25. päivä tammikuuta 2016 tuli kuluneeksi 109 vuotta Tourin ensimmäisenä todellisena mäkimiehenä tunnetun René Pottierin kuolemasta. Pariisilainen Pottier voitti järjestyksessään neljännen Tourin vuonna 1906, mutta jo seuraavan tammikuun 25. päivä hänet löydettiin sponsorinsa Peugeot-tallin tiloista hirttäytyneenä. Aamulla töihin tullessaan mekaanikko löysi hänet roikkumassa siitä samasta koukusta, johon hän normaalisti ripusti pyöränsä. Pottier ei jättänyt jälkeensä mitään selitystä, mutta André-veljen mukaan syynä oli sydänsurut. Joku huhu kertoi Pottierin vaimon pettäneen häntä.
Huipul’ eka
René Pottierin (5.7.1879–25.1.1907) maine mäkispesialistina luotiin 11. heinäkuuta 1905, Tourin toisella, 299 kilometriä pitkällä etapilla Nancystä Besançoniin. Silloin ajajille tuli vastaan pelottava vuori Ballon d’Alsace. Pohjoisrinnettä Saint Maurice sur Mosellen kylästä huipulle ajaen mäelle kertyy mittaa yhdeksän kilometriä ja korkeuseroa 619 metriä keskijyrkkyyden ollessa 6,9 %. Ei siis kovimpien Alppien tai Pyreneiden nousujen veroinen, muttei todellakaan mikään helppo kinkare. Vaikeudesta kertoo se, että tuolloin Ballon d’Alsacen nousua pidettiin liki mahdottomana ajaa pyörällä, eikä kisassa uskottu kenenkään pääsevän ylös koko matkaa polkien.
Mutta yksi ainoa mies pysyi pystyssä pyöränsä selässä ja se oli »mystikkojen tulisella katseella» varustettu René Pottier. Hän tuntui suorastaan uhmaavan painovoimaa, nousten mäkeä niin kepeän elegantisti mutta samalla tappava tehokkaasti, että vastustaja toisensa jälkeen joutui taipumaan. Tourin alkuvuosien suurimmat nimet – Louis Trousselier, Hippolyte Aucouturier, Lucien Petit-Breton – tippuivat yksi kerrallaan hänen imustaan. Pisimpään Pottierin vauhdissa pysyi edellisvuoden Tourin mestari Henri Cornet, joka näki Pottierin selän katoavan kaukaisuuteen kaksi kilometriä ennen huippua.
Toisin kuin nykyään, tuolloin ei vuoristoetappien varrella yleisöä juuri ollut, eikä tietenkään suoraa selostusta radiossa saati helikopterikuvaa televisiossa tai wattimittarien dataa netissä. Suuri yleisö oli kisojen suhteen lehtiraporttien varassa. Lehdistö hehkutti vuolaasti Pottierin herooista mäennousua. Tourin pomomies Henri Desgrange ylisti Pottierin nousun Ballon d’Alsacen huipulle olleen yksi jännittävimmistä näytelmistä mitä hän oli ikinä nähnyt. »Ihmisten rohkeus, totta tosiaan, on ääretön», hän julisti. Legenda oli syntynyt.
Vuoret tulevat Tourille
Usein ajatellaan, että Ballon d’Alsacen kiipeäminen vuonna 1905 olisi Tourin historian ensimmäinen vuoristonousu. Tarkalleen ottaen näin ei ole, sillä jo ensimmäisellä Tourilla ylitettiin merkittäviä nousuja. Toisena vuonnahan reitti oli sama kuin ensimmäisenä. Heti historian ensimmäisellä etapilla poljettiin Col des Echarmeaux ja Col du Pin-Bouchin sekä toisella etapilla Col de la République, joka 1161 metrin korkeudellaan oli lähellä Ballon d’Alsacen korkeutta (1178 m), muttei se toki ollut hankaluudeltaan Ballonin veroinen eikä sen ylitys ollut oikein herättänyt kisaseuraajissa erityistä huomiota. Toisaalta vuoden 1905 Tourillakin valloitettiin Ballonia jälkeisellä etapilla vielä korkeampi nyppylä: Col Bayard 1246 m. Mutta korkein ei välttämättä ole vaikein, joten hankaluuden puolestakin Ballon d’Alsacen paikka Tourin klassikkomäkien joukossa on oikeutettu.
Ensimmäisen vuoren maine perustunee siihen, että Tourin johtaja Desgrange intoutui hehkuttamaan L’Auto-lehdessään (jonka levikinedistämiseksi Tour siis oli keksitty) Ballonille kapuamista niin vuolaasti. Nyt viimeistään tuli osoitetuksi, että pyörällä pystyi valloittamaan vuoria. Desgrange taas oli ympäriajon luoja ja hän pystyi siirtämään vuoria. Niitä vuoria tulisi Tourilla tämän jälkeen riittämään, sillä saatiinhan nyt urhoollisille kestävyysurheilun sankareille heidän arvoisensa näyttämö.
Kannattaa myös muistaa, että Ranska oli kärsinyt vuosien 1870–1871 sodassa karvaan tappion Preussille ja menettänyt Alsacen ja Lorrainen maakunnat saksalaisille. Vogeesien ylängöllä sijaitseva Ballon d’Alsace oli tuolloin aivan rajalla, joten sinne nousemisella oli myös symbolista merkitystä. Noustessa Ballon d’Alsacelle uhmattiin luonnon lisäksi myös rajan toisella puolella ranskalaisiksi miellettyjä alueita miehittävää Saksaa. Ensimmäisenä huipulle ehtineestä Pottierista tehtiinkin kansallissankari ja urheilusankari samalla kertaa.
Vaikka Pottier oli kammennut itsensä ylivertaisesti Vogeesien yli, oli huipulta 299:n kilometrin etapilla vielä pitkä matka maaliin. Hippolyte Aucouturier ohitti hänet ja ehätti etapin maaliin ensimmäisenä 11 minuuttia ennen Pottieria. Sen paremmin ei Pottierilla käynyt kokonaiskilpailunkaan suhteen, sillä hän joutui keskeyttämään kolme päivää urotekonsa jälkeen. Mutta hän tulisi vielä takaisin.
Vuoden 1906 Tourin voitto
Tourin isää Henri Desgrangesia on epäilty hieman sadistiseksi luonteeksi, mihin viittaisi myös hänen hänen haaveensa Tourin luonteesta: »Täydellinen Tour oli sellainen, jonka pystyisi ajamaan loppuun asti vain yksi ajaja.» (« Le Tour idéal sérait un tour où un seul coureur réussirait à terminer l’épreuve. ») Desgrange olikin kehitellyt vuoden 1906 Tourille uusia koetuksia. Kilpailu oli merkittävästi pidempi. Vuonna 1905 se oli ollut kokonaispituudeltaan 3021 km, nyt pituutta kertyi 4546 kilometriä. Etappien määrä nousi vain kahdella eli yhdestätoista kolmeentoista, joten myös etappien keskipituus kasvoi. Vertailun vuoksi kannattaa pitää mielessä, että viime vuosina Tourin pituus on ollut siinä 3500:n kilometrin molemmin puolin ja etappeja nykysääntöjen mukaan on 21.
4.7.1906 lähtöviivalle Pariisissa asettautui 76 kilpailijaa, joista vain 14 pääsi takaisin maaliin asti. Desgrangesin pirullinen tavoite vain yhdestä maaliin pääsijästä ei koskaan ollut näin lähellä, sillä keskenjättämisprosentti taitaa olla pienempi vain vuoden 1904 Tourilla, jolloin 88 lähti matkaan, mutta vain 15 pääsi maaliin.
Nyt kyseessä oli todellinen Ranskan ympäri ajo. Ensimmäistä kertaa suunnattiin aluksi pääkaupungista pohjoiseen Lilleen ja kierroksen aikana käytiin kaakossa Italian rajan pinnassa Nizzassa, lounaassa Espanjan rajalla Bayonnessa ja Ranskan läntisimmässä kolkassa Brestissä. Samoin uutena ideana oli yhden etapin alku siirretty toiseen kaupunkiin kuin mihin se oli edellisenä päivänä päättynyt. Ympäriajon ensimmäinen etappi päättyi Lilleen. Toinen, jättimäinen 400:n kilometrin mittainen etappi alkoi Lillen vierestä Douai’sta päättyen Nancyyn.
Pottier otti ensimmäisen ykkössijansa tällä toisella etapilla, samoin hän voitti seuraavat kolme etappia. Kolmannella etapilla oli taas Ballon d’Alsacen vuoro, eikä Pottier antanut muille armoa vaan teki irtioton, ajoi 250 km ylhäisessä yksinäisyydessään ja voitti etapin 45 minuutin erolla. Hän poimi vielä yhden etappivoiton viimeisellä eli Pariisiin päättyneellä kolmannellatoista etapilla. Pottierin yhteissaalis oli siten peräti viisi etappivoittoa.
Vuoden 1905 Tourista alkaen kisassa käytettiin voittajan selvittämiseksi yhteisajan sijaan pistelaskusysteemiä. Etapin voittaja sai yhden pisteen, toinen kaksi, kolmas kolme jne. Pisteet kolmeltatoista etapilta laskettiin sitten yhteen ja vähiten pisteitä saanut oli voittaja. Näin 1906 Tourin kolme parasta olivat:
1. René Pottier (Ranska) 31 pistettä
2. Georges Passeriez (Ranska) 39 pistettä
3. Louis Trousseriez (Ranska) 59 pistettä
Kyllä aikaakin otettiin, joten voittajalle laskettiin koko Tourin keskinopeudeksi 24,463 km/h. Se on rautainen suoritus ottaen huomioon etappien pituus, tuon aikakauden välineet (pyörissä ei esim. vaihteita) ja päällystämättömät, huonokuntoiset tiet. Tuolloin ei myöskään voinut lymyillä pääjoukossa eikä joukkuetovereistakaan ollut paljon apua, vaan kilpailijat ajoivat pitkiä pätkiä yksikseen, jopa satoja kilometrejä.
Joskus muuten näkee väitettävän, että alkuaikojen kisapyörät olisivat olleet karmean painavia, jopa 20–25-kiloisia. Pottieristäkin on vielä viime vuosinakin kerrottu kirjoissa legendaa, että hän olisi kiivennyt Ballon d’Alsace-vuorelle 20:n kilometrin tuntinopeudella vaikka pyörä painoi 20 kg. Nopeus oli varmasti kutakuinkin oikea, sillä Pottier tiputti kyydistään myös kilpailun johtajan Desgrangesin auton. Pyörien paino taas ei ole oikein, sillä Tourin ensivuosien pyörät painoivat noin 11–13 kiloa.
Miksi pisteet?
Miksi vuosina 1905–1912 käytettiin pistelaskusysteemiä? Vuoden 1904 Tourin monenkarvaisten sääntörikkomusten takia Desgranges meinasi lyödä hanskat tiskiin kahden järjestetyn kisan jälkeen. Pitkien etappien aikana, joista osa ajettiin vielä yöaikaan, oli äärettömän vaikeaa estää kilpailijoita harjoittamasta jos jonkinmoista vilppiä. Joku oli hypännyt junan kyytiin. Toisia epäiltiin vedetyn auton perässä. Olivatpa näet keksineet sellaisen konstin, että ajaja puri hampaidensa välissään pullonkorkkia, johon oli kiinnitetty naru. Näin naru saatiin äkkiä kiskaistua vetävään autoon, jos kontrolli osui kohdalle.
Säännöt olivat alkuvuosina epäinhimillisen ankarat, sillä etappien aikana pyörien korjaaminen ja jopa syöminen oli kielletty, vaikka etapilla saattoi olla mittaa peräti 471 kilometriä. Vuoden 1904 kisan sääntörikkomusten selvittely meni marraskuun loppuun asti, jolloin kisan neljä ensimmäistä ja yhteensä kaikkiaan 29 ajajaa hylättiin. Historian ensimmäisen Tourin voittaja Maurice Garin oli toisessakin ympäriajossa ollut nopein, mutta hänetkin hylättiin, koska hän oli syönyt taipaleella. No, epäiltiin hänen myös junailleen osan matkaa. Voittajaksi julistettiin kisan vitonen, vasta 19-vuotias Henri Cornet, joka on yhä edelleen Tourin nuorin voittaja. Pistelaskusysteemillä ja muutamilla muilla uudituksilla yritettiin siis saada Touria alusta asti vaivannut vilppi vähenemään.
Loistava tulevaisuus
Pottier ennätti kisailla vain muutaman kauden, mutta kohosi maineeseen seriöösinä mutta tasaisen varmana ja sitkeänä maanteiden kuninkaana. Miehen, joka oli »kapea kuin tulitikku ja patamusta», palkintoluetteloon kertyi myös Paris–Roubaix-kisan kakkossija vuonna 1905 ja kolmossija seuraavana vuonna. Kakkonen hän oli myös Bordeaux–Paris-kisassa (1905). Hänen viimeiseksi voimannäytökseen jäi Pariisin Buffalo-velodromilla ajettu vuorokauden kestävä Bol d’or -ajo, jonka hän voitti polkemalla tandemin peesissä 925,29 kilometriä.
Vaikka Pottier olikin historian ensimmäinen todellinen mäkimies, hän ei voittanut parhaan mäkimiehen titteliä, sillä siitä alettiin kisailla vasta vuonna 1933. Pisteistä kilpaileminen muuten palasi Tourille kisan 50-vuotissynttärinä, kun alettiin kamppailla myös vihreästä parhaan pistemiehen paidasta (maillot verte).
»Kuningas René» hallitsi vuoden 1906 Touria siihen tyyliin, että hänelle povattiin vielä montaa voittoa. Uransa huipulla ollut Pottier oli kuitenkin seuraavan Tourin alkaessa jo vaihtanut taivaalliseen talliin, joten Pariisissa juhlittiin uutta voittajaa. Ranskalainen Lucien Petit-Breton voittikin sitten ensimmäisenä pyöräilijänä Tourin kahtena vuonna peräkkäin (1907 & 1908).
Tourin organisaatio päätti jo vuonna 1908 kunnioittaa René Pottierin muistoa pystyttämällä Ballon d’Alsacen huipuille hänelle graniittisen kivipaaden, jossa muistutettiin hänen herooisista suorituksistaan.
Kirjallisuutta
(näistä kirjoista löytää vilahduksia Pottierista)
Jacques Augendre, Le Tour – 25 étapes de légende. Éditions Solar, Paris 2009.
Ellis Bacon, Mapping le Tour – Updated History and Route Map of Every Tour de France race. Collins, Glasgow 2014.
Thierry Cazeneuve & Pierre Chany, La Fabuleuse histoire du Tour de France. Éditions de la Martinière, Paris 1997/2011.
Daniel Friebe & Pete Goding, Pyöräilyn klassikkonousut. WSOY, Helsinki 2011.
Serge Laget et al., Cols mythiques du Tour de France. L’Équipe, Paris 2005.
Maurice Lazell, Tour de France: The Complete History of the World’s Greatest Cycle Race. Carlton Books, London 2014.
Pascal Sergent, Grimpeurs – Le dico. Éditions Alan Sutton, Saint-Cyr-sur-Loire 2011.
