanut antaa lisää. Etapit olivat jopa pidempiä kuin nykyään ja heinäkuun helteissä nestehukka oli todellinen ongelma ajajille. Tosin tuolloin myös uskottiin, että oli kilpailijoille parempi ajaa liian kuivana kuin märkänä eli liiallisen juomisen ajateltiin olevan jopa vaarallista!

Eihän se kaksi juomapulloa mihinkään riittänyt vaikka kuusi tuntia tai pidempäänkin kestävässä kisassa Etelä-Ranskan polttavassa heinäkuun helteessä. Kilpailijat ryntäsivätkin usein kyliin saapuessa baareihin nappaamaan kaikkea juomaa mitä vain käsiinsä saivat. Vettä, olutta, viiniä, samppanjaa, jopa väkeviä kuten konjakkia. Oli nimittäin tiedossa, että väkevät saattaisivat voimistaa amfetamiinin suotuisia piristäviä vaikutuksia.

Nykyään juomahuolto on sallittu huoltoautoista, joten enää ei nähdä tätä chasse à la canette -ilmiötä eli pullojen metsästystä.

 

✝ ✝ ✝ ✝

4. Fabio Casartelli 1995

fabio_casartelli
Fabio Casartelli
16.08.1970 Côme – 18.07.1995 Tarbes

Viimeisin, järjestyksessään neljäs kilpailijan kuolema Tourilla tapahtui 18.7.1995. Motorola-tallissa ajanut, vuoden 1992 Barcelonan olympialaisten maantiepyöräilyn kultamitalimies, italialainen Fabio Casartelli ajoi Portet d’Aspetin kovavauhtisessa alamäessä päin turva-aitaa.

✝ ✝ ✝ ✝

Tourilla on toki tapahtunut myös monia muita kuolemantapauksia kuin vain kilpailijoiden kuolemia. Vuoden 1958 viimeisellä etapilla tapahtui omituinen onnettomuus. Ranskalainen huippuspintteri André Darrigade törmäsi Parc des Princes -stadionin puutarhuriin, joka oli jostain syystä intoutunut menemään maaliviivalle suoraan kilpailijoiden eteen. Puutarhuri kuoli sairaalassa törmäyksessä saamiinsa vammoihin yksitoista päivää myöhemmin. Darrigadelta rikkoutui törmäyksessä kylkiluita ja hän sai myös kallomurtuman. Hän pystyi kutenkin jatkamaan menestyksekästä uraansa ja voitti lopulta kaikkiaan 22 etappia Tourilla ja kaksi kertaa pistekilpailun vihreän paidan sekä kantoi keltaista paitaa kuudella Tourilla yhteensä 16 ja puoli päivää (aikoinaan saman päivän aikana saatettiin ajaa useampia etappeja).

andre_darrigade__constant_wouters
Parc des Princes -velodromin puutarhuri Constant Wouters jää Andre Darrigaden alle.

✝ ✝ ✝ ✝

11.7.1964 kaksikymmentä Tourin katsojaa kuoli kun tankkiauton kuljettaja menetti autonsa hallinnan ja törmäsi kilpailijoita odottaviin katsojiin. Vuonna 2000 12-vuotias poika jäi auton alle kun markkinakaravaanin takana ajanut autoilija pillastui ja kiihdytti ohittamaan karavaanin autoja. Pari vuotta myöhemmin 7-vuotias poika lähti ylittämään tietä nähtyään isoäitinsä tien toisella puolella ja jäi karavaanin ajoneuvon alle. Heinäkuussa 2009 60-vuotias nainen jäi poliisimoottoripyörän alle yrittäessään ylittää tietä. Myös useiden katsojien on vuosien varrella kerrottu kuolleen auringonpistokseen, muuten heinäkuun heiteisiin tai jopa salamaniskuihin kisaa reitin varrella seuratessaan.

 ✝ ✝ ✝ ✝

Dopingiin Tourilla liittyen lue myös:
• Marco Pantanin alamäki.
• Lance Armstrong ja Tourin suurin huijaus
• Pyöräilyn dopingslangi

Tour de Francen historia

Kuolema Tourilla 1–2: Hélière ja Cepeda

Joka vuosi Tour de Francen varrella tapahtuu pahojakin onnettomuuksia ja loukkaantumisia. Muutamat niistä ovat olleet jopa kohtalokkaita. Joskus kirjallisuudessakin näkyy esittettävän kantaa, että se kuuluisin eli Tom Simpsonin kuolema Mont Ventoux’n nousussa olisi ollut ensimmäinen ajajan kuolema Tourilla. Näin ei kuitenkaan ole. Se oli kolmas. Kaikkiaan neljä Tour-kilpailijaa on kuollut kisan aikana, mutta kaikki niistä eivät ole olleet onnettomuuksia.

1. Adolphe Hélière  1910

Alkuvuosien Tourilla oli sponsoroituja talleja, joissa oli useampia ajajia, joiden lisäksi oli niin sanottuja yksittäisiä (isolé) ajajia. Vuoden 1910 Tourilla yksi näistä oli 19-vuotias bretagnelainen Adolphe Hélière. Hänelle kisa oli todellakin ollut yksinäistä taistelua ja epäonnea. Nuorukaisen kerrotaan kärsineen yhdellä etapilla viisi rengasrikkoa sekä tehneen myös kuperkeikan pillastuneen hevosen vuoksi.

Vaikeuksistaan huolimatta Hélière oli auttanut matkalla muita kovempiin vaikeuksiin joutuneita kilpakumppaneita. Sisteronin jälkeen Émile Georget oli joutunut onnettomuuteen. Hélière oli napannut hänet harteilleen ja kantanut hoidettavaksi läheiselle maatalolle. Siellä vastaanotto oli ollut erikoisen lämmin, sillä vanha ukko oli ajanut heidät tiehensä kepillään hakaten.

Vaikeuksiensa vuoksi Hélière oli jäänyt kauas kisan kärjestä. Uupeneena hän oli nukahtanut tien poskeen ja herännyt jatkamaan matkaa vasta seuraavana aamuna. Kun hän saapui vihdoin kuudennen etapin maaliin Nizzaan, ei maalissa ollut enää ketään häntä vastaanottamassa. Hélière ajatteli, että nyt on vihdoin aika syödä kunnolla ja nauttia elämästä. Hän meni ravintolaan Nizzan Oopperan nurkilla ja söi runsaan aterian. Aterian päälle hän suunnisti rantaan, sillä ilma oli mitä hienoin. Rannalla hän söi vielä jäätelön. Pikku pulahdus kimaltelevaan Välimereen alkoi houkuttaa. Hélière meni pukukoppiin valmistautumaan uimareissuun, jolloin hänen nenästään alkoi vuotaa verta. Uimareissu jäi nuoren miehen viimeiseksi.

adolphe_heliere

Adolphe Hélière
10.3.1891 Fécamp –14.7.1910 Nice

Vuoden 1910 Tour jatkoi Nizzasta kohti Pyreneitä ja historian ensimmäistä raatelevaa nousua Col du Tourmaletin huipulle (2115 m). Pariisiin asti pääsi 4737:n kilometrin kisan päätteeksi vain 41 kilpailijaa 110:stä matkaan lähteneestä ja voittoa juhli Octave Lapize.

tour_de_france_1910_map-fr-svg

2. Francisco Cepeda 1935

Toinen ’yksinäinen’ eli tallien ulkopuolella ajanut kilpailija, joka menetti henkensä Tourilla, oli espanjalainen Francisco Cepeda. 11.7.1935 ajettiin seitsemättä etappia Aix-le-Bainistä kohti Grenoblea. Parikymmentä kilometriä ennen maalia lasketeltiin Col de Galibieriltä kohti Vizillen kylää kun espanjalaisen rengas irtosi vanteelta ja hän kaatui pahasti. Hänet vietiin Grenobleen sairaalaan, jossa hän kuoli kolme päivää myöhemmin eli Ranskan kansallispäivänä 14.7.1935. Edellisenä päivänä hänen kallonsa oli vielä yritetty avata, mutta hän ei ikinä palannut tajuihinsa.

Kyseisen vuoden Tourilla tapahtui paljon vakavia kaatumisia, erityisesti tuona kohtalokkaana päivänä. Yksi kaatuja oli kaksinkertainen Tour-voittaja Antonin Magne, myös Adriano Vignoli katkoi solisluunsa.

Vuodesta 1930 Touria oli ajettu kansallisilla joukkueilla ja järjestäjä oli tarjonnut pyörät kilpailijoille. 1935 Tour oli saanut uuden yhteistyökumppanin, joka L’Auto-lehden mainostilaa vastaan toimitti kilpailijoille uusia duralumiinista valmistettuja vanteita. Nämä vanteet osoittautuivat kuitenkin vuoristossa erityisen vaarallisiksi, sillä ne kuumenivat liikaa jarruttaessa, jolloin vannenauhat irtosivat ja renkaat pomppasivat vanteelta.

Näin kävi siis Cepedankin vanteen kanssa, kuolettavin seurauksin. Kilpailijat vaativat onnettomuuksien takia vanhoja puisia vanteita takaisin, jotkut olivat valmiita maksamaan ne vaikka omasta pussistaan. Ongelma saatin korjattua, kun löydettiin sellainen liima, joka kesti kuumuutta.

tour_de_france_1935

Vuoden 1935 Tourin voitti belgialainen Romain Maes liki kahdeksantoista minuutin erolla italialaiseen Ambrogio Morelliin, jonka jälkeen viimeiselle palkintopallille nousi myös belgialainen Félicien Vervaecke, joka voitti myös kolmatta vuotta järjestettävän mäkien kuningas -kilpailun.

29-vuotiaana kuollut Cepeda osallistui Tour de Franceen neljättä kertaa. Hänen paras saavutus oli kokonaiskilpailun 27. sija vuoden 1930 Tourilla, kolme kertaa hän ei päässyt Pariisiin asti.

francisco_cepeda_tour

Francisco Cepeda
8.3.1903 Sopuerta – 14.7.1935 La Tronche (Grenoble)

* * *

Ne kaksi tuoreempaa ja tunnetumpaa kuolemantapausta Tourilla käsitellään seuraavassa kirjoituksessa.

Tour de Francen historia

Vaihteiden kehitys ja Tour de France

Ranskan sana vitesse tarkoittaa sekä vauhtia että vaihteita. Vauhti ja vaihteet ovat molemmat kasvaneet Tourin de Francen historiassa. Ensimmäisellä Tourilla vuonna 1903 ajajilla oli käytössään vain yksi ja ainoa vaihde, viime vuodet pyörissä on ollut 22 vauhtia. Ensimmäisen Tourin voittajan Maurice Garinin keskinopeus oli 25,702 km/h, kun viime kesän voittaja Christopher Froome paineli keskarilla 39,567 km/h. Lisää vaihteita, lisää vauhtia? No, ei se niin helppoa ole, mutta toki myös tekniikka on kehittynyt ja muuttanut kisaa. Otetaan siis pieni katsaus vaihteiden historiaan Tourilla, noin vaihdevaijerista vääntäen.

Vapaus mullistaa ajamisen


Vuonna 1907 joillakin ajajilla oli käytössään uusi mullistava keksintö eli vapaaratas, joten sitä ainoaa ratasta ei täytynyt pitää pyörimässä koko aikaa. Ne joilla oli vapaaratas takapyörässään pystyivät laskettelemaan mäkeä – polkematta! – ennennäkemätöntä vauhtia, vaikka 60 km/h, jalkojaan hetken lepuuttaen. Tasaisellakin voitiin ottaa hetken iisimmin, vaikka toisen ajajan imussa, eikä kinttujen tarvinnut pyöriä herkeämättä.

Vapaarattaan tajuttiin mullistavan pyöräilyn. Mutta mitä se tekisi kilpailulle? Joidenkin mielestä vapaaratas oli kiistattomasti epäurheilullinen keksintö, eikä sitä saisi sallia kisoissa. Vapaarattaan käytöstä kiisteltiinkin vuosia. Välillä se oli kielletty tasamaan etapeilla, sillä sadistisia piirteitä osoittanut Tourin johtaja Henri Desgrange ei pitänyt ajatuksesta, että teiden jättiläisten sallittaisiin lasketella vapaa(rattaa)lla. Koko Tourin matkalla vapaarattaan käyttö sallittiin vasta 1919, mutta vastineeksi vaadittiin, että kaikkien ajajien pitää selvitä etappi alusta loppuun asti yksikseen. Ei siis mitään peesailuja ja toisten avustamista, edes saman joukkueen sisällä.

Vaihteet vaihtuvat

Jos ensimmäisen Tourin 2428 kilometriä sitkuteltiin samalla vapaarattaattomalla vaihteella alusta loppuun, jo aivan Tourin alkuvuosina keksittiin erilaisia ratkaisuja, jotta saataisiin pyörään erilaisia välityksiä ajamista, ja erityisesti tietenkin mäkien kiipeämistä helpottamaan.

Ensimmäinen systeemi oli laittaa takapyörän molemmille puolille rattaat. Kun ajaja halusi ennen pitkää mäkeä ottaa kevyemmän välityksen käyttöön, hän pysähtyi, ruuvasi takapyörän irti, käänsi sen ympäri ja ruuvasi takaisin kiinni. Et voilà ! Ei muuta kuin takaisin pyörän selkään ja mäen kimppuun. Ulkopuolinen tekninen avustus oli toki kielletty, joten ajajien syytä harjaantua mahdollisimman nopeaksi tässä vaihteenvaihto-operaatiossa. Mestariajajalta tämä homma hoitui kuulemma jopa muutamassa sekunnissa!

lechemineau
3-vaihteinen Le Chemineau -vaihde oli muutamilla ajajilla käytössä jo vuoden 1912 Tuorilla.

Ensimmäiset vaihtajat, joissa ketju siirtyi takarattaalta toiselle, olivat kolmevaihteisia. Vaikka ensimmäistä ketjuvaihteita kokeiltiin jo vuonna 1912, vasta vuonna 1925 onnistui ensimmäisen pyöräilijän ajaa läpi koko Tourin kolmevaihteisella pyörällään. Läpimurto tapahtui viimein vuonna 1937, kun 3-vaihteinen Super Champion takavaihtaja sallittiin – tai itse asiassa samanlainen vaihde asennettiin kaikkien kilpailijoiden pyöriin.

simplex_1937_superchampion
Super Champion, vuoden 1937 Tourin ainoa sallittu takavaihtaja.

Vuoden 1938 Tour-voittaja Gino Bartali kiipesi mäet kuin vuoristokauris vielä vain 4-vaihteisella pyörällään. Etuvaihtaja teki tulonsa Tourille vasta sodan jälkeen, ja vuoden 1952 mestarin Fausto Coppi sai takavaihtajaankin jo 5 vaihdetta. Eddy Merckxin valtakaudella takavaihteita oli jo kuusi, mutta seitsemään siirryttiin vasta Bernard Hinaultin valtakauden jälkeen vuonna 1986. Sitten kehitys onkin ollut ripeää: 8-vaihteiset tulivat 1988, 9-vaihteiset 1996, kymmeneen päästiin tämän vuosituhannen puolella (2003), nykyisessä 11-vaihteisessa takavaihtajassa on pysytty vuodesta 2008 lähtien.

Merkkien merkitys

Italialainen Campagnolo kehitti ensimmäisen takavaihtajansa vuonna 1930 ja se tuli markkinoille vuonna 1933. Campan vaihteilla on vuosien varrella voitettu nelisenkymmentä Touria.

Japanilainen Shimano valmisti vuonna 1956 ensimmäisen takavaihtajansa, joka oli pitkälti kopio 50-luvun Simplex-vaihtajasta. Shimanon STI-vaihdekahvat (Shimano Total Integration) mullistivat vaihdekahvojen muotoilun vuonna 1985 ja integroivat samoihin kahvoihin niin vaihde- kuin jarrukahvatkin. Viime vuodet Touria hallinnut Shimano on ollut läsnä kisassa jo 1970-luvulla, mutta ensimmäisen kerran ykköseksi Shimanon vaihteilla ajetiin vasta vuonna 1999.

Monet perinteiset merkit hävisivät vaihdemarkkinoilta 1990-luvulla: Favorit (Tsekkoslovakia), Fichtel & Sachs (Saksa), Galli (Italia), Gipiemme (Italia), Huret (Ranska), Mavic (Ranska), Simplex (France), Sturmey-Archer (Englanti), Zeus (Espanja)…

Ensimmäiset sähkövaihteet nähtiin Tourilla jo vuonna 1992, kun  ONCE ja RMO-tallit käyttivät ranskalaisen Mavicin sähkövaihteita. Todellinen läpimurto sähkövaihteille tapahtui kuitenkin paljon myöhemmin, vasta kun Shimano julkaisi Dura-Ace-sarjansa sähköisen version vuonna 2009 ja Campagnolo 11-vaihteisen EPS-sähkösarjansa vuonna 2011.

Ensimmäiset amerikkalaisvalmistaja SRAMin vaihteet nähtiin Tourilla 2000-luvulla ja ensimmäinen Tour voitto niillä saavutettiin vuonna 2009, kun moottorina oli Alberto Contador. Nyt kaikki nykyiset kolme isoa merkkiä ovat julkaisseet sähkövaihteensa, sillä ensi kesän Tourilla nähdään SRAMin uudet, langattomat eTap -sähkövaihteet AG2R La Mondiale ja Team Katusha -tallien pyörissä.

 

Vaihteiden merkkipaaluja

Taulukkoon on kerätty vaihteiden kehityksen virstanpylväitä. Kyseisen vuoden Tourin voittaja on lisätty taulukkoon antamaan osviittaa siitä minkälaiset mestarit ovat kuvatulla kalustolla ajaneet.

Vuosi vaihteet takana etuvaihteet Tourin voittaja
1903 1 takaratas (ei vapaaratasta) 1 eturatas Maurice Garin
(La Française)
1907 2 takaratasta (ilman vaihteita)
takapyörä irrtoitettiin ja käännettiin ympäri, jolloin saatiin toinen välitys käyttöön, vapaaratas		 1 eturatas  Lucien Petit-Breton (Peugeot)
1911 6 takaratasta ilman vaihteita 1 eturatas Gustave Garrigou  (Alcyon)
1912 Ensimmäinen 3-vaihteinen ketjuvaihde ”Le Chemineau” käytössä joillakin yksittäisillä ajajilla 1 eturatas  Odile Defraye (Alcyon)
1925 Yksi pyöräilijä ajaa koko Tourin läpi kolmevaihteisella ”Le Chemineau” -ketjuvaihteella 1 eturatas  Ottavio Bottecchia (Automoto)
1927 4 vaihdetta ilman vaihtajaa: kaksi ratasta molemmilla puolilla, takapyörä käänettävä 1 eturatas Nicolas Frantz (Alcyon)
1937 3 vaihdetta vaihtajalla (Super Champion) käytössä kaikilla ajajilla 1 eturatas Roger Lapédie (Ranska)
1938 4 vaihdetta vaihtajalla 1 eturatas Gino Bartali (Italia)
1952 5 vaihdetta 2 eturatasta Fausto Coppi (Italia)
1969 6 vaihdetta 2 eturatasta Eddy Merckx (Faema)
1981 6 vaihdetta 3 eturatasta (Giovanni Battaglin pyörässä)  Bernard Hinault (Renault-Gitane)
1986 7 vaihdetta 2 eturatasta Greg LeMond (La Vie Claire)
1988 8 vaihdetta 2 eturatasta Pedro Delgado (Reynolds)
1996 9 vaihdetta 2 eturatasta Bjarne Riis (Telekom)
2003 10 vaihdetta 2 eturatasta Lance Armstrong (U.S. Postal Service)
2008 11 vaihdetta 2 eturatasta Carlos Sastre (Team CSC SaxoBank)
2012 11 vaihdetta (sähkövaihtajat vuodesta 2009 alkaen mukana) 2 epäsymmetristä eturatasta Bradley Wiggins (Sky Procycling)

* * *

Toki vaihteiden lisäksi on tapahtunut monenmoista muutakin tuotekehitystä. Monet nykypäivän kilpapyörien itsestäänselvyydet ovat kuitenkin melko tuoreita keksintöjä. Ajatellaan vaikka niin sanottuja automaattipolkimia eli lukkopolkimia, jotka tulevat mukaan vuonna 1984, vuonna esiintyviä 1985 elektronisia mittareita, aika-ajotankoja vuonna 1989, epäsymmetrisiä eturattaita 2004 ja viime vuosien levyjarruja. Kaikista uusista tekniikoista on ollut omat kiihkeätkin kiistansa.

Tour de France, Tour de Francen historia

Pyöräilyn dopingslangi

Monenmoinen vilppi näytää valitettavasti kuuluvan kaikkeen inhimilliseen toimintaan. Tour de Francen historia on alusta asti myös huijauksen historiaa, onpa mukaan mahtunut myös erilaisten dopingaineiden käyttöä. Suoritusta parantavien aineiden käyttö on ollut ammattipyöräilyssä – aivan kuten muissakin lajeissa – niin yleistä, että sille on muodostunut oma slanginsa, omat ilmaisunsa, omat koodit, omat peitenimet, omat osin humoristiset ilmaisunsakin. Seuraavassa muutamia pyöräilyn dopingslangin ilmaisuja, joista näkyy sekin ikävä tosiasia, että doping ei ole mikään uusi keksintö. Jo ennen 1990-luvun EPO-skandaalejakin on ollut huijareita liikkeellä.

Ilmaisuja dopingin käytölle


Keiton suolaaminen (saler la soupe) on pääjoukossa jo ainakin 1960-luvulla tunnettu ilmaisu douppaamiselle, jolla pyritään nousemaan parhaiden kilpailijoiden joukkoon tai heidän ohitseen.

Jos joku ei aja mineraalivedellä, se tarkoittaa douppaamista: esim. ilmaisussa ne pas tourner à la Badoit (Badoit on yksi tunnetuimmista ranskalaisista mineraalivesimerkeistä).

Jos joku sen sijaan ajaa puhtaalla vedellä (à l’eau claire), hän ei ole käyttänyt kiellettyjä aineita.

Apteekin kauralla kulkeminen (marcher à l’avoine de pharmacie) merkitsi dopingin käyttämistä.

Sytyttää höyrykattila (allumer la chaudière) tarkoitti piristävien aineiden käyttöä ennen kisaa.

Jos taas joku on räjäyttänyt höyrykattilansa (faire exploser la chaudière), on henkilö käyttänyt kasvavassa määrin dopingia, niin että aineiden vaikutus alkaa heiketä eikä elimistö enää kestä annoksia. Tällöin urheilu-ura on usein pian ohi ja terveys pilattu.

Samaa tarkoittaa ilmaisu räjäyttää kattila (faire sauter la marmite), jossa marmite-sanan viittaus Asterix-sarjakuvien taikapataan sopii myös hyvin kuvioon.

Tunkea tykki täyteen (bourrer le canon) meinaa, että henkilö on doupannut maksimaalisesti.

Olla valmistaunut (être préparé) saattaa myös tietyissä yhteyksissä tarkoittaa, että kilpailija on valmistautunut duoppaamalla.

Loistodiesel (gazoline idéale) tarkoittaa dopingainetta, hyvä voiteluaine (un bon lubrifiant) taas on tehokas dopingaine.

Muuli, lastata muuli, olla lastattu kuin muuli tarkoittaa normaalia suuremman dopingannoksen ottamista. Jos ajaja on lastattu kuin muuli (être chargé comme une mule), hän ottaa ison riskin, sillä testatuksi jouduttuaan hänellä on edessä pitkä kilpailukielto. Toinen tulkinta ilmaisusta viittaa henkilön omituiseen käytökseen, hermostuneisuuteen ja agressiiviseen olotilaan, joka viittaa kiellettyjen aineiden mittavaan käyttöön.

Pelkkä lataaminen (charger) merkitsi myös tietyissä yhteyksissä douppaamista.

Jo aikoinaan jos kilpailijalla oli langustin silmät (les yeux de langouste) hän oli doupannut siinä määrin, että silmät pursusivat ulos päästä.

Jos taas ajajalla oli silmät kuin lottopallot (les yeux en boule de loto), oli hän nauttinut piristäviä aineita niin, että toljottavat silmät pyörivät päässä.

1998 Festina-skandaalissa kärähtänyt ranskalainen mäkimies Richard Virenque taas on innoittanut omaan ilmaisuunsa, jonka mukaan jos on käynyt illallisella Virenquen luona (aller dîner chez Virenque), tahdotaan sanoa, että joku on doupannut oikein hyvin.

Entisaikojen aineita


Brutaali (brutal) = Punaviini. Léon Georget oli 1900-luvun alun menestyksekäs 24:n tunnin ajon spesialisti, voittihan hän Bol d’Or -kisan yhdeksän kertaa vuosien 1903 ja 1919 välillä. Hän sanoi ajavansa brutaalilla (Je marche au brutal) eli punaviinin voimalla.

Iso murhaaja (grand assassin) = samppanja. Jo 1887 tiedettiin, että tätä urheilujuomaa käyttävälle tulee pian noutaja, iso murhaaja. Joku kertoi, että samppanjan vaikutuksen alaisena pyöräily on kuin vetäisi kottikärryä märällä preerialla. Nykyisin samppanjaa käytetäänkin paremmin sille soveltuvaan tarkoitukseen eli palautumisjuomana. Samppanja oli mm. viisinkertaisen Tour-voittajan Jacques Anquetilin lempijuoma. Viime vuosina Tourin viimeisellä etapilla tuleva voittaja hörppää ensimmäiset samppanjahömpsyt jo satulassa, podiumin juhlallisuuksissa ja iltatilaisuudessa sitten isommin.

Dynamiitti (dynamite) tarkoitti jo alkuaikoina erilaisina pieninä pillereinä nautittavia piristeitä, jotka auttoivat lähellä katkeamista olevan kilpailijan maaliin. Pillereiden koostumuksia oli erilaisia ja niiden sisältämät aineet ammattisalaisuuksia.

Cocktailit


Amerikkalainen kahvi (American coffee) oli aikoinaan amerikkalaisissa kuuden päivän kisoissa suosittu »energiajuoma», joka sisälsi kofeiinia, eetteriä, kokaiinia ja nitroglyseriiniä.

Belgilainen kannu (pot belge) on dopingin atomipommi, sekoitus lähes kaikkea eli kymmenkunta ainetta samassa kuolemanvaarallisessa paketissa: amfetamiinia, kofeiinia, kokaiinia, heroiinia, kortikosteroidia, verisuonia laajentavia aineita…

Koodinimiä


Vampyyrit (les vampires) taas ovat UCI:n eli Kansainvälisen Pyöräilyliiton dopingtarkastajia, jotka saattavat lehahtaa ammattikuskien kimppuun aamulla kello seitsemän ja kahdeksan välillä. He vaativat veriuhria ja jos hematokriittiarvo on yli 50 se kisa (ja ehkä koko urakin) on sitten siinä, kuten vaikka Marco Pantanin tapauksessa.

Grand Hôtel ei välttämättä tarkoita mitään erityistä tähtihotellia vaan kasvuhormonia. Italian poliisille selvisi, että kun puhelimessa pyydettiin hankkimaan »Grand Hôtel kuudellatoista tähdellä», se GH tarkoitti growth hormone eli kasvuhormonia, jota tarvittiin tässä tapauksessa se 16 annosta.

Tapaaminen kello kahdeksan viisitoista saattoikin koodikielessä tarkoittaa, että kahdeksan aikaan tarvitaan viisitoista annosta jotakin dopingainetta. Tämän koodin kuultuaan toinen osapuoli osasi sitten toimittaa illalla oikeat aineet.

Rulla (rouleau) oli koodinimi Gerotonorm-kasvuhormonille.

Billet de sprint tarkoittaa kirilippua eli hurjaa loppukiriä, joka saavutetaan trinitrine-nimisellä sydämen stimulaattorilla.

Vannenauha (fond de jante) saattoi tarkoittaa sellaista käsittelyä joillakin toisilla aineilla, jonka jälkeen voitiin sitten tehdä toisenlaisia operaatioita taas eri aineilla. Siis hiihtotermein eräänlainen pohjavoitelu.

Amfetamiini

Erilaiset amfetamiinijohdannaiset ovat olleet käytössä pitkään, joten niille on jos jonkinmoisia lempi- ja salanimiä. Tässä muutama, alempana lempinimien listauksessa lisää.

Lentäjien vitamiini (la vitamine des aviateurs) on vanha, jo viimeistään 1950-luvulla käytetty ilmaisu amfetamiinille.

Jos taas ajajalle tarjottiin hedelmätahnaa, jossa on silmät kulmissa (pâtes de fruits avec des yeux dans les coins), oli hedelmätahnaan piilotettu amfetamiinipillereitä, vähän samaan tapaan kuin loppiaisena syötävään kaikille ranskalaisille tuttuun kuninkaiden kakkuun (galette des rois), johon piilotetaan, aikoinaan papu tai nykyään myös jokin muukin esine/asia.

Greenies on amerikkalainen lempinimi amfetamiinille, koska suuri osa amfetamiinipillereistä oli vihreitä. Puhuttiin myös vihreistä pommeista.

Négros oli belgialainen erikoisuus, Biphétamine-nimellä markkinoidut mustat amfetamiinitabletit.

Joitakin amfetamiinipillereitä taas kutsuttiin pikku sotilaiksi (le petit soldat), koska ampullin yli meni vinottain punainen raita kuten Napoleonin takissa.

EPO


Edgar Allan Poe tai kavereiden kesken eli Lance Armstrongin ja Tyler Hamiltoninin kesken pelkkä POE ei suinkaan viitannut yhdysvaltalaiseen runoilijaan vaan erytropoietiiniin. EPO oli 1990-luvun ihmeaine.

Pesetas oli toinen koodinimi EPOlle.

EPOn annostelulle oli omia koodejaan: kymmenen pinnan kiekko eli kymmenen puolan pyörä (une roue à dix rayons) tarkoitti 10 000:n yksikön annosta EPOa.

Rerp oli koodinimi dopinglääkäri Francesco Conconin irlantilaiselle Stephen Rochelle kehittämälle EPO-ohjelmalle. Roche on muuten »Kannibaali» Eddy Merckxin lisäksi ainoa ajaja, joka on onnistunut saavuttamaan pyöräilyn kolmoiskruunun (triple crown) eli voittamaan samana vuonna niin Tourin kuin Gironkin sekä näiden lisäksi maantiepyöräilyn maailmanmestaruuden .

Chierp oli italialaisen Claudio Chiappuccin EPO-ohjelman koodinimi, sen kehittäjä oli samainen Francesco Conconi.

Deutsche Telekom tallissa EPOsta puhuttiin nimellä E-vitamiini. G-vitamiini taas tarkoitti heillä kasvuhormonia.

Mäen nouseminen (monter une côte) saattoi myös tarkoittaa EPOn piikittämistä.

Anaboliset steroidit, testosteroni

Jo aikoinaan mestarien aamiainen (petit-déjeuner des champions) tarkoitti anabolisia aineita.

Pääsiäismuna (œufs de Pâques) oli suun kautta annosteltava ruskeanpunertava lääkekapseli , jossa oli testosteronia (Pantestone).

OXTS oli eräs operaatio Puerton tutkimuksissa paljastunut nimi anabolisille stereoideille.

Roid rage eli steroid rage tarkoitti anabolisten steroidien käytöstä aiheutuvaa agressiivista käyttäytymistä, stereoidiraivoa.

Puhuttiin myös erilaisista lihasten lannoitteista (engrais musculaires) kun viitattiin anabolisiin aineisiin.

Veridoping


Vaihtaa öljyt (changer l’huile) tarkoitti verensiirtoa.

Samaa voitiin tarkoittaa myös tortun leipomisella (préparer la tarte) tai auton huollattamisella (réviser la voiture).

Vino tarkoitti manipuloitua verta. Tämäkin ilmaisu tuli tutuksi operaatio Puerton tutkimuksien yhteydessä.

Kirjekuorilla (enveloppes) saatettiin viitata veripusseihin.

Lempparit

Monille lääkeaineille, joiden nimet ovat tosiaankin vaikeita, on omat lempinimensä. Älkää kysykö minulta mitä nämä ovat. Listaan vain tähän muutaman hassultakin kuullostavan, enkä edes yritä kääntää niitä, ettei mene mahdollinen suomennos pieleen. Vuodet viittaavat aikaan, jolloin ilmaisua on alettu käyttämään tai sen takana oleva koodi on paljastunut.

Baba = dopingaine (ilmaisun teki tunnetuksi Raphaël Geminiani 1950-luvulla)

Centra = Centramin (yhdenlainen amfetamiini)

Clenbu = Clenbuterol  (ei hormonaalinen stimulantti ja anaboolinen aine)

Frin-Frin = Fringanor (amfetamiinin sukulainen, käytettiin 1980-luvulla stimulanttina)

Hop = dopingannoksen nimi Jenkkilässä

Ignacio = IGF1, insuliininkaltainen (lempinimi paljastui operaatio Puerton aikana 2006)

Kéké = Kenacort Retard 80

Lili = Lidépran (jonkinsortin amfetamiini, 1970)

Max = Maxiton (yhdenlainen amfetamiini)

Mémé = Mératran (amfetamiinin sukulainen, 1970)

Nino = kasvuhormoni (lempinimi paljastui operaatio Puerton aikana 2006)

Pépère = Pervitin (1961) yksi metamfetamiinin (joka on tavallista amfetamiinia voimakkaampaa) tyyppi, joka oli myös suomalaisille sotilaille toisen maailmansodan aikana tuttu aine

PCH = testosteronilaastari (lempinimi paljastui operaatio Puerton aikana 2006)

Pesetas = EPO

Riri = Ritaline (amfetamiinin sukulainen)

UM = anaboliset steroidit (1979)

Tintin = Pervitin

Tonton = Tonédron (amfetamiini)

Keinot ovat monet

Keinot on monet, sanoi ammattipyöräilijä kun moottoritietä lasketteli. Jos jollakin on hyvät moottoritiet (autoroutes), hänellä on paksut ja näkyvät verisuonet, joihin on helppo piikittää.

MIB, Men in Black, tarkoittaa ajajia, jotka ovat dopingvalvojia välttääkseen jättäneet tallin tunnistettavat ajoasut hotellille/kotiin ja ajelevat incognito anonyymeissä, mustissa ajoasuissa.

Tutkanvastustaja, antitutka (Antiradar) on dopingaineiden käytön paljastumista estävä aine, maskiaine. Samaa tarkoittaa brouillard chimique, kemiallinen sumu.

Myrkky (le venin) taas oli karvaanmakuinen neste, joka otettiin muutamaa kilometriä ennen maalia peittämään dopingaineiden käyttö.

Soigneur, kaiken pahan alku…tai hyvä syyllinen

Soigneur-nimellä viitataan ammattipyöräilijöiden monitoimiapureihin, jotka tekevät erilaisia huoltotoimenpiteitä ajajille, saattavat toimia myös hierojina ja välinehuoltajina mekaanikkojen apuna sekä auttaa ruokahuollossa ja vaikka mitä. Esimerkiksi auttaa dopingissa.

Mécanicien de la viande, lihan mekaanikko on yksi lempinimi näille ajajien kamaripalvelijoille.

Jo vuonna 1911 heihin viitattiin myös nimellä apteekkari (pharmacien).

Joskus näillä huoltajilla oli maaginen matkalaukku (valise magique), josta löytyi täydellinen valikoima dopinglääkkeitä.

Tai heiltä saattoi löytyä myös myrkkykaappi (armoire aux poisons).

Paloma Blanca taas oli nimi Kelme-joukkueen ulkopuoliselle sairaanhoitajalle, jonka tehtävä oli salakuljettaa tallin ajajien dopingaineet Tour de Francen aikana. Hän sai 3000 euroa per ajaja eli yhteensä 27 000 euroa siitä, että salakuljetti tarvittavat ihmelääkkeet (EPO, testosteroini, muunneltu eläinten hemoglobiini…).

* * *

Taas täytyy kotostaa, että vaikka tutkisimme dopingin käyttöä pyöräilyssä, se ei tarkoita sitä, että hyväksyisimme sen. Ymmärtäminen ja hyväksyminen ovat eri asioita. Vaikka syöpätutkijakin yrittää ymmärtää syöpää, ei hänenkään tarvitse hyväksyä syöpää tai lakata taistelemasta sitä vastaan. Mutta ammattipyöräilyn historian pimeän puolen kiistäminen tai vähättely on epärehellistä.

Lähde

Tämän kirjoituksen materiaali on pitkälti peräisin Jean-Pierre Mondenardin kirjasta Tour de France: Histoires extraordinaires des géants de la route (Hugo & Compagnie, Paris 2012).

Tohtori Jean-Pierre de Mondenard on eräs maailman kuuluisimmista dopingin asiantuntijoista. Hän on myös kirjoittanut aiheesta useita kirjoja, käsitellen dopingia yleensä (Le Dictionnaire du dopage) tai dopingia tietyissä lajeissa, esim. jalkapallossa (Le Dopage dans le football) tai pyöräilyssä. Hän on myös todellinen Tour de Francen historian tuntija ja toiminut Tourilla sekä muissa kisoissa lääkärinä. Hän tuntee pyöräilymaailman hyvin, myös sen pimeät puolet. Joku toinen kerta täytyy ottaa käsittelyyn hänen erinomainen kirjansa 33 vanqueurs face au dopage, jossa käsitellään sodanjälkeisien Tour-voittajien suhteita dopingiin. Se kirja on kylmää kyytiä! Saako kukaan puhtaita papereita?

* * * *

Lue myös:
• Marco Pantanin alamäki
• Tourin historian suurin huijaus: Armstrong-valhe
• Kuolema Tourilla: Tom Simpson

Tour de Francen historia

Joukkuekeskeyttämiset (osa 1) – Tour de France 1907 ja Alcyon-tallin vetäytyminen

Historian viidennellä Tourilla vuonna 1907 Alcyon-talli kokonaisuudessaan keskeyttää kisan yhdeksännellä etapilla (Toulouse–Bayonne). Joukkueen kapteenina oli toissavuoden voittaja ja edellisvuoden kolmonen Louis Trousselier, lempinimeltään »Trou-Trou», joka oli kuluvassakin ympäriajossa jo voittanut kaksi etappia. Edellisvuoden voittaja René Pottier oli tehnyt tammikuussa itsemurhan, joten Trousselier oli tosissaan hakemassa toista Tour-voittoaan, semminkin kun kukaan ei ollut vielä kahta kertaa kisaa voittanut.

tour_de_france_1907
1907 Tour de France. 14 etappia. Kokonaispituus 4488 km.

Vuoden 1907 kisaan oli lisätty kolmastoista etappi, mutta ympäriajon kokonaispituus oli hieman lyhentynyt edellisestä editiosta, ollen nyt 4488 kilometriä. Ensimmäisten vuosien sääntörikkomuksien välttämiseksi käytössä oli yhä vuonna 1905 käyttöönotettu pistelaskusysteemi eikä kokonaisaikaan perustuva laskutapa. Aikakin toki otettiin, mutta etapin voittaja sai aina yhden pisteen, toinen kaksi pistettä ja niin edelleen. Kokonaiskisan voittaja oli se, jolla oli Pariisiin palatessa vähiten pisteitä.

Ensimmäisenä voittovuonnaan Trousselier oli voittanut peräti viisi etappia yhdestätoista ja vuoden 1906 Tourillakin hän oli voittanut neljä etappia kolmestatoista, vaikka kokonaiskisassa tulikin sitten Pottierin jälkeen kolmanneksi. Vuoden 1907 Tour alkoi myös vahvasti, Trou-Trou voitti ensimmäisen ja toisen etapin. Ensimmäisellä Roubaix’n kaupunkiin päättyneellä etapilla hän oli päihittänyt toisen kisan ennakkosuosikin, edellisen vuoden Tourin kakkosen Georges Passerieun, joka oli juuri voittanut samalla reitillä ajetun yhden päivän klassikkokilpailun Paris–Roubaix. Trousselier voitti siitäkin huolimatta, että hän oli ajanut harhaan. Huomattuaan ottaneensa väärän tien Albertin kaupungin jälkeen Trousselier teki täyskäännöksen, palasi vähän matkaa takaisin etsien oikean tien ja saikin pian muun porukan kiinni.

1907_tour_depart
1907 Tourin lähtö.

Toisen etapin voittajasta on hieman epäselvyyttä. Ensin etapin voittajaksi julistettiin Émile Georget, mutta kisan järjestäjä Henry Desgrange teettää asiasta tutkimuksen, jonka jälkeen Trousselier julistettiin etapin voittajaksi. Toisen etappivoivon jälkeen kisan johtajan reisi alkaa kuitenkin vaivata eikä lisää etappivoittoja tule.

Kiistelty Alsace-Lorrainen (Elsass-Lothringen) alue kuului tuolloin Saksalle, joten toisen etapin maalikaupunki Metz sijaitsi rajan toisella puolella. Kisan järjestäjiä hävetti vertailla ranskalaisten ja saksalaisten tullivirkailijoiden toimintaa. Rajanylitys Saksan suuntaan tapahtui keskellä yötä, jolloin saksalainen rajavartija tuli herätetyksi kesken uniensa. Kolmessa minuutissa hän oli kuitenkin ilmestynyt virkapaikallensa moitteettoman näköisenä ja pukeutuneena uuteen uniformuunsa. Tarkastamatta mitään hän oli viivyttelemättä päästänyt rajan yli, ei pelkästään kilpailijat, vaan myös heitä seuranneet autot ja amatööripyöräilijät. Kisan palatessa Ranskaan oli ranskalaisen tullin toiminta ollut täysin päinvastainen – eli aivan surkea. Kuraiset ja multaisenkelmeät, köyryselkäiset ranskalaisvirkailijat inhottavissa koppalakeissaan eivät meinanneet päästää maanmiehiään palaamaan kotimaahansa! Tourin johtaja järkyttyi tästä niin, että meinasi järjestää L’Auto-lehtensä kautta keräyksen, jotta nämä Ranskan edustajat rajalla saataisiin edes säädyllisesti puettua.

1907_tour_foule
Väkijoukkoa Touria ihmettelemässä.

Ranskan puolelle päästyä on edessä julma nousu Ballon d’Alsacen päälle, jonka valtias edesmennyt Pottier oli kahdella ensimmäisellä kerralla ollut. Vuoren juurelle saapuu ensimmäisenä tusinan kilpailijan etujoukko, mukana kaikki nimimiehet: Trousselier, Passerieu, Émile Georget ja hänen veljensä Léon Georget, Lucien Petit-Breton, Gustave Garrigou, Galetti, Lignon, Faber, Maitron, Ringeval ja Cadolle. Joukkio kiihdyttää vauhtia heti nousun ensimmäisissä kurveissa ja eroja alkaa revetä ajajien välille. Kärki etenee 16 km/h vauhtia ja kilpailija toisensa jälkeen tipahtaa kärkijoukosta. Pian vain kolme miestä kiipeää kärjessä: Garrigou, Lignon ja Émile Georget, jonka lopulta onnistuu karistaa muut kannoiltaan. Huipun valloittaa ensimmäisenä Georget, Lignon ja Faber seuraavat perästä. Sama järjestys säilyy etapin loppuun asti, Belfordissa Georget leikkaa maalilinjan ensimmäisenä kolme minuuttia ennen Lignonia ja neljä minuuttia ennen Faberia.

François Faber, tuleva vuoden 1909 Tourin kokonaiskilpailun voittaja ja muutenkin komean kisauran tehnyt ajaja kuuluu muuten siihen merkittävään joukkoon Tour-kilpailijoita, jotka tulisivat menettämään henkensä Suuressa sodassa eli ensimmäisessä maailmansodassa. Muun muassa kolme Tour-voittajaa kuolivat ensimmäisessä maailmansodassa. (Tästä aiheesta kannattaa etsiä käsiinsä Graham Healyn kirja The Shattered Peloton – The Devastating Impact of the World War I on the Tour de France vuodelta 2014.)

tourdefrance1907

Kolmannen etapin voittanut Émile Georget otti vankan otteen kokonaiskilpailussa. Lyoniin päättyneellä neljännellä etapilla hän oli toinen Marcel Cadollen jälkeen ja voitti vielä viidennen etapin sekä jälleen seitsemännen ja kahdeksannen.

Viidennellä etapilla Lyon–Grenoble Tour kulki ensimmäistä kertaa kautta Chartreusen luostaristaankin kuuluisan vuoriston, jossa kilpailijoiden oli kavuttava kyseisen Tourin korkein kohta Col de Porte. 1326 metriä eli Suomen korkeimman kohdan korkuinen Col de Porte on sittemmin noustu Tourilla 18 kertaa ja nykyluokituksen mukaan se on ykköskategoriassa vaikeusasteeltaan.

Col de Porten nousussa pääkilpakumppanit mittelevät taas voimiaan rajusti. Georget näyttää taas olevan vahvin. Faber taistelee kuitenkin rajusti ja saavuttaa lopulta Georgetin. Garrigou taas hyytyy täysin ja kaatuu kuolemanväsyneenä ojaan. Kärkikaksikko taistelee urhoollisesti 21 kilometriä pitkää nousua ja toisiaan vastaan, välillä pyörän selässä, välillä taluttaen. Lähellä huippua he herkiävät taistelun hetkeksi ja pitävät juomatauon lähteellä. Vihdoin he saavuttavat huipun. Alkaa 17 kilometriä pitkä lasku kohti Grenoblea. Ylöspäin kisa onkin ollut reilumpi, sillä molemmilla on ollut tasapuolisesti yksi vaihde käytössään. Mutta Georgetilla onkin pyörässään uusi keksintö eli vapaaratas! Faberilla ei ole, joten hän joutuu polkemaan myös alamäkeen. Georget laskettelee etapin voittoon.

1907_tour__boire
Heinäkuun helle kiusasi ajajia.

Kalustoerojen lisäksi myös kisailijoiden alamäkiajotaidot saavat aikaan isoja aikaeroja. Trousselier loistaa virtuoosimaisilla taidoillaan lasketellen jalat pyöränsä etuhaarukalla viittäkymppiä mäkeä alas. Lisäksi kova helle koettelee ajajien voimia ja repii eroja ajajien välille. Helteen on täytynyt olla melkoinen, sillä kolmen katsojankin väitetään kuolleen Col de Porteen rinteillä auringonpistokseen.

Georgetin esitykset olivat niin vahvoja, että hän näytti etenevän vastustamattomasti kohti kilpailun voittoa. Yhdeksäs etappi, Toulouse–Bayonne, 299 km. Helle jatkuu. Juuri ennen Auchin kaupunkia Georgetin rengas puhkeaa. Georget lainaa pyörää joukkueiden ulkopuollella kisassa ajavalta herra Privatilta. Tämä on ensimmäinen sääntörikkomus, sillä säännöt kieltävät ulkopuolisen avunannon. Myöhemmin etapilla hän vaihtaa uudelleen pyörää tallitoverinsa Laurentin kanssa, jottei jäisi kiinni väärällä pyörällä ajamisesta.

Joissakin lähteissä kerrotaan, että Georgetin pyöränvaihdon syynä olisi ollut pyörän rikkoutunut runko, eikä aina mainita toista pyöränvaihtoa ollenkaan. Pitäydyn tässä kuitenkin aiemmin kertomaani versioon, joka on peräisin Thierry Cazeneuven ja Pierre Chanyn kirjasta La Fabuleuse histoire du Tour de France. Tuo yli tuhatsivuinen järkäle on alan referenssi ja kuuluu jokaisen Tourin historiaan vakavasti suhtautuvan kirjahyllyyn.

tour_de_france_1907_ville_davray
Tour ohittaa Ville d’Avrayn kylän.

Pyöränvaihto ei kuitenkaan jäänyt vastustajilta huomaamatta, joten he jättivät aiheesta protestin. Tourin johto päättää tiputtaa etapilla neljäntenä maaliin ehättäneen Émile Georgetin etapin viimeiseksi. Kisassa oli enää 48 ajajaa jäljellä, joten neljä pistettä vaihtuu 48:ksi, jolloin Georgetin edelle kokonaiskisassa nousee sekä etapin voittanut Lucien Petit-Breton sekä Gustave Garrigou.

Alcyon-tallin päällikkö herra Edmond Gentil (gentil tarkoittaa kilttiä, ystävällistä, lempeää, mukavaa…) raivostuu päätöksestä. Hänen mielestään Georget olisi pitänyt sulkea pois kilpailusta, mutta tuomaristo pysyy päätöksessään. Gentil päättää vetää joukkueensa pois kilpailusta, vaikka Louis Trousselier oli ollut ennen protestia pisteissä kolmantena!

Tourin kärkeen protestin jälkeen noussut Petit-Breton pitää johtoasemansa kisan loppuun saakka, voittaen toisenkin etapin ennen Pariisia. Vuoden 1907 voittaja Petit-Breton, oikealta nimeltään Lucien Georges Mazan, ei ole mikään eilisen teeren poika, sillä olihan hän jo edellisenä vuonna ollut Tourin nelonen ja sitä ennen vitonen. Hänestä tulee myös ensimmäinen kaksi Touria peräkkäin voittanut, sillä hän voittaa selkeästi vuoden 1908 edition. Hänenkin kohtaloksi koituu kuolla rintamalla 20.12.1917.

1907_petit_breton
1907 voittaja: Lucien Petit-Breton.

Vain 33 Tourille 1907 lähteneestä 93:sta (toisissa lähteissä mainitaan vain 92 starttaajaa) ajajasta pääsee maaliin asti Pariisiin. Kilpailua hallinnut ja protestista suivaantunut Georget taistelee loppuun asti ja voittaa vielä yhden etapin (voittaen siis yhteensä viisi tai kuusi jos se kiistanalainen toinen etappi laitetaan myös hänen nimiinsä, kuten joskus näkyy tehtävän). Hän päätyy kuitenkin kolmanneksi eli samalle sijalle jolle hän tippui protestin vuoksi. Hänen pistemääränsä Pariisissa on 74, joista 44 on niitä yhdeksännellä etapilla saatuja sakkopisteitä. Ilman niitä hänen pistemääränsä olisi ollut 30 ja hän olisi voittanut kisan selvästi.

Voittajan jälkeen neljä seuraavaa sijaa menivät Peugeot-Wolber-tallin ajajille. Kilpaileva, toinen aikansa mahtitalli Alcyon jäi siis nuolemaan näppejään vetäydyttyään kisasta.

* * *

Alcyon-talli (1906–1929) oli Tourin alkuvuosien hallitsija. Alcyon-niminen yritys valmisti polkupyöriä, moottoripyöriä ja autoja vuodesta 1902 vuoteen 1954 asti, jolloin Peugeot osti yrityksen ja tuotemerkki katosi markkinoilta.

Alcyon-tallin ajajista luxembourgilainen François Faber (1909), ranskalainen Octave Lapize (1910), ranskalainen Gustave Garrigou (1911), belgilainen Odile Defraye (1912), Nicolas Frantz (1927 & 1928) ja Maurice De Waele (1929) olivat Tourin mestareita ja Alcyonin pyörillä voitettiin yhteensä 14 Touria.

alcyon-cycles-tour-de-france-faber-1909
»Voittajan pää vaihtuu, mutta hänen pyöränsä on aina Alcyon.»

De Waele voitti vuoden 1929 Tourin vaikka hän oli sairas kolmen viimeisen etapin ajan ja hänen joukkueensa käytännössä tuuppasi hänet maaliin. Tourin pomo Henri Desgrange valitti: »Ruumis voitti kisani.» Seuraavaksi vuodeksi hän muuttikin sääntöjä ja kisa käytiin maajoukkueiden välillä.

* * *

Tour 1907 etappi etapilta

Etappi Päivä Reitti km Etapin voittaja Kisan johtaja etepin jälkeen
1re étape 8.7. Paris – Roubaix 272 Drapeau : France Louis Trousselier Drapeau : France Louis Trousselier
2e étape 10.7. Roubaix – Metz 398 Drapeau : France Émile Georget |
Drapeau : France Louis Trousselier		 Drapeau : France Louis Trousselier
3e étape 12.7. Metz – Belfort 259 Drapeau : France Émile Georget Drapeau : France Émile Georget
4e étape 14.7 Belfort – Lyon 309 Drapeau : France Marcel Cadolle Drapeau : France Émile Georget
5e étape 16.7. Lyon – Grenoble 311 Drapeau : France Émile Georget Drapeau : France Émile Georget
6e étape 18.7. Grenoble – Nice 345 Drapeau : France Georges Passerieu Drapeau : France Émile Georget
7e étape 20.7. Nice – Nîmes 345 Drapeau : France Émile Georget Drapeau : France Émile Georget
8e étape 22.7. Nîmes – Toulouse 303 Drapeau : France Émile Georget Drapeau : France Émile Georget
9e étape 24.7. Toulouse – Bayonne 299 Drapeau : France Lucien Petit-Breton Drapeau : France Émile Georget
10e étape 26.7. Bayonne – Bordeaux 269 Drapeau : France Gustave Garrigou Drapeau : France Lucien Petit-Breton
11e étape 28.7. Bordeaux – Nantes 391 Drapeau : France Lucien Petit-Breton Drapeau : France Lucien Petit-Breton
12e étape 30.7. Nantes – Brest 321 Drapeau : France Gustave Garrigou Drapeau : France Lucien Petit-Breton
13e étape 1.8. Brest – Caen 415 Drapeau : France Émile Georget Drapeau : France Lucien Petit-Breton
14e étape 4.8. Caen – Paris 251 Drapeau : France Georges Passerieu Drapeau : France Lucien Petit-Breton

 

Lopullinen tulostaulu

sijoitus urheilija Sponsori pisteet
1 Drapeau : France Lucien Petit-Breton – 47
2 Drapeau : France Gustave Garrigou Peugeot-Wolber 66
3 Drapeau : France Émile Georget Peugeot-Wolber 74
4 Drapeau : France Georges Passerieu Peugeot-Wolber 85
5 Drapeau : France François Beaugendre Peugeot-Wolber 123
6 Drapeau : Italie Eberardo Pavesi Otav 150
7 Drapeau : Luxembourg François Faber Labor-Dunlop 156
8 Drapeau : France Augustin Ringeval Labor-Dunlop 184
9 Drapeau : Belgique Aloïs Catteau – 196
10 Drapeau : France Ferdinand Payan – 227

Kirjallisuutta

Ellis Bacon, Mapping Le Tour: Updated History and Route Map of Every Tour de France Race. Collins 2014.

Thierry Cazeneuve & Pierre Chany, La fabuleuse histoire du tour de France. Editions de la Martinière 2011.

Jean-Pierre De Mondenard, Tour de France : Histoires extraordinaires des géants de la route. Editions Hugo & CIe 2012.

Chris Sidwells, The Official Tour de France Records. Carlton Books Ltd 2014.

Tour de France, Tour de Francen historia

Valkoinen paita – Maillot blanc

 

Nuorten kilpailun johtajan valkoinen paita – maillot blanc – on myös nuorin Tour de Francen arvopaidoista. Valkoisen paidan saa pukea päälleen kokonaiskilpailun paras 25-vuotias tai nuorempi ajaja. Valkopaidasta alettiin kilpailla vasta vuonna 1975. Paitaa ei kuitenkaan jaettu vuosina 1989–1999, vaikka nuorten kisan tulokset on historiankirjoihin kirjattu. Vuodesta 2000 alkaen paita on ollut taas jaossa.

Valkoisesta paidasta oli kilpailtu jo ennen vuotta 1975, mutta kisa oli eri. Kyseessä oli yhdistelmäkilpailu, classement de combiné, jonka johtaja laskettiin yhteiskilpailun, pistekilpailun ja mäkikirikilpailun yhteistuloksesta. Combinén johtaja kantoi valkoista paitaa vuosien 1968–1974 Toureilla. Yhdistelmäkilpailu oli yhtä sekava kuin sen ”mondriaaninen” paita (katso alla), joten siitä luovuttiin lopulta vuonna 1989. Vueltassa tämä kilpailu on yhä mukana.

combine
Yhdistelmäkilpailun johtajan paidassa näkyy paidan pistelaskusysteemi: mukaan lastetaan pisteitä yhteiskilpailusta (keltainen), pistekilpailusta (vihreä) ja mäkikirikilpailusta (pallopaita).

Jotta asia ei olisi ihan niin yksinkertainen, on valkoisen paidankin sääntöjä muutettu vuosien varrella. Vuodesta 1983 alkaen valkoisen paidan kisaan sai osallistua vain ensimmäistä kertaa Tourille osallistuvat nuoret. 1987 taas mukaan kisaan pääsivät kaikki ajajat, jotka ovat alle 26-vuotiaita ennen kyseisen vuoden tammikuun ensimmäistä päivää.

Valkoisen paidan triviaa

Kaikkiaan parhaan nuoren ajajan tittelistä on kilpailtu 41 kertaa ja 29 eri ajajaa on kisan voittanut.

Laurent Fignon oli ensimmäinen keltaisen ja valkoisen paidan voittaja, hän voitti siis sekä nuoren kilpailun että kokonaiskilpailun samana vuonna. »Professori» teki tämän tempun vuonna 1983 ja voitti vielä keltaisen paidan seuraavanakin vuonna.

Saksalainen Jan Ullrich on kaikkien aikojen nuorin paidan voittaja ja paras nuori ajaja muutenkin, sillä hän voitti kisan kolme kertaa peräkkäin (1996–1998) ja oli jokaisella kerralla myös kokonaiskilpailun kahden parhaan joukossa. 1997 hän voitti molemmat kisat.

2007 espanjalainen Alberto Contador, viime vuosien menestynein grand tour -ajaja, voitti kummatkin kilpailut. Seuraavana vuonna voiton nappasi Andy Schleck (LUX), josta sukeutuikin Ullrichin jälkeen menestynein ketjunpyörittäjä nuoren kilpailussa. Schleck voitti kolme kertaa peräkkäin (2008–2010) nuorten kilpailun, nousten viimeisenä näistä vuosista lopulta myös kokonaiskilpailun voittoon Contadorin menetettyä voittonsa doping-epäilyjen vuoksi.

Bernard Hinault olisi myös voinut olla vuonna 1978 tuplavoittaja, sillä voittaessaan ensimmäisellä osallistumiskerrallaan keltaisen paidan hän oli vain 23-vuotias. Silloiset säännöt kuitenkin rajoittivat valkoisen paidan kisaan osallistujat vain ns. neo-pro-ajajiin eli ensimmäisen kauden ammattilaisiin ja Hinault oli ollut jo kauemmin ammattilaisena. Onneksi tätä vähän omituista rajoitusta ei enää nykysäännöistä löydy.

maillot-blanc-2015

Nuorimmat voittajat ilman paitaa

Jos valkoisesta paidasta olisi kamppailtu myös ennen vuotta 1975, löytyisi lisää voittajia. Silloin mukaan pääsisivät kaikkien aikojen nuorin Tour-voittaja Henri Cornet, joka oli voittaessaan 1904 vain 19 vuotta 11 kuukautta. 21-vuotias voittaja löytyy vuodelta 1935, jolloin Romain Maes oli ensimmäinen. 22-vuotiaita voittajia ovat olleet François Faber (1909), Octave Lapize (1910), Felice Gimondi (1965) ja Philippe Thys (1913), valkoisen paidankin saanut Fignon (1983).

Valkoisesta keltaiseen

Hieman yllättäen vain kaksi ajajaa on onnistunut siinä tempussa, että ovat ensin voittaneet nuorten kilpailun ja sitten myöhemmin kokonaiskilpailun. Amerikkalainen Greg LeMond pukeutui valkoiseen vuonna 1984 ja kaksi vuotta myöhemmin keltaiseen. Marco Pantani (ITA) voitti nuorten kilpailun kahtena vuonna peräkkäin (1994 & 1995) ja vuonna 1998 kokonaiskilpailun.

Kaikista valkoisen paidan voittaneista ei ole tullut pyöräilyn kestotähtiä, vaikka useammasta toki sellaisia on kehittynyt. Suuret pyöräilymaat hallitsevat voittajalistaa, mutta niiden lisäksi palkittujen joukosta löytyy mm. meksikolainen, australialainen ja ukrainalainen.

Mainittakoon myös, että Nairo Quintana (Kolumbia) on nykyajajista ainoa, joka on voittanut nuorten kisan kaksi kertaa, vuosina 2013 ja 2015. Hän on myös ensimmäinen ajaja, joka on voittanut samana vuonna mäkikirikilpailun pallopaidan ja parhaan nuoren valkoisen paidan.

Entä joko ensi kesänä Pierre Rolland (Ranska), Tejay van Garderen (USA), Nairo Quintana tai Thibot Pinot (Ranska) liittyvät ajajiin, jotka ovat onnistuneet valkoisen paidan jälkeen keltaiseen Pariisissa pukeutumaan?

jersey_white-svg

Nuorten kisa vuosi vuodelta

vuosi ajaja joukkue kokonaisaika muut sijoitukset kokonaiskisassa
1975 Drapeau : Italie Francesco Moser Filotex 114 h 59 min 44 s – 7e
1976 Drapeau : Espagne Enrique Martínez Heredia KAS-Campagnolo 117 h 07 min 13 s – 23e
1977 Drapeau : Allemagne Dietrich Thurau TI-Raleigh 115 h 50 min 54 s – 5e
1978 Drapeau : Pays-Bas Henk Lubberding TI-Raleigh 112 h 20 min 28 s – 8e
1979 Drapeau : France Jean-René Bernaudeau Renault-Gitane 103 h 39 min 33 s – 5e
1980 Drapeau : Pays-Bas Johan van der Velde TI-Raleigh 109 h 44 min 42 s – 12e
1981 Drapeau : Pays-Bas Peter Winnen Capri-Sonne 96 h 40 min 04 s – 5e
1982 Drapeau : Australie Phil Anderson Peugeot-Shell-Michelin 92 h 21 min 02 s – 5e
1983 Drapeau : France Laurent Fignon Renault-Elf 105 h 07 min 52 s Jersey yellow.svg 1er
1984 Drapeau : États-Unis Greg LeMond Renault-Elf 112 h 15 min 26 s – 3e
1985 Drapeau : Colombie Fabio Parra Café de Colombia 113 h 37 min 58 s – 8e
1986 Drapeau : États-Unis Andrew Hampsten La Vie claire-Radar 110 h 54 min 03 s – 4e
1987 Drapeau : Mexique Raúl Alcalá 7 Eleven 115 h 49 min 31 s – 9e
1988 Drapeau : Pays-Bas Erik Breukink Panasonic-Isostar 84 h 59 min 07 s – 12e
1989 Drapeau : France Fabrice Philipot Toshiba-Kärcher-Look 88 h 23 min 18 s – 24e
1990 Drapeau : France Gilles Delion Helvetia-La Suisse 91 h 00 min 17 s – 15e
1991 Drapeau : Colombie Álvaro Mejía Ryalcao-Postobon 101 h 35 min 12 s – 19e
1992 Drapeau : Pays-Bas Eddy Bouwmans Panasonic-Sportlife 101 h 18 min 05 s – 14e
1993 Drapeau : Espagne Antonio Martín Velasco Amaya Seguros 96 h 27 min 00 s – 12e
1994 Drapeau : Italie Marco Pantani Carrera Jeans-Tassoni 100 h 45 min 57 s – 3e
1995 Drapeau : Italie Marco Pantani Carrera Jeans-Tassoni 93 h 11 min 19 s – 13e
1996 Drapeau : Allemagne Jan Ullrich Team Telekom 95 h 58 min 57 s – 2e
1997 Drapeau : Allemagne Jan Ullrich Team Telekom 100 h 30 min 35 s Jersey yellow.svg 1er
1998 Drapeau : Allemagne Jan Ullrich Team Telekom 92 h 53 min 07 s – 2e
1999 Drapeau : France Benoît Salmon Casino 92 h 01 min 15 s – 16e
2000 Drapeau : Espagne Francisco Mancebo Banesto 92 h 51 min 17 s – 9e
2001 Drapeau : Espagne Óscar Sevilla Kelme-Costa Blanca 86 h 35 min 58 s – 7e
2002 Drapeau : Italie Ivan Basso Fassa Bortolo 82 h 24 min 30 s – 11e
2003 Drapeau : Russie Denis Menchov iBanesto.com 84 h 00 min 56 s – 11e
2004 Drapeau : Russie Vladimir Karpets Illes Balears-Banesto 84 h 01 min 13 s – 13e
2005 Drapeau : Ukraine Yaroslav Popovych Discovery Channel 86 h 34 min 04 s – 12e
2006 Drapeau : Italie Damiano Cunego Lampre-Fondital 89 h 58 min 49 s – 12e
2007 Drapeau : Espagne Alberto Contador Discovery Channel 91 h 00 min 26 s Jersey yellow.svg 1er
2008 Drapeau : Luxembourg Andy Schleck CSC-Saxo Bank 88 h 04 min 24 s – 12e
2009 Drapeau : Luxembourg Andy Schleck Saxo Bank 85 h 52 min 46 s – 2e
2010 Drapeau : Luxembourg Andy Schleck Saxo Bank 91 h 59 min 27 s Jersey yellow.svg 1er
2011 Drapeau : France Pierre Rolland Europcar 86 h 23 min 05 s – 10e
2012 Drapeau : États-Unis Tejay van Garderen BMC Racing 87 h 45 min 51 s – 5e
2013 Drapeau : Colombie Nairo Quintana Movistar 84 h 01 min 00 s Jersey polkadot.svg 2e
2014 Drapeau : France Thibaut Pinot FDJ.fr 90 h 07 min 21 s – 3e
2015 Drapeau : Colombie Nairo Quintana Movistar 84 h 47 min 26 s – 2e

 

Tour de Francen historia

Marco Pantanin alamäki

Marco Pantani, eräs kaikkien aikojen mäkimiehistä, koki uransa aikana huikean nousun, mutta myös huiman alamäen. Pantani oli yksi pyöräilyn doping-kulttuurin suurimmista uhreista. Hän sai maksaa siitä hengellään.

Tour tarvitsee pelastajaa

1990-luvun edetessä alkoi kiertää yhä sitkeämpiä huhuja ja epäilyjä järjestelmällisestä dopingaineiden käytöstä ammattilaispyöräilyssä. 1998 rytisi ja kovaa. 8.7. poliisi löysi massiiviset määrät doping-aineita Festina-tallin huoltajan Willy Voetin hallusta. (Tämä niin kutsuttu Festina-käry ansaitsee käsittelyn joku toinen kerta.) Pyöräilyn puhtauden epäilijät olivat jo vuosia olleet kimpussa, mutta nyt ei tarvinnut enää epäillä. Hässäkkä oli melkoinen, koko Tour meinattiin keskeyttää ensimmäisen kerran kisan historiassa. Lopulta vain 96 ajajaa 189:sta pääsi Pariisiin, koska käryjen takia kokonaisia talleja oli suljettu kisan ulkopuolelle.

Festina-skandaalin jälkeen Tour tarvitsi nopeasti uutta sankaria palauttamaan uskottavuutta. Uuden esikuvan oli myös syytä olla puhdas, muuten Tourin loppukin arvostus olisi mennyttä. Sivuhuomiona voisi spekuloida mitenkähän Tourin olisi käynyt, jollei sattumalta samaisena herran vuonna 1998 Ranskassa olisi järjestetty jalkapallon MM-kisoja? Ranskahan voitti kotikisansa, joten turnauksen takia viikolla eteenpäin siirretty Tour sai kuitenkin tämän jalkapallon maailmanmestaruushuuman takia hieman anteeksi?

Vuoden 1998 Tourin ennakkosuosikki oli edellisen kesän voittaja, yhä nuorten kisaankin kelpaava sensaatiomainen Jan Ullrich. Pariisissa juhli kuitenkin huippukuntoinen Marco Pantani, joka oli jo Girossa muutamaa viikkoa aiemmin napannut ensimmäisen grand tour -kisan voittonsa. Pantani oli nyt ei ainoastaan mäkien valtias vaan yksiselitteisesti tuon hetken paras grand tour -ajaja, eihän Giro–Tour-tuplaa ollut onnistunut tekemään kuin vain lajin suurimmat –eikä muuten kukaan Pantanin jälkeen. Pantanin harteille lankesi Tourin ja koko pyöräilyn maineen pelastajan viitta.

Langennut enkeli

Vuosi 1999 alkaa taas hyvin, Pantani loistaa jo alkukaudesta ja hallitsee Giroa. Hän on voittanut neljä etappia ja kantanut kilpailun johtajan pinkkipaitaa jo kahdeksan päivää. Kilpailun toinen, Paolo Savoldelli, on viisi minuuttia 38 sekuntia Pantanin perässä kun vain kaksi päivää oli ajamatta. Pantani on uransa huipulla.

Madonna di Campiglio, 5. kesäkuuta 1999 kello 7.46 aamulla. Pantanin uran suunta kääntyy peruuttamattomasti. Tuona aamuna on kahdeksan ajajan vuoro käydä dopingtestissä, myös edellispäivän voittajan eli Marco Pantanin. Yksi ajaja ei läpäise dopingtestiä. Pantanin veren hematokriittiarvo on 52 %, kun asetettu raja on 50 %. Hänelle lyödään heti viidentoista päivän kilpailukielto eikä hän saa jatkaa kisaa.

Kun Pantani kuulee uutisen, hän alkaa raivota. Hän lyö kätensä verille hotellihuoneensa ikkunaan. Pantani ei usko tulosta, olihan hän edellisenä iltana varmuuden vuoksi testannut itsensä ja saanut arvoksi 48,6. Pantani kiistää UCI:n testin tuloksen ja väittää, että hänet on petetty.

Pantani oli ollut koko ajan hyvin tietoinen niistä seurauksista, mitä dopingista kiinnijääminen aiheuttaisi. Hänen suhtaumisensa dopingiin oli haastattelujen perusteella hyvin samanlainen kuin hänen kilpakumppaneillaan. Samanlaisia kantoja ovat esittäneet Jan Ullrich ja Lance Armstrong, jotka hyvin tiesivät, että narahtaessaan dopingista kaikki olisi loppu, peli menetetty sekä siinä samassa menisivät maine, kunnia ja rahakkaat sopimukset. Siksi Armstrongkin taisteli taitavasti kiinnijäämistä vastaan loppuun asti, kunnes valheesta tuli liian suuri hallittavaksi ja todistusaineisto vastaansanomattomaksi. Samaa yritti Pantani: »Olen puhdas ajaja. Minulla ei ole mitään tekemistä dopingin kanssa. En tarvitse dopingaineita voittaakseni, vaan mäkiä.» Näin Pantani vakuutti vielä 9.6.1999, pari päivää kärynsä jälkeen.

Pitkä kiirastuli

Giron jälkeen oli taas tulossa Tour, mutta Pantani ei osallistunut, vaikka hänen kilpailukieltonsa oli tällä haavaa ohi. Hän ajatteli aluksi lopettavansa pyöräilyn. Hän koki tulleensa nöytyytetyksi. Pantani tiesi hyvin kuinka järjestelmällistä ja laajaa dopingin käyttö oli, mutta vain hänet oli uhrattu.

Pantani uskoi joutuneensa salajuonen uhriksi. Vedonlyönti? Oliko syynä vedonlyönti ja ne valtavat rahat jotka siinä pyörivät? Estettiinkö Pantanin maaliinpääsy jotta saatiin vedonlyöntifirmoille sopivampi voittaja. Vai mafia? Oliko Pantanista tullut liian iso, liian vaikutusvaltainen, liian suuri tähti fanien silmissä, että hänestä haluttiin eroon? Monenmoisia salaliittoteorioita on esitetty ja esitetään yhä.

Mutta sitten Pantani alkoi taas harjoitella. Harjoituslenkillä autoista huudeltiin hänen peräänsä: »Douppaaja!» Taas lisää nöyryytystä. Ensin olit kansakunnan suurin sankari, nyt suurin hylkiö. Pantani ei kestänyt tätä, vaan jäi kesällä 1999 kokaiinikoukkuun kiinni. Väitätte minua aiheiden (droga) käyttäjäksi! Minä näytän teille aineiden käyttöä!

Pantani ei koskaan toipunut Madonna di Campiglion tapahtumista, sen jälkeen alkoi alamäki. Doping varjosti hänen elämäänsä loppuun asti, aina hänen kuolemaansa 14.2.2004. Hän yritti tehdä paluuta ja osin onnistuikin, parhaiten vuoden 2000 Tourilla, kun hän vielä voitti legendaarisen Mont Ventoux’n etapin. Mutta tämäkin Tour päättyi keskeytykseen. Doping ja huumeet hallitsivat hänen kohtaloaan. Testien pelko teki Pantanista vainoharhaisen ja kokaiinin käyttö vain lisäsi hänen paranoiaansa.

On kiistatonta todistusaineistoa siitä, että Pantani olisi käyttänyt kiellettyjä aineita koko ammattilaisuransa ajan. Pantanin äidin mukaan hän meinasi lopettaa ammattilaisuransa heti alkuunsa, kun hänelle alkoi paljastua mitä häneltä vaadittiin eli kun hänelle selvisi Carrera-tallin doping-ohjelma.

Primus inter pares

Pantani oli kuitenkin italialaisen pyöräilyn tulevaisuudenlupaus, joten hän antoi pahalle pikkusormensa. Pantani oli tyypillinen esimerkki pikkupojasta asti on kilpapyöräilykuvioissa pyörineestä eikä paljon muuta maailmaa ja muuta moraalia nähneestä ihmisestä, joka on voitontahdossaan valmis pelaamaan tuon pelin logiikan mukaisen pelin loppuun asti. Hänelle se loppu oli traaginen.

Jonkin aikaa häntä pidettiin pyöräilyn kaikista suurimpana doping-huijarina, mutta vielä suurempi huijaus paljastuisi lopullisesti vasta paljon myöhemmin. Se oli hänen seuraajansa, vuosien 1999–2005 Tour-voittaja. Ja kuten Festina-skandaalikin jo paljasti, aineiden käyttöön eivät olleet suinkaan sortuneet vain muutamat voittosijoja tavoitelleet urheilijat. Vuonna 2013 julkaistujen tulosten perusteella Pantanin voittovuonna (1998) Tourilla 18:sta ajajan näytteistä löytyi todisteita EPOn käytöstä. Pantanin ja Ullrichin näytteet olivat näiden kahdeksantoista joukossa. Muistutettakoon tässä myös, että vuosien 1990 ja 2007 välillä 30 kilpapyöräilijää kuoli EPOn käytöstä johtuviin komplikaatioihin.

Koirat haukkuu, pääjoukko kulkee. Yksi Pantani sinne tai tänne. Aina tulee joku uusi lancearmstrongi, joka on valmis venyttämään rajoja vielä pidemmälle voittaakseen, valmis ottamaan sen kahdennenkymmenennen piikin päivässä. Mutta vaikka yrittäisimme ymmärtää miksi Pantani ja kumppanit käyttivät dopingia, se ei suinkaan tarjoita, että hyväksyisimme dopingin. Vaikka erityisesti EPOn aikakautena kovin monet käyttivät kiellettyjä aineita, se ei tee siitä moraalisesti hyväksyttävää.

Pantani olisi varmasti ollut suuri mestari ilman dopingiakin, jos hän olisi ollut kisailemassa toisena aikakautena. EPOn aikakautena hänellä ei ollut muuta mahdollisuutta kuin doupata. Jos hän mieli voittaa. Ja sitähän hän halusi.

Marco Pantanikin oli vain ihminen. Mestarit ovat harvoin enkeleitä. Paitsi Gino Bartali.

* * * *

Dopingista Tourilla lue myös
• Lance Armstrong ja Tourin suurin huijaus
• Tom Simpsonin kuolema
• Pyöräilyn dopingslangi

Tour de Francen historia

Marco Pantanin ylämäki

Marco Pantani
13.1.1970 (Cesena) – 14.2.2004 (Rimini)

Tänään ystävänpäivänä tulee kuluneeksi 12 vuotta italialaisen vuoden 1998 Tourin mestarin Marco Pantanin kuolemasta. Vain 34-vuotiaana kokaiinin yliannostukseen kuollut Pantani on joidenkin listoilla tituleerattu jopa kaikkien aikojen mäkimieheksi. Näin ystävänpäivänä käsittelen vain Pantanin uran noususuuntaa ja voittoja. Se synkkä alamäki jää seuraavan kirjoitukseni aiheeksi.

Pantani pelastaa tylsyydeltä

1990-luvun alussa pyöräily alkoi menettää taikaansa ja kiehtovuuttaan, siitä oli tullut tieteellistä ja laskelmoivaa. Laskemoivan ajamisen mestari ja prototyyppi oli espanjalainen Miquel Indurain, viisi kertaa peräkkäin (1991–1995) Tourin voittanut isokokoinen aika-ajon erikoismies, joka isoksi mieheksi (1,86) myös kiipesi hyvin. Indurain oli ajanut kaksi Giro–Tour-tuplaa ja tuntui täysin voittamattomalta.

Indurain oli 1994 matkalla kohti kolmatta peräkkäistä Giro–Tour-tuplaa, kunnes 24-vuotias Pantani tiputti Indurainin Giron mäissä. Pantani ei ollut laskelmoiva, vaan ajoi vaistollaan ja teki mäissä rohkeita iskuja iskun perään. Italialaiset pyöräilyfanit, tifosit, hullaantuivat nuorukaisen hyökkäävästä ajotyylistä. Pantani tuntui tuoneen taikuuden ja yllätyksellisyyden takaisin pyöräilyyn. Hän on enemmän räiskyvä taiteilija kuin konemainen atleetti.

Marco Pantani aloitti pyöräilyn nuorena Fausto Coppi Sports Club -seurassa ja hänen kykynsä huomattiin nopeasti. Hänellä oli juniorivuosinaan kuulemma tapana lymytä aina ennen ratkaisevaa nousua pääjoukon viimeisenä. Mäen alettua hän ohitti kaikki. Pantani sanoi tehneensä tämän siksi, että hän nautti nähdessään muiden kärsivän mäissä. Mäissä hän oli elementissään. Pantani oli perinteinen pienikokoinen vuoristokauris: 172 senttiä pitkä ja vain vaivaiset 54–57 kilogrammaa kepeä. Hänen sydämensä leposyke oli hyvin alhainen, sellaiset 32–36 iskua levossa. Pantanin keuhkojen tilavuus oli 5,6–6 litraa.

20-vuotiaana Pantani tuli kolmanneksi alle 27-vuotiaiden amatöörien »Giro d’Italiassa» eli Girobio-kisassa, joka tunnettiin myös nimellä Baby Giro. Pantanin sijoitus parani aina yhdellä, joten seuraavana vuonna hän oli kisan toinen ja 1992 tulikin kokonaiskisan voitto parine etappivoittoineen. Voiton jälkeen hänet pestattiin elokuussa 1992 Carrera Jeans -ammattilaistalliin. Marco meinasi lopettaa ammatilaisuransa heti, mutta tallipäällikkö sai hänet taivuteltua jatkamaan. Palaan toisessa kirjoituksessa siihen mistä tässä kiistassa oli kyse, sillä kysessä ei ollutkaan mikään vähäinen asia.

Vuonna 1993 hän ajoi jo niin hyvin ammattilaiskisoissa, että hänet valittiin juokkueensa Giro-osallistujiin. Giro menikin hyvin kunnes kaatuminen 18. etapilla pakotti jättämään kisan kesken. Tämä oli ensimmäinen merkittävä kaatuminen Pantanin uralla, ne tulisivatkin vaikeuttamaan hänen uraansa moneen kertaan.

Tähti syttyy

Vuosi 1994 oli Pantanin läpimurtokausi. Girolla hän lunasti paikkansa parhaiden mäkimiesten joukossa ja voitti kaksi peräkkäistä mäkietappia. Pantani tiputti itse Indurainin kolmannelle sijalle sijoittuen kisassa toiseksi.

Tourilla Pantani jatkoi siitä mihin Girolla jäi. Hän iski rajusti vuoristoetapeilla ajaen vimmatusti kiinni ensimmäisellä viikolla kärkimiehiin muodostunutta etumatkaa.

Pariisissa Pantani kiipesi podiumin alimmalle pallille kokonaiskilpailussa mutta korkeimmalle pallille parhaan nuoren kilpailussa. Vuoden saldo oli 24-vuotiaalle huikea: Girossa toinen, Tourilla kolmas!

Video Marco Pantani and the Tour De France 1 of 3

Kaatumisia ja paluu

Vuosi 1995 ei ollut niin onnekas. Vappupäivänä hän kaatui harjoittelulenkillä ja joutui jättämään polvivaivojen takia Giron väliin. Tourille hän toipuu, voittaa taas valkoisen paidan ja kaksi mäkietappia, mutta kokonaiskilpailussa joutuu taipumaan kymmenen sijaa edellisestä vuodesta ollen 13. Kymmenennellä etapilla hän nousee kuitenkin erääseen legendojen joukkoon voittaessaan L’Alpe d’Huezin huipulle päättyneen etapin ja vielä ennätysajalla 37 min 35 s, jättäen viidennen kerran peräkkäin Tourin voittavaa Indurainia puolitoista minuuttia.

Kauden 1995 lopulla onnettomuus Milano – San Remo-kisassa meinasi lopettaa Pantanin uran. Järjestäjät eivät olleet sulkeneet teitä kunnolla ja Pantani törmäsi rajusti auton kanssa. Pantani sai monemoisia vammoja. Hänen toinen jalkansa olisi lopun ikää toista lyhyempi, eikä ollut ollenkaan varmaa, että hän pystyisi ikinä edes kävelemään. Onnettomuuden jälkeen epäiltiin, ettei hänestä enää tulisi ammattipyöräilijää. Pantani kuntoutti itseään  ja vuoden päästä hän pystyi jo kokeilemaan onnistuisiko pyöräily yhä.

Vuosi 1996 meni kuntoutuksessa, mutta 1997 Pantani liittyy Mercatore Uno -talliin, jossa hänen tallipäällikkönään oli jo Carrera-tallista tuttu, maineikas Guisippe Martinelli. Pantanista tuli joukkuneen kiistaton kapteeni ja paluukautenaan hän tähtäsi taas Tourin kärkikahinoihin. Alle kahden vuoden päästä hurjasta onnettomuudesta hän nousi taas huipulle jättäen taas kaikki L’Alpe d’Huezin nousussa. Hän voitti myös Morzinen vuoristoetapin, mutta menetti muutamalla etapilla parhaan teränsä keuhkoputkentulehdukseen päätyen lopulta taas kokonaiskilpailun kolmanneksi.

Tour–Giro-tupla 1998

Vuoden 1998 Girossa Pantani saavutti ensimmäisen Grand Tour voittonsa. Tourilla vanha kuvio toistui, Pantani jäi aika-ajoissa ja tasamaaetapeilla, mutta aloitti hirmuisen takaa-ajonsa vuorilla. Vuoden 1997 voittaja Jan Ullrich johti vielä kolmella minuutilla ennen Alppeja, joten moni ajatteli hänen nappaavan helposti toisen voittonsa.

Pantani tiesi, että oli vain yksi etappi, jolla hän voisi kiriä saksalaisen etumatkan kiinni. Tuo etappi oli 15. etappi, joka sisälsi useita raatelevia nousuja. Pantani laittoi kaikki yhden kortin varaan. 4 kilometriä Col de Galibierin huipulta hän iski rajusti sateessa. Huipulla hän oli saavuttanut Ullrichin etumatkan. Etapin lopussa Pantanin etumatka oli liki 6 minuuttia. Pantani nousi kolmen minuutin erolla kokonaiskilpailun johtoon. Hän oli laskenut tarvitsevansa kolme minuuttia etumatkaa, jotta ehti Pariisin ensimmäisenä, sillä viimeistä edellisen päivän aika-ajossa lajin spesialisti Ullrich tulisi saavuttamaan häntä.

Video Marco Pantani and the Tour De France 2 of 3

Pantani nousi Pariisissa korkeimmalle palkintopallille. Edellisestä italialaisen Tour-voitosta oli ehtinyt vierähtää 33 vuotta (Felice Gimondi vuonna 1965). Myös leimallisesti mäkimiehen voitosta oli kulunut aikaa, kun edelliset vuodet Touria olivat hallinneet aika-ajossa kisan ratkaisseet rouleur-tyyppiset ajajat. Muistettakoon myös, ettei Pantanin jälkeen kukaan ole onnistunut Giro–Tour-tuplassa. Viimeksi viime kesänä Alberto Contador tavoitteli tuplaa, mutta voitettuaan Giron jäi viidenneksi Tourilla.

Dumbosta Piraatiksi

Marco oli ystäviensä mukaan ujo luonteeltaan. Voittojensa myötä hän sai ylpeyttä ja karismaa. Paluun tehtyään isojen hörökorviensa vuoksi Elefantinoksi (isokorvaisen elefanttihahmo Dumbon italiankielinen nimi) kutsutusta ajajasta oli tullut Il Pirata, Merirosvo, jonka huivista, korvakoruista ja tatuoinneista tulivat hänen tavaramerkkinsä. Menestyksensä myötä tämä poikasesta asti pyöräilylle kaiken aikansa uhrannut nykyinen urheilutähti alkoi myös viihtyi yökerhoissa ja kauniiden naisten seurassa. Hän tapasi tanskalaisen Christina Jonssonin, joka oli Pantanin tyttöystävä seitsemän vuoden ajan, ylä- ja alamäkineen.

Pantanilla oli valtava voitontahto, hän oli armoton kilpakumppaneitaan kohtaan saadessaan paikan iskeä. Tämä piirre on sama kuin muissa suurmestareissa, ajateltakoon vaikka sellaisia kuin Jacques Anquetil, Eddy Merckx, Bernard Hinault ja Lance Armstrong. Hän oli perfektionisti ja pilkunviilaaja tekniikan suhteen. Pitkään hän purki pyöränsä osiin joka päivä, sääti sitä loputtomasti ja etsi aina parempia ja keveämpiä osia.

Kuten Anquetil, myös Pantani piti provokaatiosta ja hän olikin pääjoukon kapinallinen, piikki konservatiivisen maantiepyöräilymaailman lihassa. Hän ajoi eponhuuruisina vuosina, pyöräilyn synkkänä aikana, joka koituisi hänenkin kohtalokseen.

Pantanin alamäkeä käsittelen seuraavassa kirjoituksessani.

Video Marco Pantani and the Tour De France 3 of 3

Marco Pantani Tourilla

5 osallistumista, 3 podium-paikkaa, yksi kokonaiskilpailun voitto, 8 etappivoittoa

1994: 3. kokonaiskilpailussa, parhaan nuoren ajajan kisan voittaja (maillot blanc)

1995: 13. kokonaiskilpailussa, parhaan nuoren ajajan kisan voittaja (maillot blanc), 10. ja 14. etapin voitto

1997: 3. kokonaiskilpailussa, 13. ja 15. etapin voitto

1998: 1. kokonaiskilpailussa (maillot jaune), 11. ja 15. etapin voitto, 5 päivää kokonaiskilpailun johtajan keltapaidassa

2000: keskeytys 17. etapilla, 12. ja 15. etapin voitot

Marco Pantani Girossa

9 osallistumista
1993: keskeytys 18. etapilla
1994: 2. kokonaiskilpailussa, 14. ja 15. etapin voitto
1997: keskeytys ennen 9. etapin alkua
1998: 1. kokonaiskilpailussa, mäkikilpailun voitto, 14. ja 19. etapin voitto, roosapaidassa viiden päivän ajan
1999: suljettiin pois kilpailusta kaksi päivää ennen kisan päättymistä liian korkeiden veren hematoriittiarvojen takia, 8., 15., 19. ja 20. etapin voitto, roosapaidassa 8 päivää
2000: 28. kokonaiskisassa
2001: suljettiin pois kilpailusta neljä päivää ennen kisan päättymistä (Blitz de San Remo)
2002: keskeytys 16. etapilla
2003: 14. kokonaiskilpailussa

Tour d’Espagne

(2 osallistumista)
1995: keskeytys ennen 17. etapin alkua
2001: keskeytys 11. etapilla

pantani-kirjoja

Kirjoja Marco Pantanista

Matt Rendell, The Death of Marco Pantani – A Bibliography. Phoenix Press, 2007.

Manuela Ronchi & Gianfranco Josti, Man on the Run: The Life And Death of Marco Pantani. Robson Books, 2005. (Italiankielisestä alkuteoksesta kääntänyt Daniel Friebe.)

John Wilcockson,Pier Bergonzi & Guillaerm Prebuis, Marco Pantani: The Legend Of A Tragic Champion. VeloPress, 2005.

Elokuva Pantanista

Pantani: The Accidental Death of a Cyclist (2014)
Katso traileri

Tour de France, Tour de Francen historia

Tourin mäet – Kirjavinkit mäkimiehille

Monille meille Tour de France -faneille suurinta herkkua kisassa ovat mäkietapit. Monissa muissa lajeissa harrastelija ei ikinä voi päästä samoille areenoille kuin lajin tähdet. Pyöräilyssä voi. Itseänsä voi käydä rääkkäämässä samoissa raatelevissa nousuissa, joissa ammattilaiset mittelevät kisojen voitoista. Näin talvella moni ajaa Suomessakin harjoitusvastuksellansa virtuaalitreenejä Keski-Euroopan klassikkomäissä. Mutta voimme me mäkien miehet ja naiset tutustua näihin huimiin maisemiin myös kirjojen avulla. Tällä kertaa pieni kirjakatsaus mäkimiehille.

Pyöräilykirjoja on suomeksi valitettavan vähän. Siksi mäkien ystävää ilahduttaa, että ainakin yksi hyvä mäille omistettu kirja on saatu suomennettu. Kaikkien huippujen rakastajien on syytä hankkia hyllyynsä Daniel Frieben ja Pete Godingin Pyöräilyn klassikkonousut (WSOY 2013), joka esittelee asiantuntevasti ja vetävästi legendaarisia nousuja ei pelkästään Tourilta, siis Ranskasta, vaan myös Espanjasta, Italiasta, Sveitsin ja Itävallan Alpeilta sekä lisäksi Belgian pienet mutta vihaiset klassikot. Mukana on tarinoita historian saatosta mutta myös mäkien strategiset mitat ja havainnolliset profiilikuvat. Tämän kanssa on kiva haaveilla talvet minkä nousun kimppuun seuraavaksi hyökkäisi, mutta matkalle kannattaa tämän ison ja komean kuvakirjan sijaan ottaa englanninkielinen satulalaukkueditio Mountain High: Europe’s Greatest Cycle Climbs (Saddlebag edition).

Tour-friikeille suosittelisin seuraavaksi Giles Belbinin kirjaa Mountain Kings: Agony and Euphoria on the Peaks of the Tour de France (2013). Kirjoittaja kertoo omia kokemuksiaan 25:stä Tourin klassikkomäen noususta ja sekä tarjoaa näistä hyvän setin tietoa ja historiaa. Keskeinen osa kirjaa on parin sivun esittelyt kaikista Tourin kovimmista mäkimiehistä. Mukana myös hienoja värikuvia ja historiallisia mustavalko-otoksia. Oikein sympaattinen kirja!

Vähän samanlainen kirja on Pascal Sergentin Grimpeurs: Le dico (2011). Sergent on pyöräilyn historian spesialisti, joka on kirjoittanut parikymmentä kirjaa aiheesta. Tässä teoksessa hän sanakirjamaisesti esittelee lyhyesti Tourin mäet ja mäkimiehet. Kirjan kuvitus on mustavalkoinen. Tästä on helppo tarkistella asioita, mikäli osaa ranskaa.

Ja kyllähän jokaisen HC-luokituksen Tour-fanin on syytä ranskan kieli vaikka opetella. Aikoinaan kun opiskelimme yliopistossa, meitä kannustettiin vanhan koulukunnan mukaan opiskelemaan uusi kieli, jos tutkimuskohteeseen perehtyminen sitä edellytti. Yksi ystäväni opiskeli italian, toinen espanjaa, jotkut saksaa. Kielitaito on vähän kuin mäkien ajaminen, aina pääsee uusiin korkeuksiin ja paremmille näköalapaikoille, kunhan vain harjoittelee. Matkanteko on yhtä tärkeää kuin huipulle pääsy.

Ranskankielisistä mäkikirjoista Jean Mailletin otsikoltaan lupaava Le Tour de France en 300 sommets: Cols mythiques & ascensions légendaires (2013) jättää vähän sekavan ja epävarman vaikutelman. Kirjailija on valinnut pohdiskella hartaasti mäkien nimien etymologiaa, mutta nämä kieputtelut jäävät kyllä minulle usein hämäriksi ja kirjasta löytyvät pikkuvirheet syövät kirjan uskottavuutta. 300 huippua esittelevä yli 500-sivuinen opus ei luokituksessani nouse kuin kakkoskategoriaan.


L’Équipe-lehden toimittama Cols mythiques du Tour de France (3. painos 2005) taas on vakuuttava, asiantunteva ja näyttävä järkäle. Tekstiä ei ole paljoa, mutta se on laadittu parhaiden toimittajien toimesta. Teoksen kuvatoimitus on ensiluokkainen, jo huikeiden kuvien takia kirjan voi hankkia vaikka tekstejä ei edes lukisikaan. Isomman esittelyn saavat tosiaankin vain kahdeksan myyttisintä mäkeä:

Alpit
L’Alpe d’Huez
Le Galibier
L’Izoard

Keskiylänkö
Le Puy de Dôme

Pyreneet
L’Aubisque
Le Tourmalet

Provencen massiivi
Le Mont Ventoux

Vogeesien vuoristo ja Jura
Le Ballon d’Alsace

Tämänkin kirjan voi löytää nettidivareista priimakuntoisena paljonkin normaalihintaa halvemmalla.

Vähän samantyyppinen kuin edellinen on Cols et grimpeurs mythiques du Tour de France (2013). Tekstit on laatinut Laurent Réveilhac, mutta kiinnostavinta tässä on Raphaël Géminianin kommentaarit. Ei ihan niin tyylikäs kokonaisuus kuin L’Équipe-lehden vastaava, mutta hyviä tarinoita tässäkin turistaan.


L’Equipe-lehti on julkaissut myös Mont Ventoux -vuoresta oman kirjansa Le Ventoux: Sommet de la folie (2010), joka on meille tämän vuoren uskollisille palvelijoille välttämätön hankinta.

Muutkin kuuluisimmat vuoret ovat saaneet omat kirjansa. Mieleen tulee Jean-Paul Vespinin Le Tour se gagne à l’Alpe (1. painos 1995) on käännetty myös englanniksi The Tour is Won on the Alpe: Alpe d’Huez and the Classic Battles of the Tour de France (2008). Knoppitietona muuten mainittakoon ehkä vähän yllättävä juttu, että Alpe d’Huez ajettiin ensimmäisen kerran 1952, jolloin voittaja oli itse Fausto Coppi, mutta sen jälkeen se oli ohjelmassa vasta 1976. Mäen legendaarisuus onkin aika tuoretta tekoa, mutta viime vuosikymmeninä se onkin ollut Tourin ohjelmassa usein, keskimäärin joka toinen vuosi. Alpesta on myös ainakin Peter Cossins kirjoittanut kirjan Alpe d’Huez: The Story of Pro Cycling’s Greatest Climb (2015), mutta tähän tuoreeseen kirjaan en ole tutustunut.

Niin paljon mäkiä, niin vähän aikaa. Mutta muutamalla kirjalla pääsee jo pitkälle.

* * * *

Lisäys 6.4.2016

sidwells_tour_climps
Tämä kirja olisi kuulunut alkuperäiseen kirjoitukseeni, mutta sain sen vasta eilen käsiini. Chris Sidwells: Tour Climbs – The Complete Guide to Every Tour de France Mountain Climb (Collins 2008 & paperback-versio 2009). Kirja väittää esittelevänsä kaikki Tourin historiassa ajetut mäet. Tärkeämmät mäet saavat aukeaman verran tilaa, pienempiä esitellään viisikin aukeamalla.
 
Varsin kattava (256 melko suurikokoista sivua) ja kiinnostava kirja, joka lienee ajateltu auttamaan niitä, jotka itse haluavat lähteä kyseisiä mäkiä valloittamaan. Tähän tarkoitukseen kirja onkin oikein hyvä, mutta ei toki täydellinen tämäkään.
 
Itse jäin kaipaamaan Tourin grafiikoista tuttuja kilometrikohtaisia tietoja, joista näkee mm. jokaisen kilomertrin keskijyrkkyyden. Mäkien valintaan, valmistautumiseen, itsensä motivoimiseen ja voimiensa jakamiseen tämä tieto olisi tuiki tarpeellista, sillä mäen luonteesta ja vaativuudesta ei kerro riittävästi pelkät perustiedot: pituus, nousumetrit, keskijyrkkyys ja suurin jyrkkyysprosentti. Sidwells arvioi toki vaikeuttakin ja antaa vinkkejä, mutta grafiikka olisi hyvä ainakin klassikkomäistä.
 
Nousut on esitelty alueittain, esim. Itäiset Pyreneet, mutta alueista olisi voinut olla kartat, joihin mäet olisi sijoittettu. Näin kirja olisi palvellut myös majapaikkojen suunnittelussa sekä myös paremmin lenkkien suunnittelussa. Yhtä kaikki, varsin kiinnostava kirja mäkien ystäville.
 
Omani tilasin taas nettidivarista. Uudenveroiselle pehmytkantiselle tuli hintaa postikuluineen sellaiset kuusi euroa. Myös vuoden 2008 kovakantista editiota näytää olevan hyvin saatavilla.
* * * *
Lue myös:
• Mont Ventoux
• Col du Tourmalet
• René Pottier: Tourin ensimmäinen mäkikuningas
Tour de France, Tour de Francen historia

Mont Ventoux – Tourin jättiläinen numero 1

»Se vitun vuori!» Näin lämpimästi ajatteli Lance Armstrong Mont Ventoux -vuoresta, tuosta Provencen jättiläisestä. Armstrong vihasi häviämistä, joten hän vihasi myös Ventoux’ta. Hänen ei olisi pitänyt ’antaa’ Marco Pantanin voittaa Ventoux-etappia vuoden 2000 Tourilla, sillä toista voittomahdollisuutta hän ei enää saanut. Hän ei uransa aikana voittanut Mont Ventoux’n nousua, vaikka melkein kaikki muut klassikkonousujen voitot hän sai kerättyä. Lancen mukaan Mont Ventoux on yksi maailman vaikeimmista nousuista, vaikka vuori ei ole ’kuin’ 1912 metriä korkea. Happea tuntuu huippua lähestyttäessä olevan yhtä vähän kuin kasvillisuutta.

IMG_3459.JPG

Ensi kesän Tourilla se taas ajetaan, vielä Ranskan kansallispäivänä 14.7.2016. Panokset ovat kovat, sillä erityisesti ranskalaiset haluavat voittaa tämän etapin. Kokonaiskisaa ei ensi kesänä vielä varmaan ratkaista tällä 12. etapilla, mutta tällä vuorella on näytelty monta draagista näytelmää. Satojen tuhansien katsojien ulkoilmateatteri Mont Ventoux on vaatinut ajajilta suuria uhrauksia ja näistä on punottu monia myyttisiä tarinoita. Se suurin lienee englantilaisen Tom Simpsonin kuolema 13.7.1967, joka täytyy säästää toiseen kertaan. Otetaan yksi toinen sen sijaan.

Ferdi Kübler räjähtää

18.7.1955. Tourin 11. etappi Marseille–Avignon, 198 km, sisältäen nousun Mont Ventoux’lle Bédoinin kautta. Sveitsiläinen mestariajaja, vuoden 1950 Tour-voittaja Fredinard »Ferdi» Kübler ajoi kuin aika-ajoa Cavaillonista kohti Bédoinin kylää Mont Ventoux’n juurella. Ferdi hyökkäsi vielä täysiä vuoren kimppuun, kun Raphaël Geminiani varoitti häntä: »Ferdi, varohan, Ventoux ei ole kuin muut mäet.» Itsevarmana Ferdi vastasi: »Ferdi ei myöskään ole mikä tahansa mestari» ja jatkoi samaa tahtia.

Hetken päästä Ferdi Kübler alkoi puhua itsekseen saksaksi. Sitten hänen ajonsa meni sellaiseksi siksakiksi, ettei tie meinannut riittää. Ferdi katkesi, Geminiani ja muut kilpakumppanit painoivat lakki kallellaan hoipertelevan Ferdin ohi.

kubler_ventoux
Tallipäällikkö Alex Burtin rohkaisee hoipertelevaa Ferdi Kübleria.

Ihmeen kaupalla Ferdi pääsi kapuamaan vuoren huipulle, laskeutumaan hengissä Malaucènen kylään ja jatkamaan matkaansa saksaa mongertaen kohti etapin maalia Avignonissa. Hän kaatui matkalla useampaan kertaan. Lopulta Ferdi pysähtyi kahvilaan juomaan oluen ja hypättyään takaisin pyöränsä selkään hän meinasi lähteä väärään suuntaan. Katsojat yrittivät saada häntä kääntymään oikeaan suuntaan, jolloin Ferdi huusi: »Pois alta, jättäkää minut rauhaan, Ferdi on tullut hulluksi, Ferdi räjähtää!»

Illalla Ferdi Kübler oli taas järjissään ja rauhallinen, mutta päätti keskeyttää Tourin. Illalla hän vaikeroi: »Ferdi on vanha, liian vanha… Ferdiä sattuu… Ferdi tappoi itsensä Ventoux:lla… Tour on ohi minulta.» Kübler ei enää ikinä palannut Tourille, se jäi myös hänen uransa viimeiseksi Grand Touriksi.

Tarinassa on paljon totta, mutta usein kirjallisuudessa siteerattu sananvaihto Geminianin ja Küblerin välillä on Geminianin kertoman varassa, sillä nykyään 96-vuotias vuoden 1951 maantiepyöräilyn maailmanmestari ja kotimaassaan erittäin arvostettu Kübler kiistää keskustelun menneen näin. Geminiani on hyvä kertomaan tarinoita ja varsinkin Tourilla hyvät tarinat ovat todellisuutta ihmeellisempiä, joskus jopa muuttuvat todeksi, ainakin legendoiksi.

Myrskyjen kukkula

Ventoux tunnetaan myös nimellä Myrskyjen kukkula (Col des Tempêtes). Myrskyn voimakkuudella puhaltava tuuli tekeekin osan Mont Ventoux’n vaikeudesta. Kuten laajemminkin Rhônen laaksossa – jonka reunalla Mont Ventoux majesteetillisesti hallitsee – tuulee useimmiten kahdesta suunnasta: joko pohjoisesta tai etelästä. Rhônen laakso muodostaa Alppien ja Ranskan keskiylängön (Massif Central) väliin Välimerelle asti ulottuvan kourun, jossa valtavat ilmamassat liikkuvat useimmiten suoraan pohjoiseen tai etelään.

Pohjoisesta (tai luoteesta) Rhônen laaksoa alaspäin eli etelää kohti puhaltavaa tuulta kutsutaan mistraaliksi (le mistral) tai vain pohjoistuuleksi (vent du nord). Pohjoistuuli on usein hyvin voimakas, kuiva ja kylmä, mutta se ei yleensä tuo tullessaan sadetta vaan taivas on kirkas ja aurinkoinen. Sanotaan, että mistraali puhaltaa 151 päivää Ventoux’n huipulla. Etelätuulta kutsutaan nimellä marin, koska se puhaltaa mereltä. Etelätuuli kaivaa kosteutta Välimereltä ja tuo siten myös sateita mukanaan.

IMG_3482.JPG

Joskus kirjallisuudessa on väitetty, että mistraali tekee naiset hulluiksi, mutta itse pidän etelätuulta pahempana, sillä se painuu luihin ja ytimiin sekä painaa kosteutensa vaikka metrin paksun kivitalon seinän läpi. Etelätuuli sateineen voi Rhônen laaksossa jatkua päiväkausia, varsinkin syksyllä pidempäänkin.

Ranskassa tuulen nopeuden mittaamiseen käytetään yleensä kilometriä tunnissa, meillä taas säätiedotuksissa nopeus kerrotaan metreinä sekunnissa. Kovin mitattu mistraalin nopeus Mont Ventoux’n huipulla on 313 km/h (87 metriä sekunnissa). Pariinkin otteeseen etelätuulen nopeudeksi on mitattu Mont Ventoux’n huipulla 320 km/h (89 metriä sekunnissa). Tuuli puhaltaa huipulla kaksi kolmasosaa vuodesta yli 90 km/h eli 25 metriä sekunnissa; Suomessa annettaisiin tuolloin myrskyvaroitus.

Nousuprosenttien puolesta löytyy kovempiakin mäkiä, mutta ei kauheasti tee mieli edes laskea kuinka monta lisäprosenttia liki kymmenen prosentin nousuun tekee edes tuollainen parikymmentä metriä sekunnissa piiskaava tuuli. Tuuleen kannattaa siis varautua, erityisesti kun nousee puurajan yli paljaalle vuorelle. Mäkeä ylös nousseet tietävät, että joskus tuuli tuntuu oikein noudattelevan tien muotoa, eikä siltä meinaa päästä pakoon vaikka serpentiini kääntyisi mihin suuntaan.  »Ventoux ei ole kuin muut vuoret.»

IMG_3557.JPG


Kalju vuori – Saharasta Grönlantiin 

Toinen jättiläisen lempinimi Kalju vuori (Mont Chauve) kertoo myös karua kieltään. Rinnettä noustessa kasvillisuus muuttuu vuorta ympräröivistä viinitarhoista vähitellen monien eri variaatioiden jälkeen paljaaseen ja kasvittomaan kuumaisemaan. Huipun kalkkikivi näyttää kaukaa lumipeitteeltä, jota saa joskus tuijotella pitkään pääsemättä lopputulokseen onko huipulla lunta vai ei. Kirkkaalla ilmalla vuori näkyy todella kauas, joka suunnasta sadan kilometrin päähän.

Lämpötila huipulla on vähän kuin Suomessa, talvella voi olla kolmekymmentä astetta pakkasta, kesällä neljäkymmentä lämpöä. Lumipeite pysyy laella keskimäärin 140 päivää vuodessa. Mutta lumi vuoren juurella on hyvin harvinaista, olemmehan jo Provencessa. Provencen jättiläinen on ihan HC-mäki, omassa kategoriassaan!

IMG_3466.JPG

Mont Ventoux’n valtiaat Tourilla

1951: Lucien Lazaridès
1952: Jean Robic
1955: Louison Bobet
1958: Charly Gaul (maalimäki, henkilökohtainen aika-ajo)
1965: Raymond Poulidor (maalimäki)
1967: Julio Jimenez
1970: Eddy Merckx (maalimäki)
1972: Bernard Thévenet (maalimäki)
1974 : Gonzalo Aja
1987: Jean-François Bernard (maalimäki, henkilökohtainen aika-ajo)
1994: Eros Poli
2000: Marco Pantani (maalimäki)
2002: Richard Virenque
2009: Juan-Manuel Garate (maalimäki)
2013: Christopher Froome (maalimäki)

Lisäys
2016:  Thomas De Gendt (kovan tuulen vuoksi etappia lyhennettiin ja se päättyi Chalet Reynardille)

 
Muutama linkki

Youtubesta voi etsiskellä tallenteita eri vuosien Tourien Ventoux-etapeista.

Mäkeen voi tutustua monien netistä löytyvien videoiden avulla. Itse pidän aina Mike Cottyn esittelyistä, vaikka hän saa kaikki mäet näyttämään kadehdittavan helpoilta.

Nousu Bédoinin kautta:
Mont Ventoux (Bédoin) – Cycling Inspiration & Education

Malaucènen kautta:
Mont Ventoux (Malaucène) – Cycling Inspiration & Education

Kuten muillekin Tourin myyttisimmistä mäistä, myös Ventoux’lle on omistettu kokonaisia kirjoja. L’Équipe-lehden kustantama Tour de France – Le Ventoux: Sommet de la folie (2010) on mainio.

Suomeksi kannattaa katsoa Daniel Frieben & Pete Godingin erinomainen Pyöräilyn klassikkonousut (WSOY 2013), jossa on hyvä Ventoux-artikkeli (s. 100–105).

Ranskankielisessä wikipediassa on muuten Mont Ventoux saanut osakseen oikein esimerkillisen perusteellisen artikkelin, jossa vuoren eri aspektit saavat todella perusteellisen käsittelyn.
http://fr.wikipedia.org/wiki/Mont_Ventoux

ventoux_de_loin