Tänään on »mestari Jacquesin» syntymäpäivä. 8.1.1934 syntynyt Jacques Anquetil olisi nyt 83-vuotias, jollei syöpä olisi vienyt häntä 18.11.1987, siis jo 53-vuotiaana. Velofilon lukijat ovat varmasti huomanneet, että Anquetil on yksi suosikeistani: myyttinen ajaja, miltei puolijumala – ja kiehtova persoonallisuus.
Vuoden 1966 Tour-voittaja Lucien Aimar, Anquetilin joukkue- ja huonetoveri kertoo kapteeninsa yöelämästä kilpailumatkoilla:
»Kello kymmenen aikaan illalla minä nukahdin ensimmäisenä. Hän aloitteli silloin toista elämäänsä, yöllistä elämäänsä, jota suuri yleisö tai hänen fanit eivät tunteneet. Hän luki pitkään yöhön. Jacques oli suuri lukija, kirjojen rakastaja, joka luki melkein joka ilta eri kirjaa. Janine [Anquetilin vaimo] toimitti hänelle säännöllisesti matkalaukullisen kirjoja. Mitä hän luki? Pääasiassa romaaneja. Aluksi hänen lamppunsa valokeila häiritsi minua, mutta ajan myötä totuin siihen.»
Lucien Aimar, Le Temps de champions, s. 101.
(II) …ja naiset!
Jacquesin tytär Sophie Anquetil aiheutti kohun vuonna 2004 julkaisemalla kirjan Pour l’amour de Jacques, jossa hän paljasti perheensä ihmissuhdekuviot. Jos Jacques Anquetiliä kutsuttiin pyöräilijänä normit ylittäväksi (hors norme) ja mahdottomaksi luokitella (inclassable), niin samaa voidaan sanoa hänen ihmissuhteistaan. Ne ovat nimittäin jokseensakin erikoiset ja epätavalliset.
Olen yrittänyt ottaa niistä kuvioista selkoa, mutta taktiikan mestari J. Anquetil on tiputtanut minut kyydistä moneen kertaan. Olen pyrkinyt tekemään mestarin perhesuhteista ylipyyhittävän apukuvion, mutta en ole tämän parempaan vielä pystynyt:
Anquetilin klaani.
Kioskikirjallisuudestakaan harvoin löytyy moista ihmissuhteiden sekamelskaa ja Seiska-lehti olisi innoissaan tällaisista paljastuksista. Yritetään vääntää rautalangasta.
Vaihe 1: Jacquesin ensimmäinen avioliitto
Vuonna 1958 Jacques Anquetil menee naimisiin Jeaninen kanssa, joka oli aiemmin naimisissa Jacquesin lääkärin ja ystävän kanssa. Jeaninella on kaksi lasta – Alain ja Annie – aiemmasta liitostaan, joista tulee Jacquesin ottolapsia. Pari on hyvin onnellinen ja Jeanine seuraa Jacquesia usein kisamatkoilla, on samalla myös tämän autonkuljettaja ja monessa suhteessa managerikin.
Vaihe 2: Ménage à trois
Jacquesin lopettaessa urheilu-uransa hän halusi saada rakkaiden ottolapsiensa lisäksi myös omaa lihaansa ja vertansa olevia perillisiä. Jeanine-vaimonsa kaksi ensimmäisen avioliiton raskautta olivat vaatineet veronsa, eikä hän pystynyt enää saamaan lisää lapsia Jacquesin kanssa. Jacques & Jeanine alkoivat miettiä mistä löydettäisiin sijaisäiti synnyttämään Jacquesille lapsi.
Ratkaisu löytyikin oman katon alta, sillä Annie, Jacquesin ottotytär hoisi homman. Suhde ei ollut insestinen, sillä Annie ei ollut Jacquesille sukua, ’ainoastaan’ hänen kasvattamansa ottotytär. Mutta kaiken kukkuraksi Annie ja Jacques kuitenkin rakastuivat ja Jacques jakoikin aikansa ja vuoteensa sekä äidin että tyttären kanssa vuosia. Sophie sai kaksi äitiä: biologisen äitinsä Annien ja Jeaninen, joka usein esiteltiinkin Sophien »äitinä». Kolmio:
1. Jacques:
2. Jeanine : Jacquesin vaimo, Annien äiti ja Sophien (iso)äiti
3. Annie: Jacquesin ottotytär ja lapsen (Sophie) äiti ja rakastajatar
Kolmio kesti 12 vuotta, kunnes tuolloin hieman yli 30-vuotias Annie päätti lähteä ménage à trois -suhteesta.
Vaihe 3: toinen avioliitto
Vaihe kolme käynnistyi kun Jeaninen poika, ja siis Jacquesin ottopoika, Alain muutti vaimonsa Dominiquen kanssa samaan taloon muiden kanssa. Alain sai pian tarpeekseen ja muutti muualle. Taktikko Jacques yritti saada Annien palaamaan alkamalla suhteeseen ottopoikansa Alainin ex-vaimon Dominiquen kanssa. Annie ei palaa, joten Jacques meni naimisiin Dominiquen kanssa. Toisesta liitosta syntyi Jacquesin toinen biologinen lapsi Christopher vuonna 1986, vain vuotta ennen kuin »mestari Jacques» kuoli syöpään.
* * *
Oliko J–J–A-kolmiosuhde sittenkin tuplasti insestinen (ainakin moraalisesti ja psykologisesti), sillä (1) sama mies oli suhteessa äitiin ja tyttäreen sekä toisaalta (2) ottotyttäreensä. Sophie Anquetil kiistää tämän sillä, että hänen biologinen äitinsä ja isänsä eivät olleet verisukulaisia.
Suhteet olivat hieman mutkikkaita. Esim. Sophie Anquetlillä oli kaksi äitiä, hänen isoäitinsä on hänen toinen äitinsä. Sophien setä Alain on siten samalla hänen veljensä. Niin, ja onhan Sophien äitikin toisaalta myös hänen siskonsa…
Sophie Anquetil kertoo monessa yhteydessä, että hänen lapsuutensa oli loistava, koska hänellä oli kaksi rakastavaa äitiä ja rakastava isä. Häneltä ei koskaan salattu mikä asioiden todellinen laita oli. Sophien mukaan hänen isänsä oli rohkea mies, joka uskalsi pitää saman katon alla vaimonsa sekä rakastajansa. Jacques Anquetil oli omassa luokassaan myös ihmissuhteissaan.
* * *
Lisää ulottuvuuksia tähän suhteeseen löytyy Sophie Anquetilin kirjasta Pour l’amour de Jacques (Grasset, Paris 2004. 197 s.).
Lue myös Paul Howardin Sex, Lies and Handlebar Tape, joka on kaikin puolin suositeltava kirja Anquetilistä (Mainstream Publishing, alkuteos olikin jo 2008, mutta sittemmin useita uusintapainoksia, viimeisin 2015).
Katso myös Sophie Anquetilin televisiohaastattelu:
Ennätykselliset viisi Tour de Francea voittaneella Jacques Anquetilillä oli vuoden 1965 alussa mietinnän paikka. »Mestari Jacquesin» palkintokaappi oli täyttynyt usean vuoden jatkuneessa voittosateessa. Suurvoittojakin oli tullut roppakaupalla. Vuonna 1963 Anquetil oli napannut Tour–Vuelta-tuplan ja seuraavana vuonna hän oli saavuttanut Giro–Tour-tuplan. Näin hän oli ensimmäinen kaikki kolme grand touria voittanut ajaja, ensimmäinen samana vuonna Vueltan ja Tourin voittanut kuski sekä ensimmäinen ranskalainen Giron valloittaja.
Anquetilin tallipäällikkö Raphaël Géminiani oli taiturimainen strategi, joka sai »la Caravelle» -lempinimen saaneen mestariajajan nousemaan aina yhä huimempaan lentoon. »Gem» mietti kuumeisesti mihin temppuihin hän saisi suojattinsa innostumaan tällä kertaa.
Anquetilin voimilla ei näyttänyt olevan mitään rajoja, joten oli aika keksiä jotain aivan käsittämättömän kovaa; jotakin, joka todella jäisi historiankirjoihin ylittämättömänä saavutuksena. Mikä haaste olisi riittävän kova? Semminkin kun Anquetil oli päättänyt jättää kaudella 1965 väliin kaikki grand tourit (Giro, Tour, Vuelta). Mitä keksiä kun Tour ja muut grand tourit eivät riitä?
Tässä kohtaa täytyy taas muistaa, että tuolloin ammattipyöräilijöiden tulot kertyivät eri tavalla kuin nykyään. Grand tour -kisojen voitoista saadut palkkiot eivät olleet vielä nousseet nykypäivän tasolle, joten suuri osa huippuajajien tuloista tuli Tourin jälkeen järjestettävien Criterium-kisojen osallistumispalkkioista. Nämä kisat olivat todella suosittuja, sillä kaikki pyöräilynystävät halusivat nähdä sankarinsa livenä kisailemassa omalla kotiseudullaan. Monet maantiekuskit ajoivat lisäksi ratakisoja ja cyclocrosskisoja. Ammattiajajat joutuivat siten polkemaan paljon kisoja, eikä sellaiset 220–250 kisapäivää vuodessa ollut ollenkaan tavatonta.
Géminiani – joka sai oman menestyksekkään ammattilaisuransa aikana nimen le Grand Fusil, »Iso Kivääri» – löysi kisakalenteria selatessaan Anquetilin kaliiberille sopivan haasteen. Dauphiné Libéré, tuo viikon verran kestävien kisojen helmi, päättyi siten, että muutamaa tuntia sen jälkeen alkaisi Bordeaux–Paris-kisa, tuo yhden vuorokauden kisojen kunkku, 557 kilometriä pitkä jättiläinen! Eihän kukaan voisi yrittää voittaa raatelevaa Bordeaux–Paris-kisaa suoraan vuoristossa ajettevan viikon etappikisan perään?
Kuinka mestari taivutellaan riskipeliin?
Anquetil oli oman arvonsa erittäin hyvin tunteva. Hän halusi myös vimmaisesti voittaa, mutta vielä sitäkin enemmän hän inhosi häviämistä. Hän osasi myös sodankäynnin yhden tärkeimmän taidon eli mestari osasi valita taistelunsa hyvin: siis vain ne, jotka voi ja kannattaa voittaa. Mestari Jacquesille ei niinkään merkinnyt mitään pelkät tittelit ja niiden voittaminen, vaan pyöräily oli hänelle ammatti ja liiketoimintaa, jonka tarvitsi olla myös rahallisesti kannattavaa. Miten laskelmoiva Anquetil saataisiin ryhtymään näin riskialttiiseen yritykseen?
Anquetiliä oli vaivannut se, ettei hän ollut saanut pyöräilevän Ranskan kansan jakamatonta ihailua, vaikka hän oli kaiverruttanut historiankirjoihin ennennäkemättömän voittolistan. Erityisesti normandialaista sapetti se, että »ikuinen kakkonen», kansansuosikki Raymond Poulidor oli noussut criterium-kisojen starttimaksuissa samaan kategoriaan kuin hän. Anquetilhan oli voittanut kahdeksan grand tour -kisaa eikä Poulidor yhtään!
Eräänä päivänä Jacques kysyi rakkaalta vaimoltaan Janinelta: »Se Géminianin hullu idea. Luuletko, että pystyisin siihen?» Janine, joka oli mukana Géminianin pelissä, vastasi: »Ei se niin hullu idea ole. Kukaan muu kuin sinä ei siihen pysty, se on selvä. Mutta tiedän, että sinä pystyt.» Taas Janine osasi asettaa sanansa oikein ja juuri sopivalla hetkellä, sillä tämän jälkeen asia oli selvä. Jacques vastasi: »Onko niin? No, jos niin ajattelet, homma on selvä.» Tämän keskustelun jälkeen Géminiani sai haluamansa myöntävän vastauksen.
Mysteerimies soittaa
Kun lehdistö sai vihiä suunnitelmasta, sitä pidettiin pähkähulluna tai täysin mahdottomana. Sen sijaan Anquetilin uusi sponsori Ford France innostui uhkarohkeasta yrityksestä. He jo haaveilivat, että Anquetil kaahaisi Ford Mustangillaan Dauphiné Libérén maalikaupungista Avignonista toiselle puolelle maata Bordeaux’hon. Aikaa siirtymiseen oli vain muutama tunti. Dauphiné loppuisi noin kello 17 ja hyvissä ajoin ennen puolta yötä piti olla jo valmiina toiseen koitokseen.
Matkaa oli taitettavaksi kuutisensataa kilometriä eikä välillä ollut tuolloin moottoritietä. Ranskassa ajaneet tietävät, että matka edistyy vielä nykyäänkin varsin hitaasti, jos ei käytä moottoriteitä. Nationale-tasonkin tiet (route nationale, tiet, joiden numerot alkavat N-kirjaimella, esim. N7) kun kulkevat miltei aina kaikkien kylien ja kaupunkien keskustojen läpi. Autoilu ei siis kuulostanut mahdolliselta, saati turvalliselta siirtymistavalta. Edes poliisimoottoripyörien saattamana aika ei riittäisi. Täytyi saada järjestettyä lentokyyti, mikä ei ollut niin helppoa vuonna 1965.
Juuri ennen Dauphiné-kisan alkua asia järjestyi erikoisen puhelinsoiton avulla. Soittaja, joka halusi pysyä nimettömänä, lausui puhelimessa Géminianille: »Monsieur Géminiani, minä olen tukenanne. Mystère 20 -lentokone odottaa teitä Nîmes’in sotilaslentokentällä. Se vie teidät Bordeaux’hon. Älkää olko huolissanne, minä pidän huolen kaikesta.» Joidenkin huhujen mukaan itse presidentti Charles de Gaulle olisi ollut tämän mystisen järjestelyn takana.
Yhdeksän päivän lämmittely?
Anquetil, tuo supermies ja Casanova, oli aloittanut kautensa oikein mallikkaasti. Ensin hän oli voittanut »Kisan aurinkoon» eli Pariisi–Nizza-kisan, sitten ensimmäistä kertaa elämässään kuulun Mont Faron ylämäkitempon (ja teki vielä reittiennätyksenkin) sekä sitten National Criterium -kisan.
Anquetil toivoi tietenkin ensimmäisestä tuplan kisastaan mahdollisimman helppoa. Riittäisi kun voiton varmistaisi. Dauphiné Libéré oli kuitenkin jo tuolloin kova kisa, viikon verran kestävien kisojen eliittiä. Varsinkin kun viivalle asettui nippu ykkösluokan ajajia, etunenässä Anquetilin kovin kilpailija Raymond Poulidor, joka oli kuulemma aivan hirmuisessa kunnossa.
Vastassa olivat myös elementit, sillä kun kisa alkoi, oli vuodenaikaan nähden oli järjettömän kylmää ja sateista. Anquetilin joukkuetoveri Lucien Aimarmuistelee kuinka hän oli toisella Alppi-etapilla aivan jäässä: kulmakarvat ja silmäripset valkoisena huurteesta ja ajopaitakin ihan jäässä. Aimar yritti lämmitellä ajaen välillä autojen pakoputkien takana, nauttien lämpimistä pakokaasuista (tuon ajan autojen kaasut varmasti olivatkin tosi nautittavia). Jos mestari Jacques vielä vilustuisi näissä napajäätikkömäisissä olosuhteissa, tuplatemppu ei ikinä onnistuisi.
Vaikeuksien kautta voittoon. Anquetil taisteli hikisen voiton Poulidorista etapeilla neljä ja kuusi, mutta vain 38 kilometriä pitkässä aika-ajossa tempon mestari sai kiskottua kunnolla eroa edukseen. Lopulta Jacques vei voiton minuutin ja 43:n sekuntin erolla. Ensimmäinen temppu oli tehty, nyt oli kiire seuraavaan.
Kisa päättyy 16:58. Kello 17.10 Anquetil on jo pokannut palkinnot ja kukat podiumilla suudelmineen päivineen ja juoksee joukkueen autolle. Kymmenen minuuttia myöhemmin hän on jo hotellilla, jossa pikainen kylpy, hieronta ja päivällinen muutamine oluineen. 17.55. teamin auto kiitää jo pyörät katolla ja poliisisaattueen suojeluksessa kohti sotilaslentokenttää. Aikuiset komentavat lapsiaan suojaan, kun saattue kaahaa renkaat vinkuen, parhaimmillaan 140 km/h vauhtia 60 kilometrin matkan Avignonista Nîmes’in kentälle. Reportterit ja televisiokamerat ovat seuraamassa kun kello 18:50 Mystère 20 -businessjetin ovet sulkeutuvat ja kone pian katoaa taivaalle.
Rankin yhden päivän kisa
Kun Anquetil oli asettautunut Dauphinén lähtöviivalle Mâconissa, kaksi hänen Ford-tallin joukkuetoveria – aina uskollinen Jean Stablinski ja engelsmanni Vin Denson – suuntasivat jo Bordeaux’hon harjoittelemaan tähän yhden päivän kisojen kunkkuun. Tässä kisassa Poulidorin sijaan Ford-tallin miehillä oli päävastustajaan Peugeot-talli ja britti Tom Simpson, joka janosi toista Bordeaux–Paris-voittoa vyölleen.
Jos Anquetil olisi tiennyt kuinka paljon hän joutui kärsimään Dauphiné Libéréssä, hän ei olisi ikinä leikkiin ryhtynyt. Kun toinen ihmetempun kisa yöllä alkoi, Anquetil oli kuolemanväsynyt ja meinasi nukahtaa satulaan. Yö oli kylmä. Anquetil inhosi kylmyyttä. Ja hän oli jo Dauphinéssä joutunut palelemaan ihan riittävästi. Yö tuntui jatkuvan ikuisesti. Jatkuva sade kastelli ajajat täysin ja Anquetil oli katkeamaisillaan.
Seitsemältä aamulla oli pissa- ja ruokahuoltotauon aika. Anquetil oli saanut tarpeekseen. Hän sanoi mekaanikolleen, että tämä nostaisi hänen pyöränsä huoltoauton katolle. Hänen kisansa oli tässä, nyt sai kärsimys riittää! Tallipäällikkö Géminiani sen sijaan ei ollut valmis antamaan periksi, vaan rohkesi pilkata suurmestaria:
»Minun ei olisi ikinä pitänyt luottaa tuollaiseen isoon tyttöön. Jacques, sinä olet yksi iso tyttö! Iso tyttö etkä mitään muuta.»
Ja kas, johan loukkaus osui Anquetilin omanarvontuntoon. Pian oli pyörä taas laskettu alas ja vihainen mestari sitä vimmatusti polkemassa.
Bordeaux–Paris-kisassa joukkueilla oli käytössään derny-mopoilla ajavia vetomiehiä, mutta se ei paljon helpottanut liki 600 km pitkän kisan raatelevuutta.
Koville joutui myös Anquetilin joukkuetoveri Denson, jonka tehtävä oli jonkun toisen joukkueen ajajan iskiessä yrittää ajaa irtiottoa kiinni. Denson ei ollut ehtinyt käymään pissalla ja joutui tuntitolkulla pidättelemään, koska hänen oli saatava irtiotto kiinni. Tässä kisassa kun ei ollut tapana pysähtyä tarpeilleen kuin ainoastaan merkityille aluille, joissa ei saanut iskeä. Densonin oli lopulta pakko pysähtyä tyhjennykselle, mutta eihän siitä mitään tullut, kun monen maan televisioryhmät pysähtyivät kuvaamaan puun vieressä ähisevää ajajaa. Hänen oli pakko hypätä takaisin satulaan ja kiitää Anquetiliä auttamaan.
Pian alkoi isojen poikien välienselvittely. Tom Simpson alkoi tehdä omia iskujaan ja lopulta onnistui irroittautumaan mukanaan ainoastaan Stablinski ja Anquetil. Denson tiesi tehneensä jo oman osuutensa, joten nyt oli aikaa pysähtyä tarpeilleen. Ei se onnistunut kylmästä ja lihaskrampeista kankealta mieheltä vieläkään. Silloin mekaanikko sai kuningasidean. Hän kaatoi kuumaa kahvia pesusieneen ja iski sienen Densonin kiveksiin. Joku hermo taisi päästä pinteestä ja helpottava suihku vapauttti vihdoin kovin koetellun kilpailijan. Joku toimittaja kellotti kuulemma, että Denson olisi lasketellut paineitaan 38:n sekuntin ajan.
Kisan kärjessä Anquetil alkoi palata elävien kirjoihin ja löysi taas kisajalkansa. 11 km ennen maalia hän kiristi vauhtia. Aina kun Anquetil lisäsi vauhtia, se tiesi kärsimystä muille kilpailijoille – sillä se on menoa silloin, aivan loppuun asti. Taas hän jatkoi vauhdinnostoa niin pitkään, ettei kukaan pysynyt perässä.
Tälläkin kertaa mestari Jacques oli Parc de Princesin stadionilla ensimmäisenä leikkaamassa maaliviivaa, 57 sekuntia ennen toiseksi kirinyttä tallikaveriaan Stablinskia ja pettynyttä Simpsonia.
Anquetil oli niin otettu Densonin uhrautuvuudesta, että antoi voittorahansa apumiehelleen. »Se oli todellinen kärsimyksen koulu», tunnusti Anquetil myöhemmin.
Kaikkien aikojen kovin?
15 h 2 min 3 sec – 557 kilometriä – keskinopeus 37,007 km/h. Täysi stadion hurrasi normandialaiselle kurkku suorana tämän kaartaessa loppusuoralle. Eikä ylistyksestä meinannut tulla loppua myöskään lehdistön parissa. Anquetil nostettiin jopa kaikkien aikojen ajajaksi.
Päästyään Janine-vaimonsa kanssa autoon ja yleisön katseilta piiloon, Anquetil itki, ensimmäisen kerran urallansa. Hän oli vihdoin saavuttanut kaipaamansa kansansuosion ja jakamattoman arvostuksen. Normaalisti hän ei ottanut turhia riskejä, vaan oli tunnettu kylmän laskelmoivasta ajotavastaan, jonka päämäärä oli vain voitto. Nyt Mestari oli ottanut hirmuisen riskin ja onnistunut ihmetuplassaan. Tällä tempulla hän vihdoin oli voittanut puolelleen myös kaikkien sydämet. Sitä voittoa hän oli pitkään janonnut.
Vielä vuosikymmeniä myöhemminkin Ranskan arvostetuin urheilulehti L’Équipe valitsi Anquetilin Dauphiné & Bordeaux–Paris -ihmetuplan viime vuosisadan kaikkein kovimmaksi urheilusuoritukseksi. Siis kaikkien 1900-luvun urheilutekojen ja kaikkien lajien joukosta!
Kirjallisuus
Aimar, Lucien & Jean-Paul Vespini, Le temps des Champions. Mareuil Éditions, Paris 2016.
Anquetil, Jacques & Pierre Joly, En brûlant les étapes. Calmann-Lévy, Paris 1966.
Fournel, Paul, Anquetil tout seul. Seuil, Paris 2012.
Géminiani, Raphaël, Les années Anquetil. ÉditionsDenoël, Paris 1990.
Jean, Yves, Anquetil – le mal-aimé. Artaud/Flammarion, Paris 2015.
Howard, Paul, Sex, Lies and Handlebar Tape: The Remarkable Life of Jacques Anquetil. Mainstream Publishing / Transworld Publishers, London 2008.
Ollivier, Jean-Paul, Anquetil – l’Homme des Défis. Flammarion, Paris 1986.
Sevin, Benoît,Anquetil : Jusqu’au bout du courage. Éditions Michel Lafon, Paris 1987.
Yates, Richard, Master Jacques: The Enigma of Jacques Anquetil. Foreword by Phil Liggett. Mousehold Press, Norwich 2001.
• • •
Tämä kirjoitus on hieman muunneltu versio Vanhat Velot -yhdistyksen Pikajalka-lehteen kirjoittamastani artikkelista. Pikajalka 39, 4/2016, s. 18–21.
Harmi kun tänään Tour de Francen 10. etapin televisiointi ei alkanut alusta – ei Eurosportilla eikä France TV:n 2 kanavalla – sillä heti alkuun oli kiintoisa nousu Port d’Envalira. Tuo Andorran puolella sijaitseva vuori on tämän vuoden Tourin korkein kohta: 2408 metriä. Tourin historiassa tuolla etapilla on ollut merkitystä ennenkin, oikein kuolemanvakava merkitys. Vuosi oli 1964, paikka siis Envaliran nousu, ja tarinan päähenkilö Jacques Anquetil, jo tuolloin ennätyksellisen neljän Tour de Francen voiton mies, aikansa suurin pyöräilijä.
Kuten tänäkin vuonna, myös vuoden 1964 Tourin yksi lepopäivä vietettiin Andorrassa. Anquetil oli kisan kakkosena minuutin ja yhden sekuntin perässä keltapaita Georges Groussardia. Kolmantena oli Raymond Poulidor, 41 sekuntia Anquetilin takana.
Anquetil ei Tourin lepopäivänä ajanut. Ei koskaan. »Minun mielestäni lepopäivä on lepoa varten. […] Ei puhettakaan. Lepopäivä on lepopäivä. Ei missään tapauksessa ajoa.»
Kuolema tulee!
Mutta tällä kertaa oli hänellä yksi suuri huoli, joka oli tuota normaalisti niin rautahermoista kilpailijaa vaivannut jo usean päivän ajan. Kuuluisa ennustaja Marcel Belline oli ennustanut, että Anquetil tulee kuolemaan seuraavalla etapilla Andorra–Toulouse. Mestari Jacques oli kauhuissaan.
Hänen sporttipäällikkönsä Raphaël Géminiani yritti kuumeisesti keksiä miten saisi Anquetilin ajattelemaan jotakin muuta. Ensin hän kutsui Anquetilin Jeannine-vaimon Hän vei suojattinsa Radio Andorran järjestämään méchoui-juhlaan. Méchoui on vartaassa nuotion päällä paistettu kokonaisena lammas tai karitsa, tämä valmistustapa on yleinen Pohjois-Afrikassa. Aterialle kuului lampaan lisäksi sangriaa, eikä elämästä nauttimisen kyvyistään tunnettu Anquetil sylkenyt lasiin tälläkään kertaa.
5.7.1964: Anquetilin tuomionpäivä
Seuraavan päivän etapilla Anquetil oli vaikeuksissa. Vastustajat, jotka olivat toki ajaneet lenkkiä välipäiväivänäkin, olivat kuin yhteisestä sopimuksesta päättäneet näyttää epikurolaiselle Anquetillille. He iskivät heti etapin alussa Envaliran nousussa rajusti.
Anquetilista levinneet lehtikuvat syömässä ja juomassa ovat levittäneet tulkintaa, että hän olisi ryypiskellyt liikaa ja kärsinyt siksi seuraavan päivän etapilla. Todellisuudessa hän taisi enemmän pelätä ennustajan julistamaa kuolemaa. Géminianin mukaan hän oli aivan pelosta jäykkänä. Anquetil jäi muiden kärkimiesten kyydistä Envaliran nousussa. Hän oli ottamassa jo neljä minuuttia takkiin ja häviämässä Tourin!
Taas »Gem» tiesi mistä narusta piti vetää, jotta Anquetil saataisiin tolalleen ja mestarimaiselle tasolleen. Hän ajoi autonsa Anquetilin rinnalle ennen huippua ja huusi: »Jacques, jos sun täytyy kuolla, tee se kärjessä!»
Täysiä sumuun
Envaliralta alas laskiessa oli kova sumu, joten ajajat olivat pakotettuja ottamaan alamäen varovasti. Paitsi Anquetil. Hän hurjistui, jos hänen pitäisi kuolla, tehtäköön se kunnialla ja kunnolla. Hän laski kuolemaa halveksien mäen ala hirmuista vauhtia ja sai kuin saikin kärkimiehet kiinni.
Mestari Jacquesin Tour ja henki oli pelastettu. Hän pääsi etapin maaliin eikä kuollut matkalle. Lopulta Anquetil voitti taas Tourin, vaikka joutui todellakin taistelemaan myyttiseksi nousseessa kamppailussa Poulidoria vastaan Puy de Dômen nousussa ja viimeisessä Pariisiin päättyneessä aika-ajossa. Tällä kertaa Poulidor hävisi lopulta vain 55 sekuntia.
Vuosisadan Tour de France
Monet ranskalaiset pitävät tätä vuoden 1964 kilpailua vuosisadan Tourina, niin kova oli kisa ja kansa jakautunut näiden kahden mestarin kannattavien leireihin. Anquetil hän nosti nyt Tour-voittojensa määrän viiteen, siihen ei ollut kukaan ennen häntä pystynyt. Eikä sen jälkeenkään hänen lisäkseen kuin toiset suurmestarit Eddy Merckx, Bernard Hinault ja Miguel Indurain.
Tänään 5.7.2016 Tourin neljännen etapin maalikaupunki on Limoges. 21. heinäkuuta 1995 Tourin 18. etappi päättyi samaan paikkaan ja sen voitti nuori Lance Armstrong. Hänen Motorola-tallin kolleegansa Fabio Casartelli oli juuri kolme päivää aiemmin kaatunut kuolettavasti viidennellätoista etapilla Portet-d’Aspet’n laskussa.
Marc Madiot nostaa tämän etappivoiton ikimuistoisimmaksi Lancen saavutukseksi. Jossain 83 kilometrin kohdalla tusina miestä irtosi pääjoukosta, Armstrong oli heidän joukossaan. Irtiottajista ei ollut uhkaa kokonaiskisan kärkimiehille, sillä Lancekin oli kisassa yli puolitoista tuntia kärjen perässä. Pääjoukko antoi irtioton mennä, kun huippumiehet säästelivät voimiaan seuraavan päivän ratkaisevaan aika-ajoon.
30 kilometriä ennen maalia Armstrong iskee eikä muu porukka saa itseään järjestäytymään vastaiskuun. Vimmastusti polkenut Lance oli maaliviivalla puoli minuuttia ennen seuraavia ja kahdeksan minuuttia ennen pääjoukkoa. Lance omisti voittonsa kuolleelle ystävälleen ja tallitoverilleen. »Tämä oli Fabio Casartellille.»
Tällöin Lance oli liikuttunut, muita arvostava eikä itseään muiden ylle nostava. Madiot mielummin muistelee tätä 23-vuotiasta Armstrongia kuin sitä vanhempaa.
Etapin jälkeen Armstrong muuten sanoi: »En ole mikään Miguel Indurain, en millään. Hänen moottorinsa on isompi kuin minulla.» (Lainattu New York Timesin artikkelista)
Meille muillekin olisi mielummin kelvannut tämä Lance kuin se pomottava yksinvaltias, josta olemme joutuneet lukemaan ja kuulemaan lukuisia todistajanlausuntoja viime vuosina.
Otetaan tässä esimerkiksi yksi tuore todistus äärettömän kiinnostavasta pari kuukautta sitten julkaistusta kirjasta Je suis le cycliste masqué, jonka voisi alustavasti suomentaa vaikka »Olen naamiopyöräilijä».Kirjan on kirjoittanut (Antoinen Vayerin avustamana) joku ammattilaisena huipputasolla vuosia ajanut pyöräilijä. Kuitenkin kirjan paljastukset ovat sitä luokkaa, että hän ei ole halunnut paljastaa identiteettiään, vaan uskoo, että näin nimettömänä hän voisi ehkä muuttaa paremmin jotain ammattipyöräilyn ikävistä puolista. En ole kirjaa vielä ehtinyt kokonaan lukemaan, mutta aikas hurjia tarinoita siinä on, toki samansuuntaisia on luettu viime vuosina myös muista lähteistä.
Otetaan yksi esimerkki siis siitä Lancestä valtansa ja arroganssinsa huipulla. Nuori naamiopyöräilijämme oli eräässä Touria edeltävässä kisassa sijoittunut hyvin kokonaiskilpailussa ja laskeutumassa takaisin pääjoukkoon onnistuneen välikirin ja hyvityssekuntien keräämisen jälkeen. Hän valuu Lancen kohdalle, jolloi teksasilainen ärähtää:
»Hei! Tiedätkö kuka mä oon? Kukas sä oot? Sä et ikinä tee tota! Sä pysyt takana, pysyt takana tai et ikinä voita kisaakaan! Onko selvä?» (Je suis le cycliste masqué. Hugo & Sport, 2016, s. 238.)
Pari viikkoa sitten ilmestyi mielenkiintoinen kirja Bernard face à Hinault – Analyse d’une légende, jossa viisinkertainen Tour de France -voittaja Bernard Hinault saa itse kertoa urastaan ja analysoida jo kolmekymmenen vuoden takaisia tapahtumia. Kirjan toinen tekijä on vertailevan kirjallisuustieteen dosentti Jean Cléder, kova pyöräilymies ja pyöräilyntuntija itsekin.
Hinault’n näkemykset treenaamisesta ovat sen verran old school -meininkiä, että ne ovat hyvin virkistäviä meille Stravan kyllästämille ja Garmin-datan tuijotteluun tottuneille treenaajille. Otan siis vapauden parafraseerata tähän tuossa kirjassa esitettyjä Hinault’n ajatuksia treenaamisesta. Eli »Mäyrän» treenivinkit meille Garmin-ajan mittarimiehille.
Voittajaa ei turha treeni innostanut
Hinault ei ollut niitä urheilijoita, jotka pitävät eniten harjoittelusta. Hän rakasti kilpailua. Mitä kovempi kisa, sen parempi. Mäyrä oli todellinen voittaja, hänellä oli raivo voittaa.
Hinault’n täytyi pakottaa itseänsä trenaamaan, jotta olisi valmiina kisakauteen. Hänellä oli selkeät tavoitteet ja tietyt kisat, joihin harjoiteltiin ja mihin huippukunto tähdättiin. Hän käytti joitakin alkukauden kisoja treeneinä, sillä tavoitteet oli pidemmällä kaudessa, aikaisintaan huhtikuun lopussa: le Dauphiné, Giro d’Italia, Tour de Romandie…
Hinault kertoo, että hänen uransa alkuaikoina suositeltiin lähinnä hinkkaamaan tuntikausia satulassa ilman äkillisiä repimisiä. Toki juniorit eivät lenkeillään tähän tyytyneet, vaan repivät mielummin kirikisoja jokaiselle lenkille osuneelle mainoskyltille.
Uusi aika alkoi Hinault’n treeneissä, kun hänen valmentajakseen tuli Paul Köchli. Alkoi pelaaminen erilaisilla intensiteeteillä ja kestoilla.
Hinault’n maksimisyke oli 198. Korkean intensiteetin treeni saattoi olla vaikka tällainen: 8–9 sekuntin sprinttejä täysillä (siis mielellään se 198), jonka jälkeen annettiin sykkeen laskea kunnes noin tasolle 65 % maksimista. Sitten taas sprintti, jossa 8–9 sekuntia maksimilla. Tätä toistettiin kuudesta kymmeneen vetoon.
Seuraavana päivänä sitten laskettiin tehoa. 170:n sykkeellä 45:n sekuntin vetoja. Seuraavana päivänä taas alemmalla teholla, mutta pidempiä vetoja, ja niin edelleen. Jakson viimeinen päivä olikin sitten jo melkein lepoa: viidestä kuuteen tuntiin satulassa matalalla sykkeellä eli Mäyrän tapauksessa 115–120.
Tunneista tieteeseen
Sveitsissä professorina toimineen Köchlin treenimetodit tuntuivat suorastaan tieteellisiltä kotikutoisen tuntien keräämisen sijaan. Hänellä oli myös suhteita Itäblokin suuntaan, jossa osattiin muutakin kuin vain doupata. Myös Hinault’n tallipäällikkö Cyrille Guimard – jonka johtamana Renault-talli voitti kuusi Touria seitsemästä vuosina 1978–1984 – tunsi Köchlinin metodit, mutta sovelsi niitä omalla tavallaan.
Vaikka monenmoisiin ruoka-, lepo- ja muihin asioihin kiinnitettiin toki tuolloin huomiota, ei esimerkiksi puntariin hypätty joka päivä. Asioita punnittiin ajamalla, joten jos ajajilla oli ylipainoa vaikka pari kiloa, kyllä sen huomasi vaikeuksina satulassa ilman punnituksiakin.
Köchli halusi opettaa ajajille itsetuntemusta, opetella kuuntelemaan kehoaan. Hän ajatteli, ettei hän voinut asettautua urheilijan nahkoihin. Hän antoi heille vain periaatteet ja vinkit, joita urheilijan itsensä täytyi oppia optimaalisesti soveltamaan kehoaan tarkasti kuuntelemalla. Urheilijan itsensä täytyi hoitaa ja järjestellä treeninsä, vastuu oli hänellä itsellään.
Hinault uskoo tunteneensa kykynsä ja rajansa hyvin. Hän kertoo, että hänellä se sykeraja, jota hän pystyi kestämään tuntitolkulla, oli noin 168–170. Mutta jos hän joutui nousemaan sen yli, silloin mentiin punaiselle, joten sitä hänkään ei pitkään kestänyt. Mäyrän voima siinä, että hän pystyi ajamaan vaikka 15 km pitkän ja keskijyrkkyydeltään 7 %:n mäen pitäen sykkeensä koko ajan kolmen lyönnin haarukassa eli alueella 168–171.
Sykevyö on pelleilyä!
Köchli halusi laittaa Mäyrälle sykevyön, mihin Hinault vastasi: »Lopeta pelleily! Siitä ei ole mitään hyötyä!» (s. 43) Hän kuitenkin suostui joskus, jotta Köchli sai lukemansa. Itse hän ei kuitenkaan mihinkään lukemiin luottanut, hänelle kehontuntemukset kertoivat paljon enemmän kuin kone. Hinault on vielä tänä päivänäkin sitä mieltä, että urheilijat tuijottelevat erilaisia mittalaitteita liikaa sen sijaan, että he osaisivat kuunnella mitä heidän kehonsa heille kertoo. Luonnollinen tapa tuntea kehonsa on parempi kuin laittaa mittalaitteiden näyttö kehon ja mielen väliin. Mittalaite itse asiassa estää itsetuntemuksen kehittymistä, hän väittää.
Kaikkein pahinta Hinault’n mielestä on se, että nuoresta asti treenataan laitteiden piippauksien mukaan. Jos hän valmentaisi, hän sallisi laitteiden käytön vain joka toisessa treenissä ja vain niin kauan kunnes urheilija ei enää tarvisi kompuuttereiden apua.
Helppohan Hinault’n oli sanoa! Miehen mitat olivat aivan huikeat. Maksimisyke 198. Leposyke 34. VO2max oli kuulemma talvella 86, kesällä 93! Yhdeksänkymmentäkolme!
Mäyrän talvitreeni
Bretagnelaiseille tyypilliseen tapaan Hinault treenasi talvisin myös cyclocrossia, esim. ajamalla rannalla. Hän ei innostunut monien aiempien suurmestareiden suosimasta talvitreenistä (ja ansaitsemiskeinosta) eli ratapyöräilystä, vaikka muutaman kuuden päivän kisan ajoikin.
Tai oikeastaan kaksi ja puoli. Dortmundin kisassa puhtaat ratamiehet ja Hinault eivät oikein löytäneet yhteistä säveltä, kun pareittain ajaettavassa kisassa Hinault’n juokkuetoveri kuulemma jarrutti kiusallaan aina kun Mäyrä kiihdytti. Kolmen päivän jälkeen temperamenttinen Hinault meni kisajärjestäjien pakeille: »Nyt maksatte mulle näistä kolmesta päivästä ja mä lähden meneen. Näkemiin, herra. Te olette ihan ääliöitä!» (s. 45)
Hinault ei myöskään viettänyt talvia miettimällä kesän kisojen taktiikoita. Hän ei oikeastaan ajatellut kisojen taktiikoita ollenkaan ennen kisoja. Jos kisoja miettii liikaa, ei pääse edes lähtöviivalle. Ja viivalle Hinault asettui usein. Voittoja hänelle kertyi tällä metodilla käsittämätön määrä.
Hänen motoksihan kerrotaan usein: »Niin kauan kuin hengitän, isken!» Tant que je respire, j’attaque !
Lähde
Bernard Hinault & Jean Cléder, Bernard face à Hinault – Analyse d’une légende. Mareuil Éditions, 2016. 240 s. 22 €.
Tänään 15.4.2016 viettää 80-vuotissynttäreitään eräs Tour de Francen legenda: Raymond Poulidor. Häneen on tarttunut »Ikuisen kakkosen» (L’Éternel second) leima, vaikka hän voitti urallaan peräti 189 kisaa! Poulidor voitti isoja kisoja ja klassikoita: Ranskan mestaruus, Milano–San Remo, Flèche wallonne, Paris–Nice ja Dauphiné libéré (molemmat kaksi kertaa), viisi kertaa Critérium international… Hän voitti myös Espanjan ympäriajon, mutta seitsemän etappivoittoa Tourilla ei saanut koskaan seurakseen kokonaiskilpailun voittoa.
Poulidorin ura oli varsin pitkä, hän ajoi korkeimmalla tasolla vuodesta 1960 vuoden 1977 joulupäivään. »Poupou» osallistui 14 kertaa Tourille ja nousi ennätykselliset kahdeksan kertaa palkintopallille: Poulidor oli kolme kertaa toinen ja viisi kertaa kolmas! Podiumpaikkojen määrässä yhä hallitseva mestari muistetaan kuitenkin siitä, ettei sitä kokonaiskilpailun voittoa tullut, eikä hän ikinä pukenut keltapaitaa (maillot jaune) päälleen. Kerran paita jäi neljäntoista sekunnin päähän, toisella kertaa vain kakdeksan sekuntin kymmenyksen päähän!
»Olisin halunnut ainakin kerran kantaa keltaista paitaa ja voittaa Tour de Francen. Jos en olisi ollut epäonninen, olisin voittanut vähintään kaksi, mutta en kadu asiaa. Jos olisin voittanut Tourin, en olisi ollut niin suosittu.»
»Poupoularité»: ennenkokematon kansansuosio
Poupou-lempinimen saanut ajaja oli todellakin ennenäkemättömän suosittu tuolloin pyöräilyn kulta-aikana, jolloin se oli lajina suositumpi kuin jalkapallo. Jo amatöörinä hän ärsytti vanhaa mestaria, kolminkertaista Tour-voittajaa Louison Bobet’ta, joka tiuskaisi vuonna 1956 Bol d’Or des Monédières -kisan jälkeen: »Kuka on toi meitä härnäävä nuori kundi, jota kannustetaankin enemmän kuin mua?»
Antoine Blondin, tuo pyöräilyjournalistien ylipappi, keksikin käsitteen popularité (kansansuosio) korkeimmaksi muodoksi ilmaisun poupoularité, Poulidorin lempinimen mukaan.
Myös äärimäisen voitonhimon riivaama Jacques Anquetil näki pari vuotta itseään nuoremmassa Poulidorissa todellisen haastajan. Näiden kahden titaanin rivaliteetti jakoikin koko Ranskan kansan kahtia vuosikausiksi. Osapuolet eivät voineet ymmärtää tai suvaita toisiaan, ystävyyksiä rikkoutui ja avioeroja syntyi, kun puolet taistelussa oli valittu.
Ei viisinkertainen Tour-voittaja Anquetil Poulidoria aina suinkaan päihittänyt. Ei edes Anquetilin leipälajissa eli aika-ajossa. Pelkästään vuonna 1966 Poulidor jätti »Mr. Chronon» kakkoseksi niin Paris–Nice-kisan kuin Tour de Francen aika-ajossa. Samana vuonna Mont Faronin mäkiaika-ajossa Poulidor oli niin ikään ykkönen, jättäen taaksensa sellaisenkin mäkispesialistin kuin Luis Ocañan.
Eikä itse Kannibaalikaan päässyt aina Poulidoria syömään, sillä Eddy Merckxin huippuaikanakin Poulidor voitti esim. vuosien 1972 ja 1973 Pariisi–Nizza-etappikisat; uransa huipulla ollut Merckx jäi 1972 kakkoseksi, seuraavana vuonna väliin kiri myös toinen »ikuinen kakkonen», hollantilainen Joop Zootemelk.
Sekään ei muuten ihan pidä paikkaansa, että Poulidor ei olisi ikinä kantanut keltapaitaa. Tour de Francen keltapaitaa hän ei päässyt vetämään päälleen, mutta aikanaan Vueltassa eli Espanjan ympäriajossa oli käytössä myös keltapaita. Poulidor voitti Vueltan vuonna 1964, seuraavana vuonna hän oli toinen.
»Voiko pyörällä tienata noin paljon rahaa?»
Raymond Poulidor syntyi 15.4.1936 Masbaraud-Mérignatissa vanhempiensa kotona. Heillä oli jo neljä poikaa, joista yksi tosin oli kuollut aivan pienenä, joten tyttö oli ollut perheen toiveissa tällä kertaa. Perheen nimi tuli muuten tarinan mukaan joltakin suvun Poulidori-nimiseltä italialaiselta esi-isältä, jonka nimi oli ranskalaisen kirjurin virheen vuoksi jossakin vaiheessa vääntynyt muotoon Poulidor.
Lapsuus ja nuoruus oli Raymondin mukaan onnellista aikaa, vaikka vuokratilallisessa maanviljelijäperheessä raha oli tiukassa. Nuori Raymond mielellään tarjoutui vapaaehtoiseksi ajamaan äitinsä pyörällä lähikylään ostoksia tekemään. Vaikka pyörä oli paluumatkalla täyteen pakattu, ei mäkinen maasto poikaa haitannut. La Creusen departementti oli vielä 1950-luvulla yksinkertaista maaseutua. Poulidorien kylässäkin kaikki ajelivat polkupyörällä, paitsi kirkkoherra, eläinlääkäri ja kunnanjohtaja, joilla oli rättisitikka.
Kun Raymond pyöräili muiden poikien kanssa, hän huomasi olevansa varsin sovelias tähän lajiin, sillä kukaan ei pysynyt mäissä hänen kyydissään. Raymond halusi alkaa treenaamaan, mutta se oli tehtävä äidiltä salaa. Äiti kun piti pyöräilyä niin vaarallisena lajina, ettei olisi antanut poikansa sitä harrastaa. Pian poika alkoi kuitenkin reppu selässään polkea lähiseudun kisoihin, ja menestystä alkoi tulla.
Vuonna 1956 nuori Poulidor palasi kotiin tultuaan toiseksi Grand Prix de Peyrelevade -kisassa, ja löi pöytään 120 000 frangia palkintorahoja. Se oli enemmän kuin hänen vanhempansa tienasivat kokonaisessa vuodessa. »Voiko pyöräkisoissa voittaa näin paljon rahaa», ihmettelivät pitkälti omavaraistaloudessa elävät vanhemmat. Nuoriherra Poulidor oli ylpeä saavutuksestaan, joten hän päätti asepalveluksensa jälkeen tähdätä ammattipyöräilijäksi. Kahden ja puolen vuoden palveluksen jälkeen Poulidor palasi kisoihin, pian hän pitikin pilkkanaan ammattilaisiakin.
Rouleur, puncheur & grimpeur
Poulidor oli todellakin niin kutsuttu coureur complet, »täydellinen» tai monipuolinen ajaja, jolla ei ollut heikkoja osa-alueita. Hän oli loistava tasamaan rouleur-tyyppinen ajaja, vahva puncheur eli iskijä sekä myöskin kestävä grimpeur eli mäkimies. Hän pystyi voittamaan minkälaisia kisoja tahansa, niin vuoristoetappeja kuin aika-ajojakin.
Poulidor edusti koko uransa samaa Mercier-Hutchinson-tallia, joka toki vaihtoi monesti nimeä sivusponsoreiden vaihtuessa (BP, Fagor, Gan, Miko). Uskollinen hän oli myös agentilleen, sillä entinen ammattiajaja Roger Piel edusti häntä koko ammattilaisuran ajan. Poulidorin sporttipäällikkönä taas oli mystinen vanhan koulukunnan Antonin Magne, itsekin kaksinkertainen Tour-voittaja 30-luvun alkuvuosilta.
Raymond Poulidor ja tallipäällikkönsä Antonin Magne valkoisessa takissaan.
Lisäys: Raymond Poulidor kuoli 83-vuotiaana 13. marraskuuta 2019. Hänen hautajaisiinsa osallistui paljon pyöräilysuuruuksia. Tour on muistanut podiumpaikkojen ennätysten haltijaa monin tavoin.
Näin keväällä kun pääsee ensimmäisiä kertoja ulkoiluttamaan maantiepyöräänsä, tuntee moni meistä keski-ikäisistä ja keskinkertaisista ketjunpyörittäjistä itsensä myös keskenkuntoiseksi. Pyörä ei oikein kulje siihen tahtiin ja niin helposti kuin niillä mukavilla, yhä mielessä olevilla edellisen kesän aurinkoisilla lenkeillä.
Ei kuitenkaan pidä vaipua synkkyyteen, sillä edes kaikkien aikojen kaikkein kovimmilla, suorastaan yli-inhmillisen kovilla kuskeillakaan ei kauden alku ole ollut välttämättä helppoa. Otetaan esimerkiksi Mäyrä. Le Blaireau. Bernard Hinault. Viisinkertainen Tour-voittaja.
Laurent Fignon vasemmalla, Bernard Hinault oikealla.
Laurent Fignon, joka pääsi kaksi kertaa Hinaultin valtakaudella nousemaan Pariisissa keskimmäiselle palkintopallille (kerran kun Mäyrä oli poissa, kerran hänet päihittäen), kertoo Hinaultista hauskasti loisteliaassa elämäkerrassaan Nous étions jeunes et insouciants:
»Talvella hän harjoitteli niin vähän, että saapuessaan ensimmäiselle harjoitusleirille hän näytti siltä kuin olisi pitänyt vuoden lomaa. Ylipainoa. Sanottakoon suoraan, että hän lihoi. […] Ne, jotka eivät tunteneet entuudestaan Mäyrää, kuten me silloin, todella ihmettelivät kuinka kauan kestäisi, että tästä miehestä tulisi se mikä hän oli.» (Nous étions jeunes et insouciants, s. 87.)
Kun joukkue lähti ensimmäisille lenkeille, Hinault tipahti pienimmästäkin kiihdytyksestä, hikoili kuin sika, oli ärtynyt, sätti kaikkia ja huusi että ajettiin liian kovaa. »Joo, oottepa kovia! Katotaan kolmen kuukauden päästä missä ollaan!», hän tiuskaisi. Niin, kuukauden päässä tästä Hinault voitti kevään ensimmäisen kilpailunsa, Fignon muistelee alkuaikojaan ammattilaisena.
Kova oli Mäyrän muodonmuutos siis. Fignonkaan ei kirjassaan uskalla asetaa itseään Hinaultin tasolle. Vaikka »Professori» Fignon oli parhaimmassa kunnossaan lyömätön etappikilpailija ja ansaitsi todellakin Tour- ja Giro-voittonsa, oli Hinault Fignoninkin mielestä omaa luokkaansa.
Kuinka kova Hinault oli? Kaikkien aikojen kovin Tour-kilpailija! Miksikö näin väitän? Minäpä kerron. Todistusaineisto on näet kiistaton ja vastaansanomaton. Katsotaanpa.
Bernard Hinault & Tour de France
• 8 osallistumista, joista jokaisella keltapaidassa (maillot jaune)
• 5 voittoa
• 2 toista sijaa
• 1 keskeyttäminen keltapaidassa
• 28 etappivoittoa
• 71 päivää keltapaidassa (maillot jaune)
• 1 mäkikirikilpailun voitto (pallopaita = maillot à pois)
• 1 pistekilpailun voitto (vihreä paita = maillot vert)
Hirmuinen on Hinaultin saldo myös toisista ympäriajoista:
Giro d’Italia: 3 osallistumista, 3 kokonaiskilpailun voittoa, 6 etappivoittoa, 28 päivää maglia rosassa. Voitti siis jokaisen osallistumansa Giron!
Vuelta a España: 2 osallistumista, 2 kokonaiskilpailun voittoa, 7 etappivoittoa, 12 päivää amarillopaidassa. Voitti siis molemmat Vueltansa!
Mutta palataan Tourille ja rajataan vertailu siihen. Kannibaali, kaikkien aikojen paras pyöräilijä Eddy Merckx osallistui seitsemälle Tourille: viisi voittoa, yksi kakkossija ja viimeisellä Tourillaan vuonna 1977 se kauneusvirhe eli kuudes sija. Näin ollen Hinaultin sarja seitsemästä maaliin ajatusta Tourista on parempi: 5 x 1. + 2 x 2. = 9 pistettä, jos lasketaan kuten vuosien 1905–1912 Toureilla laskettiin voittaja eli laskemalla etappien sijat yhteen. Kannibaalin saldo on siten 5 x 1. + 1 x 2. + 1 x 6. = 13 pistettä.
Entä muut viiden voiton miehet? Jacques Anquetil: saldona kahdeksasta osallistumisesta on viisi voittoa, yksi kolmas sija ja kaksi keskeyttämistä. Hämmästyttävä sarja tämäkin, mutta jää Hinaultille, sillä vain kuusi kertaa maaliin ja se niiden viiden voiton ulkopuolinen on kolmas sija, joten Mäyrä voittaa hänetkin.
Entäs Miguel Indurain, ensimmäinen viisi kertaa putkeen (1991–1995) voittanut? Indurainin rasite on se, että vaikka hän osallistui kaikkiaan kahdelletoista Tourille, olivat hänen kuusi ensimmäistä Touria surkeita. Sarja: 1985: keskeytys • 1986: keskeytys •1987: 97. • 1988: 47. • 1989: 17. • 1990: 10. Voittovuosien jälkeen vielä yksi 11. sija, joten voittojen lisäksi Indurain ei ikinä ollut kymmenettä sijaa parempi. Mäyrä on selkeästi kovempi.
Entäs Lance Armstrong? Häntä ei ehkä edes tarvisi vertailla, sillä ovathan hänen seitsemän voittoaan pyyhitty pois. Itsekin tiputan siten hänet pois, mutta katsotaan lämpimikseen toki mitä muita sijoja kolmestatoista osallistumisen mieheltä löytyy, niiden seitsemän voiton lisäksi. Se paluuvuoden 2009 kolmas sijahan on nykyään myös kolmas sija. Virallisissa tilastoissa on siten hänen kohdallaan nyt vain seuraavat merkinnät: 1993: keskeytys • 1994: keskeytys • 1995: 36. • 1996: keskeytys. Ei näillä ihan voida julistaa kaikkien aikojen Tour-ajajaksi.
Hinault on siis voittaja minun laskelmissani. No joo, katselen tässä vertailussa pelkästään kokonaiskilpailun silmälasien läpi, enkä ota huomioon Merckxin muita ansioita Tourilla. Eniten päiviä keltaisessa paidassa: 96 versus Mäyrän 73. Kannibaalilla 34 etappivoittoa vs. Mäyrän 28. Ei puhuta nyt myöskään Merckxin kolmesta vihreästä paidasta (vs. Mäyrän yksi) tai kahdesta mäkikirikilpailun voitosta (Mäyrän yksi), viidestä nyt jo lopetetun yhdistelmäkilpailun voitosta (Mäyrällä kaksi)… Jos näitä kun ynnäiltäisiin, niin Kannibaali voittaisi. Mutta ei. Pelkästään kokonaiskilpailut laskien Hinault on ykkönen! Mäyränkarvanhienosti.
Toki ei Hinaultkaan ollut täysin ylivoimainen eikä hän päässyt pääjoukossa helpolla edes tavallisten ihmisten lomakuukautena eli heinäkuussa. Pyöräilyhän ei ole monoteistinen eli yksijumalainen laji, vaan pelotonissa vaanii useita jumalallisiin suorituksiin pystyviä Titaaneja. Näille kaikille Velofilo lupaa uhrata mustettaan… tai nykyaikaisesti pikseleitään.
Vive le Tour ! Vive les Dieux du Tour ! Eläköön Tour! Eläköön Tourin Jumalat!
* * *
Lisäys: 16.6. torstain trivian aiheena oli Bernard Hinault:
Torstain Tour-trivia. Pyöräilyuransa jälkeen Bernard Hinault keskittyi lehmien jalostukseen ostamallaan maatilalla. Hän työskenteli myös Look-pyöräilymerkin hommissa sekä Tour de Francen järjestelyhommissa. Pitkään hän teki hirmuisen määrän töitä eri toimissaan, mutta häntä hieman vanhemman lankomiehen kuolema sai hänet kymmenisen vuotta sitten vähentämään työtahtiaan. Suurella intohimolla tekemänsä karjanjalostuksen hän lopetti.
Yhä edelleen hän työskentelee ASO:n eli Tourin järjestäjäorganisation leivissä, mutta uhkaa lopettaa tämän kesän (2016) Tourin jälkeen. Hinault on Tourilla ollut pitkälti PR- ja neuvotteluhommissa, mutta etappien jälkeenhän hänet on totuttu näkemään palkintojenjakoseremonioissa. Hinault on myös pitänyt ajajien puolta kehittäen kisaa heille parammaksi. Hänen ansiotaan on muun muassa se, että ruokahuolto ei tapahdu enää keskellä kyliä, missä se on vaarallista, vaan kylien jälkeen. Samoin hänen vaatimuksestaan kilpailijoilla on nykyään vähintään 10 tuntia lepoaikaa etappien välissä.
On häntä kyselty myös muihin hommiin, luomaan maailman parasta pyöräilyjoukkuettakin, mutta hän on halunnut olla Tourille uskollinen, koska Tour luotti häneen ja palkkasi hänet heti pyöräilyuransa jälkeen.
Havahduin vasta tänään, että eilen oli Mestari Jacquesin syntymäpäivä. Jacques Anquetil 8.1.1934–18.11.1987. Ensimmäinen viisi kertaa Tour de Francen voittanut pyöräilijä, ensimmäinen kaikki kolme suurta etappikilpailua voittanut (Tour, Giro, Vuelta), toinen Giro–Tour-tuplan voittaja (Fausto Coppi oli ensimmäinen), vuonna 1961 keltaisessa paidassa ensimmäisestä päivästä viimeiseen, ensimmäinen ranskalainen Giron voittaja, henkilökohtaisen aika-ajon lukuisasti kruunattu valtias vuosien ajan. Hän ei ikinä kuitenkaan voittanut maailmanmestaruutta.
Anquetilin paremmin tunteneet kertoivat hänen olleen ujo ja varauksellinen eikä hän viihtynyt väkijoukoissa. Monet tulkitsivat hänen olevan arrogantti ja ylenkatsova. Hän ei paljoa piitannut sosiaalisista konventioista ja säännöistä, mikä vain toisten silmissä tietenkin vahvisti tulkintaa ylimielisyydestä. Anquetilin kerrotaan peruutellen autollaan Rouenin yksisuuntaisia katuja, koska ei ollut kiellettyä ajaa yksisuuntaista katua väärinpäin.
Toinen tarina kertoo hänen leikkimielisyytensä kanssa liittoununeesta provokaationhalustaan. Anquetil oli jo kuusi kertaa voittanut arvostetun aika-ajon Grand Prix de Lugano. Järjestäjien mielestä hänen ylivoimansa alkoi olla rasite kilpailun maineelle ja erityisesti sponsorihankinnalle. Järjestäjät ehdottivat tähtiajajalle, että ehkä kisan kannalta olisi hyvä, ettei hän osallistuisi seuraavan vuoden kisaan. Jos Anquetil aina vaan voittaisi, heidän on vaikea saada sponsoreita.
Talven aikana järjestäjien mieli muuttui. He ehdottivat Anquetilille, että tämä voisi osallistua, olihan hän kisojen tähti, mutta eivät panisi pahakseen, jos hän antaisi Ercole Baldinin voittaa. Meillä ei ole mitään sinua vastaan, mutta olisi hyvä kisalle, jos joku muu välillä voittaisi, he koittivat leppyytellä mestari Jacquesia. Anquetil yllättäen suostui, mutta sanoi, että hänelle täytyisi maksaa starttimaksu tuplana ja poikkeuksellisesti etukäteen, sillä hän ei haluaisi kisan jälkeen odotella maksua ja kohdata lehdistöä.
Baldini oli Anquetilin kova kilpailija ja myös aika-ajon erikoismiehiä. Hän oli jopa parantanut Anquetilin tunnin aika-ajon ennätystäkin, mutta Luganon kisassa aina jäänyt »herra aika-ajon» varjoon. Ennen starttia Anquetil meni tapaamaan ystäväänsä Baldinia ehdotuksen kera. Jos Baldini ei kertoisi mitään järjestäjille, Anquetil lupaisi antaa Baldinin voittaa. Hintana olisi se, että Baldinin täytyisi maksaa Anquetilille starttipalkkionsa. Etukäteen. Baldini suostui, joten Anquetililla oli nyt kolminkertainen starttiraha taskussaan. Kisassa hän ajoi seitsemänteen voittoonsa ihan piruuttaan, huvitellakseensa. En ole vielä löytänyt tietoa palauttiko hän rahat, mahdollisesti ainakin Baldinille, sillä he olivat hyviä ystäviä jatkossakin.
Tour 1957, ensimmäinen viidestä voitosta.
Anquetilistä kirjoitettiin monia kirjoja vielä hänen uransa kestäessä, mutta ihan viime vuosinakin on tullut useampia erinomaisia kirjoja hänestä. Pari vinkkiä:
• Paul Howardin Sex, Lies and Handlebar Tape on ehdottomasti suositeltava (alkuteos olikin jo 2008, mutta sittemmin useita uusintapainoksia, viimeisin 2015).
• Armoton Tour-tietäjä ja kirjailija Jacques Augendre julkaisi samaisena vuonna kompaktin kirjan Anquetilin ja Raymond Poulidorin kuuluisasta ja koko Ranskan kansan jakaneesta kilpailusta Anquetil et Poulidor – Un divorce français.
• Yliopistomies Yves Jean julkaisi juuri viime vuonna (2015) Poulidor-kirjansa pariksi kirjan Anquetil le mal-aimé, joka näyttää olevan oikein kelvollinen.
• Suosikkini on persoonallinen (sanan monessa mielessä) Anquetil tout seul (2012), jonka on kirjoittanut monipuolinen kirjailija ja intohimoinen pyöräilijä Paul Fournel.
Vanhemmista kirjoista voisi koittaa löytää käsiinsä vaikka Anquetilin sporttipäällikön ja entisen kilpakumppanin Raphaël Geminianin (joka itsekin oli siis tehnyt huomattavan uran ammattipyöräilijänä) Les années Anquetil – Chronique d’une époque bafouée (1990), joka kuvaa hyvin tämän legendaarisen voimakaksikon dynamiikkaa ja huimia urotekoja. Benoit Sevinin Anquetil Jusque’au bout du courage (1987) ei ole ihan mestarillinen, mutta kirjan ansiona on lopusta löytyvä listaus »herra aika-ajon» kisasijoituksista: parikymmentä sivua henkeäsalpaavaa menestystä. Vuotta vanhempi on (pyöräily)journalismin ammattimiehen Jean-Paul Ollivierin Anquetil l’homme des défis (1986), joka onkin hallitumpi ja kiinnostavampi esitys – klassikko, sanoisin. Klassikoksi nostaisin myös itse Anquetilin nimiin laitetun kirjan En brûlant les étapes (1966), jonka kirjallisista ansioista kyllä vastaa Pierre Joly, tuo arvostettu journalisti sekä mestarin hyvä ystävä ja ryyppykaveri.
Ryyppyjä Anquetil tosiaan osasi ottaa, kuten muutenkin nauttia elämästä. Anquetil piti tunnetusti viinistä, erityisesti samppanjasta, ja skottiviskistä. Vettä hän inhosi. Kerrottakoon tässä yhteydessä vain yksi ryyppytarina. Jacques Anquetil oli ajanut juuri uransa viimeisen kisan Antwerpenin radalla 27.12.1969. Mukana oli myös hänen perintöprinssinsä Eddy Merckx. Kisan jälkeen Anquetil ajatteli, että nyt katsotaan mistä Eddy-poika on tehty. Ensin lähdettiin pormestarin vastaanotolle, jossa oli tarjolla samppanjaa jne. Sitten jatkettiin ravintolaan syömään ja juomaan lisää samppanjaa ja viiniä. Seuraavaksi yökerhoon jatkamaan viskillä. Nuori perintöprinssi osoittautui todellakin kannibaaliksi, sillä Anquetilin täytyi viideltä aamulla luovuttaa ja mennä nukkumaan tunniksi. Kuudelta sitten tavattiin taas aamiaisella. Eddy tilasi kanapastaa.
Pyöräilysaavutuksiltaan Merckx on melko kiistattomasti kaikkien aikojen ykkönen, Anquetil on monilla listoilla nelonen. Minun listallani mestari Jacques on kaikkien aikojen kakkonen.
* * * *
Ps. INA.fr-sivustolta löytyy joitakin videoita Jacques Anquetilistä. Tässä Anquetil voittaa neljännen Tourinsa vuonna 1964.
Joskus on kiva katsella vähän tilastojakin, vaikken ole mikään varsinainen tilastotieteilijä. Chris Froomen Tour de Francen voitot vuonna 2013 ja 2015 olivat niin vakuuttavia, että moni ounastelee kuinka monta Touria hän vielä voittaakaan. Ehkä hänen täytyy lisätä vaikeusastetta ja tähdätä useampaan suureen voittoon samana vuonna. Miten olisi tupla, tripla tai kolmoiskruunu?
Tupla
Tuplalla tarkoitetaan kahden Grand Tourin voittamista samana vuonna. Grand Touriksi lasketaan siis kolme suurta ympäriajoa eli vanhin ja arvoistetuin (1) Tour, Ranskan ympäriajo, (2) Giro eli Italian ympäriajo ja (3) Vuelta eli Espanjan ympäriajo. Tuplassa ovat onnistuneet seuraavat suurmestarit:
Fausto Coppi (ITA) 1949 Tour + Giro
Fausto Coppi (ITA) 1952 Tour + Giro Jacques Anquetil (FRA) 1963 Tour + Vuelta
Jacques Anquetil (FRA) 1964 Tour + Giro
Eddy Merckx (BEL) 1970 Tour + Giro
Eddy Merckx (BEL) 1972 Tour + Giro
Eddy Merckx (BEL) 1973 Giro + Vuelta Bernard Hinault (FRA) 1978 Tour + Vuelta
Giovanni Battaglin (ITA) 1981 Giro + Vuelta
Bernard Hinault (FRA) 1982 Tour + Giro
Bernard Hinault (FRA) 1985 Tour + Giro
Miguel Indurain (ESP) 1992 Tour + Giro
Miguel Indurain (ESP) 1993 Tour + Giro Marco Pantani (ITA) 1998 Tour + Giro
Alberto Contador (ESP) 2008 Giro + Vuelta
Fausto Coppi, Tour 1952.
Kolmen Grand Tourin kerho
Seuraavaksi voisi tähdätä triplaan tai kolmen Grand Tourin kerhoon. Ensimmäinen kaikki kolme suurta ympäriajoa voittanut ajaja oli Jacques Anquetil, 1960-luvun alun pyöräilymaailman hallitsija. Hänen jälkeensä tempun ovat pystyneet tekemään vain viisi ajajaa: Felice Gimondi, Eddy Merckx, Bernard Hinault ja nykyiset tähdet Alberto Contador ja Vincenzo Nibali.
Jacques Anquetil, Tour 1966.
Kukaan ei ole voittanut triplaa eli kaikkia kolmea suurta ympäriajoa samana vuonna. Merckx tosin voitti huikeat neljä peräkkäistä Grand Touria (Giro 1972, Tour 1972, Vuelta 1973 ja Giro 1973) ja Hinault kolme (Giro 1982, Tour 1982, Vuelta 1983; Vueltahan ajettiin vielä tuolloin kauden ensimmäisenä ympäriajona). Alberto Contador oli lähellä voittaa kolme peräkkäistä, kun hän voitti syksyn 2014 Vueltan, kevään 2015 Giron, mutta sitten Froome nappasi kesän Tourin Alberton jäädessä viidenneksi.
Kolmoiskruunu
Pyöräilyn kolmoiskruunuksi (triple crown) kutsutaan Tourin ja Giron sekä niiden lisäksi maantiepyöräilyn maailmanmestaruuden voittamista samana vuonna. Tämä uroteko on onnistunut vain kaksi kertaa. Ensimmäisenä kukapa muu kuin kaikkien aikojen pyöräilijä Eddy Merckx (1974), mutta myös irlantilainen Stephen Roche räjäytti pankin vuonna 1987. Pyöräilyn suurnimet, mestarien mestari Fausto Coppi, viiden Tourin voittajat Hinault ja Miquel Indurain olivat hilkulla onnistua.
Toinen kolmoiskruunun haltija Stephen Roche.
Kovin yleistä ei ole myöskään ollut yhden Grand Tourin ja maailmanmestaruuden voittaminen samana vuonna. Vain kahdeksan ajajaa on onnistunut tässä.
Georges Speicher (FRA) 1933 MM + Tour
Fausto Coppi (ITA) 1940 MM + Giro
Fausto Coppi (ITA) 1953 MM + Giro
Louison Bobet (FRA) 1954 MM + Tour
Ercole Baldini (ITA) 1958 MM + Giro
Eddy Merckx (BEL) 1971 MM + Tour
Bernard Hinault (FRA) 1980 MM + Giro Greg LeMond (USA) 1989 MM + Tour
Georges Speicher (Ranska), ensimmäinen samana vuonna Tourin ja maailmanmestaruuden voittanut pyöräilijä.
* * *
Eräänlainen uskomaton ennätys on nimissään myös australialaisella Adam Hansenilla, joka on vuoden 2011 Vueltasta lähtien ajanut maaliin kaikissa kolmessa suuressa, siis jo kolmetoista ympäriajoa putkeen.
Mitähän lisättävää tilastoihin ensi vuosi tuo tullessaan? Kesää odotellessa…
